Onko normaalia pelätä lapsensa kuolemaa " koko ajan" ?

ap

On se normaalia. Äitiyden myötä tulee loppuelämäksi huoli lapsestaan. Voisi kuvitella että huolet helpottavat kun lapsi kasvaa, mutta se ei mene niin, lapsi kasvaa ja murheet hänestä sen myötä. Se on oikeaa äitiyttä, älä huolestu noista ajatuksistasi!!

mietin että jos vauvalleni kävisi jotain, kaikki ne pikku bodyt ja lelut muistuttaisivat hänestä. ja miten tyhjää kaikki olisi silloin.

En tiedä onko normaalia, mut mullakin on joskus tuollaisia tuntemusia. Ehkä rakkaus on niin suurta, että tuntuu ettei se voi kestää.. Pelko menettämisestä on mullekin ihan todellinen. Mutta pitää elää tämä elämä päivä kerrallaan, murehtiminen tulevaisuudesta ei kannata. Helppo toki sanoa..

Pakko sanoa:epänormaalilta kuulostaa. Tietty huoli lapsistaan jossain aina taka-alalla on, mutta jos se tohon menee, niin ei hyvältä vaikuta. Olen pahoillani...

Olen itse sitä mieltä, että aina joskus tämä ajatus menee minulla överiksi. Sitä on ollut alusta saakka, esim kun poika oli vielä pieni vauva, pelkäsin että imettämisen yhetydessä hän jotenkin lipsahtaa minulta ja lyö päänsä pöydänkulmaan tms. Tosin en kuitenkaan ole ylisuojeleva äiti, vaan lapsi saa mennä ja touhuta. Ehkä tähän vaikuttaa myös se, että lapsella epäiltiin vakavaa sairautta 1v lähtien 1v5kk saakka.



ap

a...

Jos niille peloille antaa valtaa, niin ne voivat mennä epänormaaliuden puolelle. Välillä pitää kieltää itseltään ne ajatukset. Vrt ihminen pystyy rypemään itsesäälissään, kun antaa itsesäälilleen valtaa, ja näin vajoaa yhä syvemmälle. Samaan tapaan tässäkin voi mennä aina syvemmälle ja syvemmälle.



Toisaalta pidän näitä ajatuksia hyvinä: elämää oppii arvostamaan vasta sitten kun tajuaa elämän rajallisuuden. Sitä jaksaa hankalinakin hetkinä paljon paremmin kun oivaltaa " entä sitten, jos tätä ei enää olisi" .



Omia tunteitaan ei voi muuttaa. Omia ajatuksiaan voi. Eli keskity hallitsemaan ajatuksiasi.

samankaltaisia ajatuksia on tullut välillä minunkin mieleeni.Itselläni on kaksi lasta ja pelkään usein että he sairastuvat vakavasti tai kuolevat.Aivan päivittäin näitä ajatuksia ei ole mutta muutamia kertoja viikossa pelottavia menettämiseen liittyviä ajatuksia hiipii mieleeni... ;(

En tiedä mistä ajatukset johtuu mutta monesti olen saanut kyyneleet kuivata kun on surullinen olo.Helpottavaa huomata että muillakin käy tällaisia ajatuksia mielessään enkä ole ainoa.Luulen että rakkauteni lapsiin on vaan niin voimakas että pelkään menettämistä ja sitä että miten itse jaksaisin.Elämäni aikana en ole menettänyt ketään läheistä ihmistä joten sekin voi vaikuttaa näihin ajatuksiin koska en tiedä miltä se " tuntuu" ja että kuinka siitä pääse ns." ylitse" .Sekavaa tekstiä... =)

pelkään, että lapselle (nyt 1 v.) tapahtuu joku onnettomuus tai mä teen jotakin, " sekoan" . Olen käsittänyt ja hyväksynyt noi ajatukset aika hyvin, koska näen, että tämä äidinrakkaus on vaan niin käsittämättömän suuri asia. Lapsen menettäminen olisi niin kauheaa.



Ja juuri noiden ajatusten takia, olen ymmärtänyt tämän olevan ainutlaatuista aikaa. Olen hoitovapaalla ja vaikka välillä on tylsää tai ottaa päähän, niin yritän pitää mielessä, että nauti hyvä ihminen tästä ajasta. Katsele kaikkia pieniä juttuja ja NAUTI. Jos jotain sattuu, en voi sille mitään. Mutta silloin harmittaisi, että koko aika meni pelkäämiseen eikä itse elämästä nauttimiseen.

että pelkoni johtuu omasta lapsuudestani. Jotain on siis tapahtunut äitisuhteessani. Pelkoa tai hylkäämistä.

Hänen mukaansa nämä itkut eivät olleet normaaleja.



Ei omaa taustaa pysty koskaan selvittämään, koska sen ajan muistot ovat tallentuneet tunteisiin, eivät ajatuksiin. Eli sen kanssa on vain elettävä. Ja yritettävä kääntää ajatuksensa positiiviseen muotoon.

tai että kaipaisit enemmän itsellesi lapsetonta aikaa, mutta tunnet siitä niin paljon syyllisyyttä, että et edes tiedosta sitä. IHminen on sillä lailla kiero, että joku tiedostamaton toive voi vääristyä.



Siis jos ajattelet, että äidin on tahdottava vain hyvää lapselleen mutta sinä et kuitenkaan tunne aina ja vain niin - pelkäät, että tämä negatiivinen juttu vahingoittaa lastasi jopa niin, että hän kuolee. Ja jos et ole koko ajan huolissasi lapsesta, hän jotenkin yhtäkkisesti kuolee sinulta ihan " varkaiten" . Ja jos sinä et ole ollut koko ajan huolissasi ja varuillasi ja lapsesi on kuollut, se on ilmiselvästi sinun syysi, koska et muistanut olla 24h huolissasi.



Tunne ei ole hyvä sen takia, koska sinun lapsesi oppii ajattelemaan, että hänessä on jotain sellaista, joka johtaa kuolemaan koska vain. Koska sinä koko ajan ajattelet, että hän saattaa kuolla, sinä varmaan tiedät sen paremmin kuin hän itse. Eli hän alkaa pelätä esim omaa sairastumistaan. Tai sitten hän alkaa kohtuuttomasti pelätä kaikkia sellaisia paikkoja jossa sinä et ole hänen puolestaan varpaisillaan koko ajan (päiväkotia, koulua tms). Tai sitten hän ei murrosiässäkään oikein osaa itsenäistyä, koska pelkää itseään. Tai päinvastoin: hänen on pakko pistää sinuun välit poikki, koska ei sinun kohtuuttoman huolesi takia pysty ottamaan vastuuta itsestään. Ja sitten vasta sinä oletkin huolissasi, koska et voi olla varjona kintereillä.



Näin siis mikäli vuodet eivät sinua ala huojentamaan. Luota lapseesi niin hän luottaa itseensä ja sinuun.



Jokainen äiti pelkää lapsensa kuolemaa, sairastumista tms, mutta on eri asia olla huolissaan koko ajan kuin vain silloin tällöin. Sotalapsistakin parhaiten selviytyneitä ovat he, joiden äidit ovat osanneet olla olematta turhan ahdistuneita sodan keskellä. Ahdistuneiden äitien lapset ovat saaneet ahdistavia lapsuudenmuistoja. Äidin tunnetilalla on taipumus siirtyä lapseen, joka sitten (usein) etsii syyn itsestään.

Jos ottaisit tavoitteeksi, että itket psykologin luona ensimmäisen puoli vuotta kerran viikossa, niin ehkä jo vuodessa pystyisit sanomaan ääneen pari sanaa itkemättäkin. Eikös se olisi edistystä?

Meillä on useampi lapsi ja aina välillä vuosien saatossa on tuollaisia ajatuksia päässä pyörinyt. Siihen ei auta kuin yksi juttu. Kun nuo ajatukset alkaa nostamaan päätään, niin katkaise ne heti tietoisesti.

Meillä tilanne konkretisoitui kun odottamani vauva menehtyi kohtuun rv 39. Siihenastiset kuvitelmat saivat kasvot. Siitä alkoi kauhee pelko muiden lasten kohdalla. Heti vauvan kuoleman jälkeen oli yhden lapsemme kohdalla läheltäpiti tilanne, kävimme teholla, ja se lisäsi pelkoa entisestään. Ja tuohon pelkoon ei auta muu kuin puhuminen ja pelkoja " kohti käyminen" .

Nyt odotan vauvaa ja arvaatte varmaan mitä päässä liikkuu. Jokainen normaali päivä tuntuu ihmeeltä. Alkuun vielä oli pientä vuotoa, joka lisäsi omalta osaltaan taakkaa. Nyt kun on päässyt reilusti voitonpuolesta keskenmenon suhteen, niin sitä seuraa koko ajan liikkeitä... Lapsemmekin tarkkailee ja kyselee, että jos vauva synty elävänä jne... Tätä lasta on odotettu niin hartaasi koko perheen voimin.

Eli puhukaa ja toppuutelkaa omia ajatuksia. Siitä ei ole muuta hyötyä kuin että itsensä saa " sairaaksi" huolesta.

Vauvan kuolema osoitti, että vaikka kuinka huolehtii ja suojelee, niin kuolema korjaa just ajallaan oli sit äidin kohdussa tai sylissä.

Nautitaan niistä hetkistä kuin voidaan ja surraan sitten vasta jos tai kun sen aika on eikä lastata itsellemme painolasteja joita ei vielä tarvi kantaa.

En tiedä onko vaikutusta että saimme toisenkin lapsen. Halusin toisen lapsen muutenkin mutta osittain myös sen takia että jos yksi lapsi kuolee niin jää edes yksi.

Kuin kohtalon ivaa, tällä toisella lapsellamme on vakava sairaus.

Tsemppiä! Kyllä se varmaan aikanaan menee ohi!

Itselläni on päiviä jolloin en asiaa juuri mieti ja sitten on päiviä jona en voi lakata ajattelemasta asiaa. Mietin miten reagoisin jos näkisin lapseni vaikka jäävän auton alle, mietin sitä tuskaa ja sitä repisinkö tukkaa päästä vai lamaantuisinko ja MITEN ikinä siitä selviäisin. Mietin myös joskus kuinka en voisi luopua lapsestani vaan pitelisin häntä sylissäni vaan. Ja kuinka katselisin valokuvia hänestä. Miehen kanssa parisuhde ei ole kovin hyvä (tyydyttävä kuitenkin) ja toista lasta emme ole saaneet pitkästä yrityksestä huolimatta joten lapsemme on meille molemmille 1 asia meidän elämässä. Varsinkin mulle lapsi on tuonut elämään niin paljon uutta sisältöä, että pelkään hänen menettämistään hysteerisesti. Järkeilen aina, että nyt pitää iloita siitä mikä on eikä maalailla mitään kauhukuvia! Voisinkin ottaa tämän puheeksi psykologillani. Käyn psykologilla oman kurjan lapsuuteni ja nykyisten rahankäyttöongelmien vuoksi.

Todellakin taustalla voi olla jokin ihan muu asia. Silloin tällöin pelko voi käydä mielessä kellä vaan, mutta jatkuvana se ei ole ihan normaalia. Ap:n tilanteessa tunne on luonnollinen, onhan lapsella epäilty vakavaa sairautta. Mutta usein korostetusti omaa tai toisen kuolemaa pelkäävät ihmiset pelkäävät itseasiassa elämää -tavalla tai toisella.

Välillä oli parempia kausia. Pitäisi varmaan mennä jonnekin jutteleen. Olen tosin myös vauvan äiti, esikoinen jo kohta 3. Välillä tuntuu että pakko tehdä äkkiä lisää lapsia että jos nämä kuolee niin jää sitten edes joku...kärsin tästä tunteesta todella. Taitaa mullekin olla psykologi paikallaan...:(

t. toinen pelkäävä äiti

Jos tosiaan oikeasti on koko aika tuollaista, niin et pysty mielestäni nauttimaan lapsestasi ja äitiydestä juuri ollenkaan: ei varmasti tee pahaa jos yrittäisit päästä juttelemaan jonkun ammattilaisen kanssa.