Ihana tuo lapseton, joka käskee keskustelemaan uhmaikäisen kanssa :D

meillä aina jutellaan ja paasataan asioista kolme ja puoli vuotiaan kanssa. 2v saa puhepaapatusta kieltojen ja käskyjen asemasta. hyvin toimii meillä. keskustellaan ja sovitaan asioista ihan niinkuin aikuisten kanssa, ei ole mitään raivokohtauksia kun jutellaan kun on vähän rahuhoittunut pahimmasta kiukutuksesta.

Hänelle sopii tuo kasvatustyyli. Jollekin toiselle lapselle se saisi aikaan vain entistä kaameamman raivarin. : )

Jos sallit lapsesi raivota hän tekee niin. Kyse on paljolti siitä millaiset käytöksen vanhempi lapselleen sallii. Kyllä lapset myös oppivat käyttämään uhmakohtausta, jos vanhempi ei katkaise sitä heti alkuunsa.

miten ja miksi se siis katkaistaan? Eikö tässä nyt ole sanottu sataan kertaan, ettei keskustelu tepsi kaikilla? Ja joo, jäähypenkkikin kokeiltu. Ja miksei sitä raivoamista ei saisi sallia.

Minulle on ihan sama kestääkö se raivokohtaus puoli minuuttia vai puoli tuntia enkä sen kummemmin ole yrittänytkään niitä katkaista. Minä haluaisin vain tietää, miten niiltä vältytään kokonaan.

Mutta säännöt eivät mitenkään estä uhmakohtauksia. Uhma tulee, jos on tullakseen, oli sääntöjä tai ei. Lapsi uhmaa, koska tapahtuu jotain, mitä hän ei juuri sillä hetkellä halua. Tai koska hän on väsynyt, nälkäinen tai muuten vaan huonolla tuulella. Lapsi joutuu voimakkaan tunteen valtaan, joka tuntuu pelottavalta. Lapsi ei osaa hallita tätä tunnetta vielä kuten aikuinen tai vanhempi lapsi.

Tärkeintä on pysyä johdonmukaisena ja kestää se uhma vaikka hammasta purren...

kertoa, MIKSI hän ei voi saada mehua? Että tulee reikiä hampaisiin, jos juo mehua? Ei siinä, olen samaa mieltä kanssasi, uhmaa ei pahasti voi hoitaa keskustelemalla enää, kun se on päällä. -26-

on, ei tosin joka kerta, mutta se tuntuu olevan turhaa joka tapauksessa. Ei se muuta asiaa mihinkään päin.

Kaksivuotiaalle ei joku hampaiden reikiintyminen vuonna 2016 merkitse YHTÄÄN MITÄÄN. Hän tahtoo sen mehun NYT. Välittömästi. Ei ole olemassa kuin nykyhetki, tämä tunne just NYT. Kaksivuotiaan aivot eivät kertakaikkiaan kykene ajattelemaan aikuisen tavoin. Siksi kaksivuotiaan pystyykin joskus ovelasti harhauttamaan kiinnittämällä huomion johonkin muuhun asiaan. Aina se ei kuitenkaan onnistu, jos uhmakohtaus on jo päässyt alkamaan.

sanoa 2 vuotiaalleen heti, ettei mehua saa kuin esim. ruoka-aikana? Kun lapsille tekee selvät säännöt heti, niiden kanssa pärjää paremmin.

luonteenpiirteet idiottimaisiin ja ei-idioottimaisiin. Eikö kaikki vaan ole erilaisia luonteenpiirteitä?



Idioottimainen on ilmeisesti sinnikäs (lapsi vaikkapa jankkaa ja kitisee samasta asiasta vartin kuuntelematta mitä hänelle sanotaan) ja impulsiivinen lapsi. Toisaalta sinnikkyys on loistava ominaisuus myöhemmin vaikkapa koulutehtäviä tai työtehtäviä hoidettaessa. Ujoa ja arkaa, erittäin sopeutuvaa lasta pidetään siis ilmeisesti edelleen äidin hyvän kasvatuksen tuloksena?



Oikeastiko vielä nykypäivänä joku koettaa hallita lapsiaan? Että näyttää hyvältä ulospäin kun meidän lapset eivät sano vastaan? Itse ainakin koetan antaa heille luonteensa mukaisen kasvatuksen, keksutella ja kuunnella. Hihat polttavaa poikaa neuvon ja kuuntelen vasta kun pahin tunteiden kuohahdus on laskenut, silloin on otollisin aika kommunikaatiolle, muuten huutelisin kuuroille korville. Ujoa, toisten tahtoon taipuvaista ja "helppoa" tytärtäni kannustan päätöksissään, tsemppaan pitämään omastaan kiinni oli sitten kyse vaikka mielipiteestä tai tavarasta. Oma tahto on hyvä juttu hänelle, pojan kovimpia särmiä yritän pehmeästi hioa.

meillä aina jutellaan ja paasataan asioista kolme ja puoli vuotiaan kanssa. 2v saa puhepaapatusta kieltojen ja käskyjen asemasta. hyvin toimii meillä. keskustellaan ja sovitaan asioista ihan niinkuin aikuisten kanssa, ei ole mitään raivokohtauksia kun jutellaan kun on vähän rahuhoittunut pahimmasta kiukutuksesta.

Hänelle sopii tuo kasvatustyyli. Jollekin toiselle lapselle se saisi aikaan vain entistä kaameamman raivarin. : )

Jos sallit lapsesi raivota hän tekee niin. Kyse on paljolti siitä millaiset käytöksen vanhempi lapselleen sallii. Kyllä lapset myös oppivat käyttämään uhmakohtausta, jos vanhempi ei katkaise sitä heti alkuunsa.

Kaksivuotias EI PYSTY hallitsemaan tunteitaan aikuisen tavoin! Tunne niemtään ("olet nyt tosi vihainen"), lapsi voidaan poistaa paikalta (esim. kirkko, kauppa, kyläpaikka, ym), mutta lapsen (ja aikuisen) on saatava tuntea vihan- ja raivontunteita! Ne ovat täysin normaaleita, eikä niistä saa rangaista. Lapsi ohjataan ilmaisemaan nuo tunteet tavalla, joka ei loukkaa tai vahingoita muita. Vaikka huutamalla ja hakkaamalla tyynyä omassa huoneessaan tai ihan miten vaan.

meillä aina jutellaan ja paasataan asioista kolme ja puoli vuotiaan kanssa. 2v saa puhepaapatusta kieltojen ja käskyjen asemasta. hyvin toimii meillä. keskustellaan ja sovitaan asioista ihan niinkuin aikuisten kanssa, ei ole mitään raivokohtauksia kun jutellaan kun on vähän rahuhoittunut pahimmasta kiukutuksesta.

Hänelle sopii tuo kasvatustyyli. Jollekin toiselle lapselle se saisi aikaan vain entistä kaameamman raivarin. : )

Jos sallit lapsesi raivota hän tekee niin. Kyse on paljolti siitä millaiset käytöksen vanhempi lapselleen sallii. Kyllä lapset myös oppivat käyttämään uhmakohtausta, jos vanhempi ei katkaise sitä heti alkuunsa.

miten ja miksi se siis katkaistaan? Eikö tässä nyt ole sanottu sataan kertaan, ettei keskustelu tepsi kaikilla? Ja joo, jäähypenkkikin kokeiltu. Ja miksei sitä raivoamista ei saisi sallia.

Minulle on ihan sama kestääkö se raivokohtaus puoli minuuttia vai puoli tuntia enkä sen kummemmin ole yrittänytkään niitä katkaista. Minä haluaisin vain tietää, miten niiltä vältytään kokonaan.

Kun annat lapsesi raivota, annat itseasiassa hänelle viestin, että et hallitse tilannetta ja lapsi jää omien tunteidensa kanssa yksin.

Tällaisen väittämän olen joskus jostakin lukenut.

Mielestäni se pitänee paikkaansa. Kuulostaa ihan järkeenkäyvälle.

Eli vanhemman pitäisi pystyä puheella ohjailemaan lastaan niin, ettei lapsi jää yksin tunteidensa kanssa vaan oppii kontroloimaan niitä ja löytää rakentavan tavan selvitä pettymyksistä. Vanhemman pitää tässä lasta auttaa eli siksi se puhe.

Olen itse siitä hyvä esimerkki :) Olen edelleen, jo päälle 3-kymppisenä melkoinen tulisielu, mutta äitini suosi aikoinana keskustelevaa kasvastustapaa, ja niin suosin minäkin oman yhtä leimahtavan (ja vielä tosi perfektionistisen) lapseni kanssa. Ei se uhmaikäisen raivareita kokonaan estä, tietenkään, mutta ainakin meillä se selittäminen vähentää ja lieventää lapsen suuttumisia. Jos tilanne on mennyt huutamiseksi, on asia käsitelty jälkeenpäin.



Muistan miten itse lapsena halveksin aikuisia jotka vain sanoivat että jotain ei saanut tai piti tehdä eivätkä mitenkään perustelleet asiaa, se teki heti sen vaikutelman että kyse oli vaan aikuisen mielihalusta.



Meillä lapselle on selitetty että mehua ei juoda koko ajan, koska se se on pahaksi hampaille ja jos hampaisiin tulee reikä se sattuu. Lapsen inttäessä että hän haluaa mehua nyt, ollaan sanottu että joo, ymmärrämme, mehu on hyvvää ja sinua harmittaa kun et sitä nyt saa, mutta sitä ei vaan voi juoda koko ajan. Jos on vaan sanottu että ei tipu mehua eikä selitetty on huuto ollut satavarma ja alkanut _hyvin_ nopeasti ja sen jälkeen ei lapseen saanut koskea, ei puhua, ei mitään. Lapselle on siis pitänyt meillä antaa hänelle ymmärrettävä syy (hampaat tulevat kipeäksi jos juo aina mehua) ja viestiä että ymmärtää hänen halunsa JA että ymmärrämme että lasta kiukuttaa ja että se on okei.



Ei tämäkä varmastikaan kaikille lapsille toimi, ja kuten sanottua, ei toimi jos huuto on jo alkanut. Mutta samalla tyylillä olen toiminut monien uhmaikäisten kanssa ja selvinnyt tilanteista vaan lapsen pienellä mökötyksellä. Osa näistä on sellaisia joita omat vanhempansa ovat kuvailleet "raivopäisiksi", liekö sitten kyse vieraskoreudesta vai toimintatavasta, en tiedä.

Kun annat lapsesi raivota, annat itseasiassa hänelle viestin, että et hallitse tilannetta ja lapsi jää omien tunteidensa kanssa yksin.

Tällaisen väittämän olen joskus jostakin lukenut.

Mielestäni se pitänee paikkaansa. Kuulostaa ihan järkeenkäyvälle.

Eli vanhemman pitäisi pystyä puheella ohjailemaan lastaan niin, ettei lapsi jää yksin tunteidensa kanssa vaan oppii kontroloimaan niitä ja löytää rakentavan tavan selvitä pettymyksistä. Vanhemman pitää tässä lasta auttaa eli siksi se puhe.

on täysin normaali ja tarkoituksen mukainen kehitysvaihe. Uhman tarkoituksena on saada hitunen itsenäisyyttä ja pienen pieni päätösvalta lapselle (tyyliin siniset vai punaiset sukat). Sanotaankin, että jos tämä ensimmäinen irtiotto jää tekemättä, luvassa on todella iso ja haastava irtiotto sitten teini-iässä. Yksinhän ei lasta jätetä, jos raivoaa siinä vieressä. Kaikilla lapsilla ei vaan kerta kaikkiaan toimi se selittäminen ainakaan raivon hetkellä, ei auta vaikka sanotaan että äiti tietää että sinua harmittaa nyt tosi kovasti. Aikahan siihen auttaa, kun ymmärrys kaikesta kasvaa.

Eli: Uhmakohtauksen ollessa jo päällä keskustelu ei kannata. Muuten se kannattaa AINA.





Ollaanko kaikki samaa mieltä? (Tää on kuin ruotsalaisessa firmassa: kaikkien on oltava samaa mieltä ja tyytyväisiä, muuten elämä ei voi jatkua ; ))



Ai niin, piti vielä kommentoida, että kyllä, lapset ovat vieraskoreita. Vieraammalle aikuiselle ei uskalleta raivota samalla lailla kuin tutulle ja takuuvarmasti rakastavalle omalle vanhemmalle.

sanoa 2 vuotiaalleen heti, ettei mehua saa kuin esim. ruoka-aikana? Kun lapsille tekee selvät säännöt heti, niiden kanssa pärjää paremmin.

Uhma on nimenomaan noiden selvien sääntöjen testausta. uhmaikien ulkopuolella homma pelaa juuri noin, selvillä pelisäännöillä ja systemaattisuudella. Uhmaiässä kokeillaan sen kymmenen kertaa, onko ihan varma, ettei sitä mehua saa, jos ulvoo sen varsin täysiä jääkaapin edessä. Ja HALUTAAN niin vimmalla jotain mahdollisimman kiellettyä ja/tai hankalaa.

Lpsilla tosiaan temperamentti on erilainen, ja käytös sen mukaan.

ainakin 47 näyttää olevan sitä mieltä, että raivokohtauksen voi keskustelemalla katkaista. Kiinnostaisi kyllä kovasti miten se käytännössä tapahtuu.

SYNNYNNÄISISTÄ temperamenttieroista johtuen on joidenkin lasten uhmakausi lähes olematon ja toisilla on kahden vuoden huutohelvetti päällä. Rauhallisen lapsen äidin on turha selittää yhtään mitään omasta erinomaisuudestaan tulisen raivopään äidille.

Oma lapsi (ainokainen) oli suht rauhallinen uhmaiässään joten hänen kanssaan pärjäsi oikein hyvin. Uhmaa oli sen verran vähän että sen jaksoi ottaa ihan huumorilla. Tuo ei ole omaa erinomaisuuttani vaan johtuu lapsen luonteesta.

Olen lähipiirissä tutustunut pariin kaksivuotiaaseen, jotka ovat uhmansa hetkellä aivan toivottomia. KOhtaus alkaa jos joku toinen painaa hissin nappulaa, tai painaa sitä väärällä tavalla, tai jättää painamatta. Minimaalisen pieniä asioita, jotka laukaisevat julmetun huudon. Turha siinä on mitään keskustella kenenkään. Toinen näistä huutajista on hoidossa pph:lla joka on hoitanut lapsia 25 vuotta joten tasan tietää miten 2-vuotiaita kohdellaan. Lapsi huutaa niin kauan että väsyy, huolimatta siitä miten hänelle asioita selittää.

Olen lähipiirissä tutustunut pariin kaksivuotiaaseen, jotka ovat uhmansa hetkellä aivan toivottomia. KOhtaus alkaa jos joku toinen painaa hissin nappulaa, tai painaa sitä väärällä tavalla, tai jättää painamatta. Minimaalisen pieniä asioita, jotka laukaisevat julmetun huudon. Turha siinä on mitään keskustella kenenkään. Toinen näistä huutajista on hoidossa pph:lla joka on hoitanut lapsia 25 vuotta joten tasan tietää miten 2-vuotiaita kohdellaan. Lapsi huutaa niin kauan että väsyy, huolimatta siitä miten hänelle asioita selittää.

kun kuulosti tutulta!

on niin idioottimaisen luonteen omaavia lapsia, ettei niihin puhe tehoa, uhmis tai ei. Kyse on vaan mamman itsensä huonosta kyvystä hallita lastaan. Tai oikeastaan tarkemmin ajateltuna, perunpa puheeni. Uskon, että palstamammoilla on sekä omituisen luonteisia lapsia, kun mammat ovat sitä itsekin. ;-)

Mun idioottigeenit on periytyneet vain yhdelle lapsista, kahden kanssa on aina voinut neuvotella, mutta pienin jäärä ei usko mitään, eikä todellakaan kuuntele mitään jos saa kunnolla kierrokset käyntiin ( joka voi tapahtua todella nopesti).

Ainakin meillä uhmaaminen väheni sillä, että lapsen annettiin tehdä kaikki sellaiset päätökset millä ei isompien juttujen kannalta ole merkitystä. Eli annettiin vaihtoehdoksi valita kaksista sukista kummat haluaa (ovelana äiti saattoi ehdottaa ettää ottaisitko vaikka nämä siniset, lapsi sanoi että ei kun mä haluan punaiset, äiti myöntyi, lapsi sai tahtonsa läpi ja hyvän mielen siitä että sai päättää jotain eikä alkanut kinastella siitä että laitetaanko niitä sukkia ylipäänsä) tai minkä laulun isi laulaa illalla ennen nukkumaanmenoa.

Meillä lapsi siis saa vapaasti päättä ns. pienet linjat, vanhemmat vetävät suuret linjat.

Uhman tarkoituksena on saada hitunen itsenäisyyttä ja pienen pieni päätösvalta lapselle (tyyliin siniset vai punaiset sukat). Sanotaankin, että jos tämä ensimmäinen irtiotto jää tekemättä, luvassa on todella iso ja haastava irtiotto sitten teini-iässä.

... kun äiti seisoi väärässä kohdassa huonetta. Siis hänen mielestään. Poika ei ole edes kauhean tulinen luonne, vaan aika tavis. Joskus vaan keittää viilipyttykin yli. Onneksi kaverini osasisuhtautua asiaan huumorilla, kasvatusalan ammattilainen kun on.

Oma keskimmäiseni on todellinen raivotar myös. Ollessaan hyvällä tuulella (noin 75 % ajasta), hän hurmaa kaikki: naapurit hymyilevät ja juttelevat hänelle, bussissa ihmiset huomaavat hänet, kaupan jonoissa ihmiset pysähtyvät juttelemaan suloiselle pikkuneidille, jne. Jopa ystäväni, joka vihaa kaikkia lapsia tykkää tästä yhdestä, koska hän on oikeasti vaan niin ihana lapsi.

MUTTA. Kun neiti suuttuu, hän on aivan JÄRKYTTÄVÄ. Siis sanoinkuvaamattoman kamala. Jokainen raivari on potenssiin kaksisataa ja ne menevät aivan totaalisen överiksi AINA. Niitä ei pysty ennakoimaan mitenkään. Asia, joka tänään on aivan ok, saattaa huomenna laukaista kolmannen maailmansodan. Eikä tämä neiti pelkää käyttää ydinaseita.

SYNNYNNÄISISTÄ temperamenttieroista johtuen on joidenkin lasten uhmakausi lähes olematon ja toisilla on kahden vuoden huutohelvetti päällä. Rauhallisen lapsen äidin on turha selittää yhtään mitään omasta erinomaisuudestaan tulisen raivopään äidille.

Oma lapsi (ainokainen) oli suht rauhallinen uhmaiässään joten hänen kanssaan pärjäsi oikein hyvin. Uhmaa oli sen verran vähän että sen jaksoi ottaa ihan huumorilla. Tuo ei ole omaa erinomaisuuttani vaan johtuu lapsen luonteesta. Olen lähipiirissä tutustunut pariin kaksivuotiaaseen, jotka ovat uhmansa hetkellä aivan toivottomia. KOhtaus alkaa jos joku toinen painaa hissin nappulaa, tai painaa sitä väärällä tavalla, tai jättää painamatta. Minimaalisen pieniä asioita, jotka laukaisevat julmetun huudon. Turha siinä on mitään keskustella kenenkään. Toinen näistä huutajista on hoidossa pph:lla joka on hoitanut lapsia 25 vuotta joten tasan tietää miten 2-vuotiaita kohdellaan. Lapsi huutaa niin kauan että väsyy, huolimatta siitä miten hänelle asioita selittää.

Hän luottaa niin paljon hoitajaan ja vanhempiinsa että kiukuttelee heidän seurassaan avoimesti. Joku vieraampi, kuten minä, saattaa pystyä hämäämään häntä sen verran että hän unohtaa kohtauksen syyn hetkeksi ja rauha palaa maahan. Mutta jos joku erehtyy sanomaan maagisen sanan "hissi" vielä vähän ajan päästä niin palataan pisteeseen A... Tottakai hänen kanssaan käydään tuota läpi ja jutellaan että huomenna on sitten sinun vuoro tilata hissi. EVVK sanoo 2-vuotias, hän on mielestään kokenut suuren vääryyden ja ei siinä selitykset auta!

Tuntuu olevan niin, että lapsi saa huutaa kurkkusuorana ja raivota ja vanhemmat sitten yrittävät neuvotella ja lahjoa, jos vaikka kullannuppu olisi ihan hetken hiljaa. Neuvotella asioista 2-vuotiaan kanssa!? Ja neuvottelut monesti tarkoittavat sitä, että annetaan lapsen tahdolle periksi. Puuh. Ei ihme, että vanhemmuus on hukassa.



Totta kai on erilaisia lapsia ja erilaisia tempperamenttejä. On kuitenkin uskomatonta, että aikoinaan selvittiin suurperheen arjesta ilman, että se olisi ollut järjetön huutokonsertti ja maanpäällinen helvetti. No ajat muuttuvat ja nykyään sitten lapsilla on enemmän valtaa ja vanhemmilla hieman vähemmän.



Suomi vuonna 2010. Onnea!

Tuntuu olevan niin, että lapsi saa huutaa kurkkusuorana ja raivota ja vanhemmat sitten yrittävät neuvotella ja lahjoa, jos vaikka kullannuppu olisi ihan hetken hiljaa. Neuvotella asioista 2-vuotiaan kanssa!? Ja neuvottelut monesti tarkoittavat sitä, että annetaan lapsen tahdolle periksi. Puuh. Ei ihme, että vanhemmuus on hukassa. Totta kai on erilaisia lapsia ja erilaisia tempperamenttejä. On kuitenkin uskomatonta, että aikoinaan selvittiin suurperheen arjesta ilman, että se olisi ollut järjetön huutokonsertti ja maanpäällinen helvetti. No ajat muuttuvat ja nykyään sitten lapsilla on enemmän valtaa ja vanhemmilla hieman vähemmän. Suomi vuonna 2010. Onnea!

Lapset hiljennettiin ennenvanhaan hakkaamalla. Oma mummini kertoi, että esim. vuonna 1940 oli täysin ok hakata 2 -vuotiaasta uhma pois. Lapset peloteltiin hiljaisiksi heti pienestä pitäen, myös luunapit, tukistukset ja koivuniemenherrat olivat kovassa käytössä.

Niin että onnea tosiaan Suomelle vuonna 2010. On syytäkin onnitella huomattavasta edistyksestä kasvatusasioissa.

On kuitenkin uskomatonta, että aikoinaan selvittiin suurperheen arjesta ilman, että se olisi ollut järjetön huutokonsertti ja maanpäällinen helvetti.

toinen vaihtoehto oli varmaan teljetä nämä ei-toivotut lapset jonnekin vajaan. Omassa lapsuudessahan oli ihan normaalin kuuloista lukea vaahteramäen Eemelistä ja siitä miten hän vuoli puu-ukkoja lukkojen takana liiterissä. Ei onneksi enää nykyaikaa! En ymmärrä näitä menneiden haikailijoita.

Tuntuu olevan niin, että lapsi saa huutaa kurkkusuorana ja raivota ja vanhemmat sitten yrittävät neuvotella ja lahjoa, jos vaikka kullannuppu olisi ihan hetken hiljaa. Neuvotella asioista 2-vuotiaan kanssa!? Ja neuvottelut monesti tarkoittavat sitä, että annetaan lapsen tahdolle periksi. Puuh. Ei ihme, että vanhemmuus on hukassa.

Totta kai on erilaisia lapsia ja erilaisia tempperamenttejä. On kuitenkin uskomatonta, että aikoinaan selvittiin suurperheen arjesta ilman, että se olisi ollut järjetön huutokonsertti ja maanpäällinen helvetti. No ajat muuttuvat ja nykyään sitten lapsilla on enemmän valtaa ja vanhemmilla hieman vähemmän.

Suomi vuonna 2010. Onnea!

T: se jonka lapsilla ei ole ollut uhmaa