Auttakaa! Miehen muutos ja paha parisuhdekriisi! (piiitkä vuodatus)

Minullekin on aivan käsittämätöntä, että pääsin nelikymppiseksi tajuamatta omaa läheisriippuvuttani, tai omistushaluani tai kontrolliyritystäni. Olen lukenut kaikki Hellstenit ja sata muuta aiheeseen liittyvää kirjaa - mutta itseni olen niistä aina heikosti löytänyt.

Mutta niinhän sitä sanotaan, että itsepetos on suurin petoksen muoto. Tulipa tämäkin sananparsi ymmärrettyä oikein kovalla kädellä.

ap

Siis aivan selkeä aikuistumis- ja erillistymiskokemus ap:n miehellä, oikea oppikirjaesimerkki. Sitävastoin ap:n ajatukset, epävarmuus ja toiminta kontrollointiyrityksineen kielivät puutteellisesta aikuistumisesta ja siitä, että ap:llä on ehkä ongelmia läheisriippuvuuden ja kehittymättömän persoonallisuuden kanssa. On siis aika herätä ja kasvaa. Pariterapia ei ehkä nyt tule kyseseen, mutta voisin suositella ap:lle yksilöterapiaa, jossa voisi pohtia minuuttaan, aikuisuuttaan ja miettiä mikä siinä erillisyydessä niin pelottaa. Ymmärrän täysin, että eri kehitysvaiheessa oleva ihminen ei kestä riippuvaista ja kontrolloivaa puolisoa. Silloin, kun toinen kokee tarpeelliseksi laatia sääntöjä, joihin toisen olisi sitouduttava, ei kyseessä ole kahden tasavertaisen aikuisen suhde. Tsemppiä itsenäistymiseen ja kasvuusi ap, älä karkota miestäsi kehittymättömyydelläsi. Kukaan ei halua ahdistua ja tukahtua, kun on viimein kasvanutu aikuiseksi.

ajattelet että olet kakkonen hänen elämässään nyt kun mies kulkee joinakin iltoina omissa menoissaan? Eihän se nyt hyvänen aika sitä tarkoita. Eiköhän teidän perheenne ole miehelle se ykkösasia elämässä. On ihan normaalia että kuljetaan ja harrastetaan pitempiäkin aikoja yksinään, minä henkilökohtaisesti ajattelen etten edes pystyisi antamaan perheelleni niin paljoa jos en välillä saa omaa aikaa ilman miestä ja lapsia. Vähän sama kuin tykkään kyllä lasagnesta hirveästi mutta helkkari sentään jos sitä joka päivä söisi loppuelämän ajan. Vaikka syönkin välillä jauhelihakeittiö, ei se huononna lasagnen makua yhtään. Päin vastoin tekee siitä vielä nautittavampaa.

jauhelihakeittiö olisi tietysti pitänyt olla jauhelihakeittoa... =D

Mitä ap:lle kuuluu?

Jätä se, ei ole rakkautesi arvoinen.

Ajattelit sitten lähes 3 vuotta myöhemmin tulla neuvomaan?

Sinänsä oli kyllä hauska kuulla mitä ap:lle ja miehelleen nykyisin kuuluu.

[quote author="Vierailija" time="25.05.2013 klo 15:24"]

Jätä se, ei ole rakkautesi arvoinen.

[/quote]

Onkohan ap vielä linjoilla? Olis mielenkiintoista tietää, miten tässä kävi.

Siis oliSI hauska kuulla....

"hän haluaa alkaa sosiaalisemmaksi ja tavata enemmän kavereita. Hän haluaa tehdä, mitä itse haluaa eikä kuunnella aina sitä, mitä me haluamme. Hän haluaa elää sillä perusteella, miltä kulloinkin tuntuu."

Tuota tuota... eikös tuo nyt ole aika kohtuutonta? ELi sun pitää pyörittää arkea, ja tehdä pakolliset tylstä asiat, olla päävatuussa kun herra toteuttaa itseään?
Hyi saatana näitä miehiä, ihan oksettaa :(

Ajattelen olevani kakkonen, koska tunnen selvästi, kuinka mies on tunnetasolla liukunut pois. Olen pohtinut tätä asiaa ja tullut siihen tulokseen, että lapset eivät riitä pitämään meitä yhdessä. Minä haluan enemmän.

Jos hän menisi ja tekisi enemmän, mutta olisi emotionaalisesti läsnä, niin voisin enemmän kuin hyvin hyväksyä tämän muutoksen. Mutta tämän tunnepuolen puuttumista en voi hyväksyä.

Olen jälleen epätoivoinen... Mitä minä voin tehdä tämän emotionaalisen puolen puutteeseen?

Olen repäissyt itseni irti miehestä. Kuvittelen, että kädessäni on kirves, jolla hakkaan jatkuvasti napanuoraa katki. Kun minä päästän irti - mikä meidät enää pitää yhdessä?

ap

ajattelet että olet kakkonen hänen elämässään nyt kun mies kulkee joinakin iltoina omissa menoissaan? Eihän se nyt hyvänen aika sitä tarkoita. Eiköhän teidän perheenne ole miehelle se ykkösasia elämässä. On ihan normaalia että kuljetaan ja harrastetaan pitempiäkin aikoja yksinään, minä henkilökohtaisesti ajattelen etten edes pystyisi antamaan perheelleni niin paljoa jos en välillä saa omaa aikaa ilman miestä ja lapsia. Vähän sama kuin tykkään kyllä lasagnesta hirveästi mutta helkkari sentään jos sitä joka päivä söisi loppuelämän ajan. Vaikka syönkin välillä jauhelihakeittiö, ei se huononna lasagnen makua yhtään. Päin vastoin tekee siitä vielä nautittavampaa.

Tai ilmoittiko, milloin tulee?

Minusta, jos yhdessä asutaan ja varsinkin kun lapset on aika pieniä (niin, että tarvitsevat vanhemman kotona), pitää ilmoittaa, koska tulee, ja menot pitää sopia aiemmin. Eli toinen ei vaan voi jäädä jonnekin ja olettaa toisen menevän kiltisti kotiin, laittavan ruokaa ja huolehtimaan asioista.

Ja se kun sanoit, että miehesi pitää sinua niin itsestäänselvänä, ettei voisi olla mustasukkainen - se tuntui vähän pahalta. Siis tottakai on hyvä, että hän luottaa sinuun täysin, mutta.. ymmärrän pahastumisesi.

Minusta ap tuntuu, että sinun pitäisi vähän selventää omia ajatuksiasi. Miksi haluat kontrolloida elämäänne laatimalla sääntöjä, miksi et voi luottaa mieheesi ilman yhteisiä sääntöjä. Mitä traumoja taustaltasi löytyy?



Suosittelisin tekemään tunnelukkotestin sivuilla www.skeematerapia.fi.

Olen tehnyt ne testit viiteen kertaan, olen lukenut ja täyttänyt heidän kirjansa Avaa tunnelukkosi, olen lukenut sitä ja tätä ja tuota. Tiedän omat ongelmani, läheisriippuvuuteni ja pelkoni. Tunnistan ne ja kuuntelen niitä jatkuvasti.

Olen siis erittäin tietoinen tästä kaikesta ja niiden heijastuksista. Tiedän traumani. Mutta se on aivan eri asia kuin päästä irti niistä traumoista. Olen vasta alussa.

ap

Minusta ap tuntuu, että sinun pitäisi vähän selventää omia ajatuksiasi. Miksi haluat kontrolloida elämäänne laatimalla sääntöjä, miksi et voi luottaa mieheesi ilman yhteisiä sääntöjä. Mitä traumoja taustaltasi löytyy? Suosittelisin tekemään tunnelukkotestin sivuilla www.skeematerapia.fi.

Minustakin vaikuttaa erittäin vahvasti siltä, että ap:n ja miehensä parisuhde on ollut kieroontunut symbioosi. Ei ihme, että miehellesi on tullut kova tarve vihdoin riuhtaista itsensä irti. Tuollainen kehitysvaihe kuuluu jokaiseen parisuhteeseen, yleensä se vaan tulee todella paljon aikaisemmin. Kyseessä on siis ihan normaali vaihe rakastumisessa ja parisuhteessa. Myös normaalissa aikuiseksi kasvamisessa ja itsenäistymisessä.



Ap, miehellesi tämä on varmasti eheyttävä kokemus. Sinun olisi sen sijaan kyllä syytä mennä käsittelemään ajatuksiasi ja traumojasi ihan ammatti-ihmisen kanssa. Se tekisi varmasti todella hyvää. Jo kymmenenkin kerran terapiajakso voisi antaa sinulle todella paljon työkaluja omaan eriytymiseen ja kasvuun.



On surullista, että miehelläsi on mennyt niin pitkään siinä, että hän oikeasti on uskaltanut kertoa miltä hänestä tuntuu. Mutta nyt se on tapahtunut, ja elämänne on saanut uuden suunnan. Lähde sinäkin kohti henkilökohtaisen kasvun polkua: ihminen ei voi eikä hänen pidäkään pysyä samanlaisena 50 vuotta. Se ei vaan käytännössä ole mahdollista, jokainen tajuaa jossain vaiheessa "kovaa" oman elämänsä rajallisuuden, sen että on yksilö ja minä on tärkein. Se ei tarkoita, ettei voisi rakastaa itselleen tärkeitä ihmisiä yhtä paljon kuin aiemminkin, ymmärtää ainoastaan sen, että muiden ihmisten kautta ei kukaan voi elämäänsä aidosti elää.



Kaikkea hyvää sinulle ja miehellesi sekä teille perheenä. Etsi hyvä terapeutti, saat varmasti apua tähän kriisiin.

heillä oli töissä liikuntapäivä, mikä oli loppunut aikaisemmin. Jotain olivat porukalla sitten harrastaneet, mitä lie.

Niin, minä olen aina se, joka kiirehtii töistä kotiin lasten luo...

ap

Tai ilmoittiko, milloin tulee? Minusta, jos yhdessä asutaan ja varsinkin kun lapset on aika pieniä (niin, että tarvitsevat vanhemman kotona), pitää ilmoittaa, koska tulee, ja menot pitää sopia aiemmin. Eli toinen ei vaan voi jäädä jonnekin ja olettaa toisen menevän kiltisti kotiin, laittavan ruokaa ja huolehtimaan asioista. Ja se kun sanoit, että miehesi pitää sinua niin itsestäänselvänä, ettei voisi olla mustasukkainen - se tuntui vähän pahalta. Siis tottakai on hyvä, että hän luottaa sinuun täysin, mutta.. ymmärrän pahastumisesi.

emotionaalinen itsensä repäisy? Hän ei juttele niin paljoa kuin aikaisemmin. Hän ei tule enää halaamaan tunteella, vaan halaa kevyesti. Hän ei ole kotona erityisen iloinen. Hän ei edes lasten kanssa enää peuhaa niin kuin aikaisemmin.

Kuuluuko nämä kaikki kuvaan??

Siis kyllä me juttelemme. Välillä saan toivon pilkahduksia. Mutta siis verrattuna aikaisempaan, niin hän ei ole henkisesti läsnä.

Eikä me 20 vuotta ole olleet riitelemättä. Kyllä asioita on vatvottu ennenkin. Mutta silloin molemmat ovat tehneet korjausliikkeitä ja elämää jatkettu taas samalla kaavalla. Itse asiassa - me riitelimme heinäkuussa siitä mustasukkaisuudesta ja teimme ne korjausliikkeet - minä vain päätin, että nyt tämä ei riitä. Nyt on kivet ja kannot käännettävä. Ja tämä kokonaisuus paljastui minun aloitteestani, ilta illan jälkeen. Mies itsekin sanoi, että minä olen esittänyt hänelle sellaisia kysymyksiä, että hän itsekin on alkanut tajuamaan asioita.

Sitten minua hiertää eräs hänen kaverinsa. Tämä on nainen, hyvin miesmäinen nainen tosin. En usko, että miehellä on mitään seksuaalista kiinnostusta tähän naiseen. Mies on varta vasten halunnut, että minäkin tutustun häneen, jotta en olisi mustasukkainen.

Eli en ole naisesta siinä mielessä mustasukkainen, että pelkäisin mieheni pettävän. Mutta mieheni on löytänyt hänessä itsensä peilin, samanlaisen. Tämä tykkääminen on sitä, mistä olen aikaisemmin puhunut: minua satuttaa jäädä kakkoseksi.

Uskon, että hän oppii tältä naiselta myös paljon naisista, ja tämän on pakko vaikuttaa meidän parisuhteeseen positiivisesti. Mutta oi miksi, oi miksi hän ei jaa niitä asioita minun kanssani...?

Minä hoidan jo itseäni erään henkilön luona, ja aion jatkaa tätä. Kasvu on alkanut, en minä tässä enää ryve. Pelkään sitä, että kun minäkin kasvan, niin lopulta olemme täysin kasvaneet erillemme....

ap

Minustakin vaikuttaa erittäin vahvasti siltä, että ap:n ja miehensä parisuhde on ollut kieroontunut symbioosi. Ei ihme, että miehellesi on tullut kova tarve vihdoin riuhtaista itsensä irti. Tuollainen kehitysvaihe kuuluu jokaiseen parisuhteeseen, yleensä se vaan tulee todella paljon aikaisemmin. Kyseessä on siis ihan normaali vaihe rakastumisessa ja parisuhteessa. Myös normaalissa aikuiseksi kasvamisessa ja itsenäistymisessä. Ap, miehellesi tämä on varmasti eheyttävä kokemus. Sinun olisi sen sijaan kyllä syytä mennä käsittelemään ajatuksiasi ja traumojasi ihan ammatti-ihmisen kanssa. Se tekisi varmasti todella hyvää. Jo kymmenenkin kerran terapiajakso voisi antaa sinulle todella paljon työkaluja omaan eriytymiseen ja kasvuun. On surullista, että miehelläsi on mennyt niin pitkään siinä, että hän oikeasti on uskaltanut kertoa miltä hänestä tuntuu. Mutta nyt se on tapahtunut, ja elämänne on saanut uuden suunnan. Lähde sinäkin kohti henkilökohtaisen kasvun polkua: ihminen ei voi eikä hänen pidäkään pysyä samanlaisena 50 vuotta. Se ei vaan käytännössä ole mahdollista, jokainen tajuaa jossain vaiheessa "kovaa" oman elämänsä rajallisuuden, sen että on yksilö ja minä on tärkein. Se ei tarkoita, ettei voisi rakastaa itselleen tärkeitä ihmisiä yhtä paljon kuin aiemminkin, ymmärtää ainoastaan sen, että muiden ihmisten kautta ei kukaan voi elämäänsä aidosti elää. Kaikkea hyvää sinulle ja miehellesi sekä teille perheenä. Etsi hyvä terapeutti, saat varmasti apua tähän kriisiin.

Ikävä kyllä kukaan meistä ei voi luvata, että jos teet näin tai näin, elämäsi palaa vanhaan hyvään.



Ihmiset muuttuvat ja parisuhteet muuttuvat. Voi olla, että miehesi vain ottaa omaa tilaa. Tai voi olla, että hänellä on toinen, tai ainakin tunteita jotakin toista kohtaan. Ehkä hän ei myönnä sitä itselleenkään vielä.



Toivon sinulle kaikkea hyvää. Ainoa mitä voin vielä lisätä on se, että lopeta asioiden ja lupausten vaatiminen mieheltäsi. On se sitten rehellisyys tai ikuinen rakkaus, tai mitä tahansa. Lopeta niiden vaatiminen tai tiukkaaminen tai edes asiasta keskustelu. Muuten miestäsi ahdistaa entistä enemmän.



Olet tilanteessa, jossa et voi kuin odottaa ja katsoa kuinka käy. Niin tuskallista kuin se onkin. Koita elää omaa elämääsi ja näyttää miehelle, että sinulla on oikeasti elämässäsi jotakin muuta kuin hän.



Tiedän että se sattuu.

En vaadi häneltä enää mitään. En edes sitä, että osoittaa rakastavansa. Tämä on aivan kauheaa...

ap

Ikävä kyllä kukaan meistä ei voi luvata, että jos teet näin tai näin, elämäsi palaa vanhaan hyvään. Ihmiset muuttuvat ja parisuhteet muuttuvat. Voi olla, että miehesi vain ottaa omaa tilaa. Tai voi olla, että hänellä on toinen, tai ainakin tunteita jotakin toista kohtaan. Ehkä hän ei myönnä sitä itselleenkään vielä. Toivon sinulle kaikkea hyvää. Ainoa mitä voin vielä lisätä on se, että lopeta asioiden ja lupausten vaatiminen mieheltäsi. On se sitten rehellisyys tai ikuinen rakkaus, tai mitä tahansa. Lopeta niiden vaatiminen tai tiukkaaminen tai edes asiasta keskustelu. Muuten miestäsi ahdistaa entistä enemmän. Olet tilanteessa, jossa et voi kuin odottaa ja katsoa kuinka käy. Niin tuskallista kuin se onkin. Koita elää omaa elämääsi ja näyttää miehelle, että sinulla on oikeasti elämässäsi jotakin muuta kuin hän. Tiedän että se sattuu.

Kaikki tuntuvat hyväksyvän miehen käytöksen ja vaativat ap:ta muuttumaan. Ap:n mies ei enää jaksa osoittaa rakkautta ja huomiota vaimolleen ja lapsileen, joten ap:n pitäisi siis päästä henkisesti irti? Minä en ikinä hyväksyisi tuollaista!



Vanhempani ovat olleet naimisissa 30 vuotta ja osoittavat päivittäin toisilleen rakkautta - ovat kuin vasta olisivat tavanneet. Miksi sen pitäisi päättyä keski-ikään?

En voi uskoa tällaista, olen juuri samanlaisessa tilateessa, kuin sinä tuolloin. En tiedä miksi kirjoittelen tänne, haluaisin varmaan kuulla miten olette ratkaisseet tämän tilanteen. Ensiksikin täytyy sanoa se, että elämäntilanteemme on aivan sama, vaikkakin tietysti aivan eri. Olemme seurustelleet 21 vuotta, ihastuneet toisiimme ja sitä myöten rakastuneet. Olimme nuoria silloinkin kun menimme kihloihin, olimme 19 vuotiaita. Elämääni/elämäämme liittyy myös sairaus. Sairastuin todella vakavasti juuri tuolloin, mutta mieheni sanoi minulle, että yhdessä selviämme tästä. Olen siis sairastanut syövän ja se oli niin paha että elämäni meni palasiksi kokonaan. Olen oppinut kävelemään uudestaan, puhumaan ja kaikkea mahdollista. Mieheni sanookin minulle, että olen todella vahva ihminen ja hän todellakin pitää minusta todella paljon. Hän sanoo sitäkin, että minun pitäisi vähän hellittääkin, kaikkea ei tarvitse ns. osatakaan tehdä. Mutta olen todella kriittinen itselleni, en vain osaa antaa anteeksi sitä miksi tämä kaikki paska tuli minulle, miksi juuri minä?

Rakastamme tai siis rakastuimme toisiamme. Kaikki tuntuu niin kiusalliselta, kun hän sanoo ettei hän rakasta minua enää, välittää kovasti. Hän sanoo myös, ettei halua vielä heittää suhdettamme pois. Mutta en halua menettää häntä? Miten voimme elää yhdessä jos hän sanoo että vain välittää minusta. Olemme kokeneet niin iloja kun surujakin. Olemme saaneet puhua aina kaikki toisillemme. Mutta kaikki tuli suurena järkytyksenä minulle, kun mieheni sanoi minulle, ettei hän rakasta minua enää, hän ei tiedä mitä hän haluaa, meillä ei ole yhteisiä harrastuksia. Mieheni on joutunut jättämään kaiken haluamansa taakseen. Hän ei ole uskaltanut kertoa minulle sitä kaikkea, miksi? Hän sanoo myös sitä, että hän on jo vuosia ajatellut näin, muttei ole uskaltanut kertoa ajatuksistaan minulle. Tämä tuntuu todella pahalle, rakastan miestäni. Toivon todella, että hän olisi puhunut minulle, miksei hän uskaltanut?

Tämä teksti saattaa tulla/kuullostaa oudolle, en ehkä osaa kertoa tätä tilannetta teille juuri oikeilla sanoilla, mutta haluisin kuulla miten olette ratkaisseet ongelmanne.

Olen käynyt puhumassa/juttelemassa kriisikeskuksessakin ja varannut lääkärille ajan.

En todellakaan tiedä mitä haluan, tarvitsemme aikaa, mutta kaikki tuntuu niin pahalle. Enkä olisi ikinä uskonut, että kirjottaisin tänne, mutta oli vain pakko purkaa tunteita. ❤️