Te,jotka olette jättäneet miehenne.

ja tämä on tosi. Voi sitä helpotuksen määrää.



Olin tosin vatvonut asiaa päässäni jo vuoden päivät

helpottuneelta, mutta sitten tulikin vanhat tunteet takaisin ja masennuin.



ap.

Miten helposti pääsitte eroon tunteistanne, jos jättäminen perustui väkivaltaan, pettämiseen tms?

Minä en meinaa vuosienkaan päästä pystyä jatkamaan elämääni eli aloittaa uutta suhdetta, vaan suren varmaan loppuikäni sitä, että asioiden piti mennä näin.

Mies kyllä haluaisi minut takaisin, mutta en voi ottaa tuollaista lastenkaan takia, vaikka aina ehkä rakastankin.

erosta aikaa viisi vuotta enkä ole voinut tutustua miehiin ollenkaan. Luottaminen on liian vaikeaa. Jossain syytettiin naisia yrittämisen puutteesta vain sillä perusteella että iso osa eroista on naisen vireille laittamia. Mies olisi meilläkin halunnut että olisimme jatkaneet yhdessä mutta ilmoitti myös ettei aio katkaista suhdetta toiseen. Miehellä oli kodissamme täysi ylläpito ja sen vuoksi olisi halunnut yhdessä pysyä. Tarinamme on varmaan se tavallisin, mutta se ei lohduta minua eikä auta pääsemään yli.

vauva oli siis silloin vielä mahassa.



Viimeiset puoli vuotta halusin tosissani lähteä, mutta en osannut. Raskaana ollessani mies kuristi ja töni. Henkinen puoli oli pahempi. Hänen mielestään olin paska huora, jota surkeampaa ihmistä ei tässä maailmassa olekaan. Ruma ämmä. Mies käytti jotain pillereitä viinan kanssa, lisäkis mt-ongelmia. Sai ihme kohtauksia, joiden aikana saattoi juurikin käydä fyysisesti käsiksi ja uhkaili. Kuten että iskee leipäveitsen mun vatsaani, että me vauvan kanssa molemmat kuollaan.



Suhteesta oli kamalan vaikea lähteä, vaikka tiesin että henki menee jos jään. Mies uhkasi tappaa itsensä ja mut ja koko maailman jos mä jätän sen. Koko meidän suhde oli alunperinkin perustunut siihen, että mä säälin tuota reppanamiestä ja luulin, että on mun velvollisuuteni kannatella sitä ihmistä.



Ja olihan se mies ehkä kymmenen prosenttia ajasta suloinen, katuva nallekarhu. Suurin syy siihen, miksi en saanut aiemmin lähdettyä oli varmaan se, että uskoin itsekin olevani niin paska, ettei mussa ole enää pelastamista. Vauvan takia lähdin.



Muistan, että mua itketti aivan kamalasti lähettää mies bussilla vanhempiensa luokse (jonne häntä ei haluttu ottaa vastaan).



Ja nyt vastaus siihen ap:n kysymykseen:



Noin puoli vuotta eron jälkeen olin vielä henkisesti kiinni. En puhu rakkaudesta, koska ei meidän kanden välillä sellaista tervettä rakkautta ikinä ollut. Mutta tunsin pitkään sääliä ja velvollisuudentuntoa sitä reppanaa kohtaan. Ja myös huonoa omaa tuntoa siitä, että hän ei tunne lastaan.



Toisaalta oli myös se ihan fyysinen ikävä. Mä valmistauduin henkisesti jo vanhan piian elämään. Olin siis varma, että mulla ei tule ikinä olemaan seksielämää, rakkaudesta puhumattakaan.



Ystävät ja perhe oli mulle tärkeä tuki. Äitiysloma meni ihan sumussa. Kävelin pitkin metsiä vauvaa vaunuissa työntäen. Mä otin roolikseni äitiyden. Ajattelin, että mun on päästävä tolpilleni lapsen takia. Mun tyttö on mun pelastava enkeli. :)



Kävin mielenterveysneuvolassakin vuoden. (Muutama vuosi sen jälkeen hakeuduin ihan kunnon terapiaan. Tulin siihen tulokseen, että on munkin kaalissa oltava jotain vikaa, kun siihen suhteeseen alunperin suostuin.)



Nyt 5 vuotta tapahtumien jälkeen, suhtaudun mieheen kylmän viileästi. Mies on ollut välillä suljetulla osastolla, välillä katkolla ja välillä putkassa. Jonkin aikaa se uhkaili aluks ties millä oikeusjutuilla, että sais lapsen multa pois. Kun sain itsetuntoni takasin, se ei oo enää mua hetkauttanut.





Huh. No tulipa kirjotettua. Mutta toivottavasti te kaikki kasvatatte lapsenne siten, ettei heidän tarvitse ottaa sitä ensimmäistä reppanaa joka heihin rakastuu. Mä olin sillon 19-vuotiaana kun tuon miehen tapasin aivan varma siitä, että kukaan muukaan ei mua koskaan huoli. Voi kun saisin oman tyttöni arvostamaan itseään hieman paremmin!

Kaksi vuotta tuon suhteen loppumisen jälkeen aloitin seurustelun. Olin tuolloin henkisesti vielä aivan sökönä. Voin vain ihmetellä, kuinka mies kesti mua. Tänä kesänä mentiin naimisiin. Mun elämästä ei tullutkaan niin paska kun parikymppisenä luulin.



Mä en ollut suunnitellut rakastumista, mutta niin vaan kävi. Itse asiassa olin jo mennyt sen vaiheen ohi, kun jatkuvasti mietin sitä yksin jäämistä. Olin vaan. Sitten se oikea mies vaan tuli.

ensimmäisen joka sanoi mua rakastavansa silloin 17-vuotiaana. Olen ollut tuohon mieheen aivan koukussa. Nyt on aika erota. Eron syitä juurikin henkinen väkivalta ja päihdeongelmat.Ajattelen, että ei kai se haittaa että rakastan, kunhan en ota takaisin. Annan siis tunteiden tulla ja mennä.

Jos en ole parin vuoden päästä vielä yhtään yli, aion hakeutua terapiaan.

ja toivuin nopeasti. Eroa mietin ja valmistelin jo pidempään. Jossain vaiheessa tuli kuppi täyteen.



Vaikeinta oli se itse lähteminen ja arki mikä oli tosi rankkaa aluksi. Henkisesti minua auttoi vahvistamaan eroa ja itsetuntoani pari yhden yön/ lyhyttä suhdetta.



4 kk erosta tutustuin nykyiseen mieheen. Olemme olleet yhdessä nyt 17 vuotta.

pitkästä suhteesta eronnut, mies petti toistuvasti, katui, yritettiin - siis näin jälkeenpäin näen, että minä olin se joka yritti. Tein kaikkeni sen suhteen eteen. Mies sanoi tekevänsä, mutta hänellä oli niitä muita suhteita aina.

Lopulta pääsin lähtemään, kiskoin itseni irti siitä, pari vuotta sitten, tosin vuoden sitä eroa olin jo henkisesti tehnyt. Ensimmäinen puoli vuotta tai jotain olin vain helpottunut ja onnellinen, kun energiaa oli niin paljon muuhun kuin miehen käyttäytymisen murehtimiseen. tein töitä paljon ja olin lasten kanssa. Sitten siinä vuosi sitten oli muutama lyhyt suhdeviritelmä, jotka kaatuivat omaan mahdottomuuteensa. Tulin siihen tulokseen, että maailmassa on älyttömän vähän hyviä miehiä, ja paras yrittää vaan elää yksin ja omillaan.

Joskus se surettaa. Mutta olen huomannut, että on todella vaikea luottaa kehenkään. Ja sitten ihan viime kuukausina mulle on tullut aikamoisia vihantunteita exää kohtaan. Kyllä me sillälailla aikuisesti yritettiin erota, lasten takia, ja ollaan oltu ihan puheväleissä. Exä on halunnut mua takaisin koko ajan, vaikka on sillä edelleen niitä naisia. Mä olinkin kuulemma se ainoa oikea rakkaus ja blaablaa. Nyt mä olen miettinyt noita mun vihantunteita, että ehkä olen aina yrittänyt liikaa ymmärtää exän käytöstä ja miettiä syitä siihen ja käyttäytyä sivistyneesti. Kyllä mä saan olla vihainen, jos mua on kohdeltu paskasti.

Lapsille en voi mennä sanomaan, että heidän isänsä on minusta ääliö :). En sano sitä, en arvostele exää lasten kuullen, mutta saan totisesti itse ajatella niin!



Ja suren toki myös. Se mun kuvitelma miten asiat menis, yhdessä myötä- ja vastamäessä, kumppaneina, kaikki se on raunioina. Ja nyt mä suren ja vihaan ja yritän rakentaa mun elämää omanlaisekseni. Vaikea uskoa, että tähän mun elämään koskaan uutta suhdetta tulisi, taidan vielä olla niin rikki ja arka ja pitää ulospäin kovaa kuorta, mä pärjään. En tarvitse ketään. Ja silti joskus iltaisin itkettää kun on yksin ja haluaisi joskus olla vähemmän vahvakin.



tulipas vuodatus, olen näitä asioita niin paljon nyt miettinyt.

ja tämä on tosi. Voi sitä helpotuksen määrää. Olin tosin vatvonut asiaa päässäni jo vuoden päivät

helpottuneelta, mutta sitten tulikin vanhat tunteet takaisin ja masennuin. ap.

ja olen aina vaan onnellinen kun ei tarvitse kuunnella ikinä enää negatiivista kitinää eikä syytöksiä.