Nelikymppiset! Onko käsityksesi rakkaudesta muuttunut matkan varrella? Miten?

t: omansa löytänyt

aikuisikäni, kuuten lähes kaikilla ystäilläni. Meitä yhdistää realismi, rakkaus on osa elämää, se muuttuu ja muuttaa muotoaan vuosien aikana. Suurin onni löytyy kuitenkin rakkaudesta omiin lapsiin.

*2: aika kyynistä ja kylmää ajattelua. *



Suosittelen perehtymään evoluutiopsykologiaan! 2. on aivan oikeassa.

puoliso pitää sitten aina vaihtaa aika ajoin uuteen "siihen oikeaan"?

ja iän myötä olen huomannut että se on vain lisääntynyt.Kaikenmoista vastamäkeä tulee, ne mennään, kun ei muuta voi. Tämä ei sovi ainoastaan parisuhteessa, vaan ihan kaikilla elämänosa-alueilla. Aika auttaa, ei kannata hätäillä. Minäkin kuuluun niihin joka uskoo, ettei ihmisellä ole olemassa vain yhtä oikeaa, vaan niitä on monta.

Minusta tämä tarkoittaa nimenomaan sitä, että kun on naimisissa ja sitten tapaa jonkun aivan ihanan miehen tai naisen, ei tarvitsekaan vaihtaa ajatellen, että tuohan se olisikin Se Oikea. Kun tietää että niitä oikeita voi olla montakin niin voi ihan rauhassa elää tämän nykyisen oikean kanssa, kun ei kannata koko ajan vaihdella. Ei siis ole sitä paniikkia, kun miettii, että menetänkö nyt sen oikean vastakappaleeni, jos en oitis eroa ja ota uutta puolisoa.

sen asian hyväksymistä, että suhde muuttuu vuosien varrella, kun ihminenkin käy läpi elämänkaaren eri vaiheita. Ja että rakkaus on sitä että hyväksyy sekä itsensä että puolison sellaisena kuin on, ilman että yrittää muuttaa toista.

Kyllä tämä näin on. Mutta minusta on kyllä surullista, että jotkut puolisot ymmärtävät tämän vasta repivien parisuhdekriisien jälkeen, aiheutettuaan syvää kärsimystä toiselle.

Kumppanuus ja kunnioitus. Näillä pärjää.

En ole enää mustasukkainen,vähän vaan.

Enkä menetä hermoja jos katselee kauniita naisia.

Ja tosiaan tuo "liekassa" pitäminen on jäänyt pois.

Täytyypä sanoa, että teillä on hyvin pitkälle samanlainen liitto kuin meillä! Siis nuo asiat, mistä keskustelette. Ja mitä kerrot miehestäsi, hän on kuin minun mieheni (minä siis kerroin nuo reberbahn-jutut). Mitä kerrot omista ajatuksistasi, niin ne ovat kuin omiani - tai tarkennan: noin minä HALUAISIN ajatella. Olen vielä puolitiessä, eli ymmärrän järjellä, mutta en ihan vielä sydämellä.

Jos sinulle tulee mitään muita ajatuksia, kerrothan minulle!



ap

yhden maagisen ja oikean sielunkumppanin löytämisen idea on ihan hömppää. Ikuiset rakkauden ja intohimot ja muut. Sekä miehiä että naisia ajaa lähinnä biologia. Lisäännyttyään riittävästi naisen biologia ajaa olemaan lisääntymättä enää (että entiset säilyy hengissä) ja miehen biologia etsimään seuraavan hedelmällisessä iässä olevan (nuoren) naisen. Siinä sitten pyristellään tämän tosiasian aiheuttamassa ristipaineessa.

En usko siihen yhteen ainoaan Oikeaan, jonkun kanssa synkkaa paremmin kuin toisen. Sopivia voi olla onneksi monia. Olen ajatellu, että pitäisi olla kumppani eri elämänvaiheisiin, en koe yhteenkuuluvuutta (-kaan) enää mieheni kanssa, jonka kanssa elettiin kun olin 19-v.

Mutta se on totta, että rakkaus on ikuista. Kohteet vain vaihtuvat.

olen oivaltanut, että ehkä 80 prosenttia ihmisistä on rajoittuneita, itsekkäitä, kateellisia kampittajia, ja suurin osa kypsyy todella vasta lähempänä neljääkymmentä. Osa ei silloinkaan.

Mutta se täytyy vain hyväksyä. me kaikki olemme itsekkäitä ja pyyteettömyyttä esiintyy todella harvoin tai sitten senkin toiminnan hyöty on vain piilotettu todella hyvin. Mutta kun sen tiedostaa, sille voi nauraa :)

arvovaltainen tekstien tulkitsija, joka päättää, mikä on pohdiskelua ja mikä ei, mikä käsitys on oikea ja mikä väärä. Kiva kiva.



Ap omine "pohdintoineen" parisuhdeoivalluksista ei vain vakuuta, ehkä uusi kymmenvuosi tuo lisää pontta ap:llekin.

Myöhemmin tapasin miehen, jonka kanssa myös menin naimisiin. En ikinä tuntenut häntä kohtaan samanlaista intohimoa. Ja olen ymmärtänyt, että se ei ole rakkauden edellytys. Rakkaus meidän välille kypsyi pikkuhiljaa: pidämme samankaltaisista asioista, osaamme kunnioittaa ja arvostaa toisiamme ja toistemme yksityisyyttä. Kasvatamme lapsia yhdessä ja tuemme toisiamme kaikessa. Emme riitele julkisesti tai varsinkaan lasten nähden. Sovimme asioista usein etukäteen ennenkuin toteutamme ne. Seksi on enemmän hellivää ja rauhallista, pitkään lähekkäin köllöttelyä ja nautiskelua. Olen onnellisempi nyt. En kaipaa suuria ylä ja alamäkiä. Osaan arvostaa, kunnioittaa ja luottaa puolisooni.

Aika sama tilanne ja samat ajatukset minullakin. Mutta on hassua, miten tuota on vaikea sanoa ääneen. kai se jotenkin rikkoo sitä ihannetta superintohimoisesta rakkaussuhteesta "siihen oikeaan", joka on oma puolisko ja jota ilman ei voi elää.

Ja täälläkin vastaavassa tilanteessa on tullut monelta kommenttia siitä, että MINÄ en ikinä voisi tyytyä tuollaiseen ja parempi erota, jos intohimoa ei ole niin, että hampaissa kirskuu. Ja että riitelemätön pari on takakireä kulissien pitäjä, OIKEASSA parisuhteessa riidellään ja rakastetaan yhtä intohimoisesti.

Mutta kun kuuntelee noita tulisia pareja ja heidän eroprosessejaan, ei käy kateeksi. Vaikka iste joskus eroaisinkin, mieheni olisi 100 % varmuudella asiallinen keskutelukumppani (vaikkakin viileä) ja lapsille hyvä isä edelleen.

Nuorena ajattelin, että se on joku joka saa sukat pyörimään jaloissa, se on se oikea.



Olen käsittänyt, että miehet jotka osaa flirttailla, imarrella, katsoa kauniisti silmiin yms. saavat sukat pyörimään jaloissa ja sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa onko mies se oikea vai ei. Se on vain biologiaa, lisääntymisrituaalia, luonnon keino saada ihmiset harrastamaan seksiä keskenään.



Toinen oivallus on, että itseassa mitään sitä oikeaa ei ole.



Oikeastaan koko rakkaus on harhaa. Se koostuu biologiasta, himosta, vastuuntunnosta, riippuvaisuudesta ja tottumuksesta.