Lue keskustelun säännöt.
surettaa,ei ole ystäviä
20.08.2010 |
kelle soittaa,että lähdetäänpä lenkille,kahville,jutustellaan niitä näitä :(
Kommentit (63)
Miten musta tuntuu, että tässä jotkut puhuu aidoista ja toiset aidan seipäistä?
Siis paljon riippuu siitä, miten kaveruus/ystävyys määritellään.
Itselläni on paljon hyvänpäiväntuttuja, eikä uusiin ihmisiin tutustuminen ole sinänsä pulma.
Mutta huomaan että ketjussa moni kuvailee juuri sellaisia suhteita, jotka itse määrittelisin lähinä tuttavuudeksi tai korkeintaan kaveruudeksi - pulistaan, autellaan, kahvitellaan - ja odottaa että näillä se yksinäisyys ratkeaa.
Ei mun kohdalla ole niin... Odotan kai ihmissuhteelta aika paljon enemmän läheisyyttä, ennen kuin siirrän sen tuttavamapista minnekään ystävämapin suuntaankaan.
Enemmän läheisyyttä kuin puhuminen? Pussaamista? Halaamista? Siis mitä läheisyyttä kaipaat sitten enemmän? No, toiset meistä avautuvat helpommin kuin toiset. Itse saan työpaikallani älyllisen keskustelutarpeeni tyydytettyä, joten kavereitani (=ystäviltäni, läheisiltäni) haen enemmän tunteiden jakamista, iloista ja suruista puhumista, puhumista, kahvittelua, ilonpitoa jne. Tähtitieteestä tai atomienergiasta keskustelen sitten niiden kanssa, jotka ovat siitä kiinnostuneita. Olisiko tuo ap:nkin kohtaama aidon läheisyyden puute paljonkin kotiäitien ongelma?
Vääntäkää nyt rautalangasta, mitä se puuttuva läheisyys olisi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
niin sitten avaa sen leipäläpensä ja puhuu vuorollaan itsestään :D En minä ketään estä puhumasta osaan ihan kuunnellakin, heh.
Lisäksi sanoit että on pitkä matka tuntemattomille rupattelusta ystävyyteen. Ping! Tässä on nyt se olennainen ongelma teillä. Miten muuten te tutustutte uusiin ihmisiin jollette alkamalla rupatella ihmisille? Ja pitääkö sen tutustumisen kestää vuosikausia ennekuin uskalletaan kutsua pullakahville omaan kotiin? Pitääkö kaikkien kanssa olla sydänystävä? Johan moni ihminen kyllästyy odottelemaan kun pidetään viileää etäisyyttä kun ei tunneta vielä muka tarpeeksi. Rohkeasti vaan tytöt!
Jos kovin tarkkaan miettii, mikä on oikeaa ystävyyttä ja mikä ei, niin tuskin koskaan saa tarpeekseen.
Mitä pahaa siinä on, että oma aviomies tai äiti tai sisko on paras ystävä? Minulla tuon listan jatkona on oma koirani :D Ihana kaveri, joka kuuntelee mun juttuja loputtomasti, nuolee naamaa, haluaa olla aina siellä missä minä. Säälittävää, eikö?
että osaa hakea samanhenkistä seuraa. Kyllä mä lähtisin harrastuspohjalta hakemaan ystäviä. Siis sellanen asia mikä on sulle intohimo. Ei tarvi olla liikunta vaan mikä tahansa. Siellä piireissä sitten liikkuu ne ihmiset joiden kanssa sulla on eniten yhteistä! Ja on luontevaa puhuttavaa ennen kuin tuntee paremmin.
En väheksyisi netin voimavaroja. Blogit, keskustelupalstat ym. niistäkin voit löytää ystävän. Virtuaalimaailma esim. Second life, Imvu on kanssa hauskoja ajanvietepaikkoja...siis siinä mielessä että siellä voit olla ujonakin oma itsesi ja saada ystäviä ympäri maailmaa.
kun itse en esim. tupakoi ja ryyppää? Ja ihmiset, joihin yleensä tutustun, ovat juuri näitä joille "nautintoaineet" ovat elämän keskeisimpiä asioita. Lisäksi nämä samaiset ihmiset juoruavat muiden asioista, mutta eivät kestä itse olla puheenaiheena?
Omalla kohdallani kaverit ovat kadonneet vähitellen, muuttojen myötä, ja uusia taas ei ole löytynyt (vain näitä elämäänsä kyllästyneitä juoppoja ja mielenterveysongelmaisia terapeutin tarvitsijoita). Vanhoihin tulee pidettyä yhteyttä harvenevaan tahtiin, lähinnä puhelimitse ja netin kautta. Mutta kun...
Ei sen puoleen, vähitellen muutamaan tuttavuuten pettyneenä, olen tullut siihen tulokseen, että oloni on paljon parempi ilman ystäviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun itse en esim. tupakoi ja ryyppää? Ja ihmiset, joihin yleensä tutustun, ovat juuri näitä joille "nautintoaineet" ovat elämän keskeisimpiä asioita. Lisäksi nämä samaiset ihmiset juoruavat muiden asioista, mutta eivät kestä itse olla puheenaiheena?
Omalla kohdallani kaverit ovat kadonneet vähitellen, muuttojen myötä, ja uusia taas ei ole löytynyt (vain näitä elämäänsä kyllästyneitä juoppoja ja mielenterveysongelmaisia terapeutin tarvitsijoita). Vanhoihin tulee pidettyä yhteyttä harvenevaan tahtiin, lähinnä puhelimitse ja netin kautta. Mutta kun...
Ei sen puoleen, vähitellen muutamaan tuttavuuten pettyneenä, olen tullut siihen tulokseen, että oloni on paljon parempi ilman ystäviä.
olisivat tällaisia. ja häiritseekö sinua toisen ihmisen tupakointi niin paljon, että et voi ystävystä sellaisen kanssa?
Miten musta tuntuu, että tässä jotkut puhuu aidoista ja toiset aidan seipäistä?
Siis paljon riippuu siitä, miten kaveruus/ystävyys määritellään.
Itselläni on paljon hyvänpäiväntuttuja, eikä uusiin ihmisiin tutustuminen ole sinänsä pulma.
Mutta huomaan että ketjussa moni kuvailee juuri sellaisia suhteita, jotka itse määrittelisin lähinä tuttavuudeksi tai korkeintaan kaveruudeksi - pulistaan, autellaan, kahvitellaan - ja odottaa että näillä se yksinäisyys ratkeaa.
Ei mun kohdalla ole niin... Odotan kai ihmissuhteelta aika paljon enemmän läheisyyttä, ennen kuin siirrän sen tuttavamapista minnekään ystävämapin suuntaankaan.
Enemmän läheisyyttä kuin puhuminen? Pussaamista? Halaamista? Siis mitä läheisyyttä kaipaat sitten enemmän? No, toiset meistä avautuvat helpommin kuin toiset. Itse saan työpaikallani älyllisen keskustelutarpeeni tyydytettyä, joten kavereitani (=ystäviltäni, läheisiltäni) haen enemmän tunteiden jakamista, iloista ja suruista puhumista, puhumista, kahvittelua, ilonpitoa jne. Tähtitieteestä tai atomienergiasta keskustelen sitten niiden kanssa, jotka ovat siitä kiinnostuneita. Olisiko tuo ap:nkin kohtaama aidon läheisyyden puute paljonkin kotiäitien ongelma?
Vääntäkää nyt rautalangasta, mitä se puuttuva läheisyys olisi?
No hih, ei nyt pussaamisesta ole kyse. :D
Jäin oikein miettimään, että mitenhän tämän oikeasti vääntäisi rautalangasta ihmiselle, jolla ei ehkä ole ollenkaan samanlainen kokemusmaailma ja samanlaisia tarpeita! (En sano mitenkään tuomiten, totean vaan että erilaisia vaan ollaan kaikki.) En voi tietsti puhua kuin omasta puolestani.
Olisiko helpoin mieltää se niin, että esim. itse olen ehkä sisimmältäni jonkinlainen runotyttö? Tai -täti, näin keski-iän kynnyksellä. :) Siis että mielessäni on usein paljon ajatuksia, tunteita, epäilyksiä, filosofiointia ja ideoita, joiden olen jo ajat sitten oppinut herättävän väärässä seurassa kummeksivia katseita ja kiusallisia hiljaisuuksia. Ei tee mieli avautua, kun tietää vaikuttavansa oudolta! Ennemmin sitten höpöttelen kohteliaasti niitä näitä ja pysttelen normaaleissa aiheissa.
Siis lyhyesti sanottuna mulle on aina ollut haastavaa löytää ihmisiä, jotka ovat samalla aaltopituudella. Ei se ole kenenkään vika, ei minun eikä muiden, näin vaan on. Olen ihan seurallinen ihminen, puheliaskin, mutta mulla on sellainen hyvänpäivänfasadi, jota ylläpidän niin itseni kuin muidenkin vuoksi. En halua tehdä kenenkään oloa kiusaantuneeksi ihme tilittelyilläni.
Oikean ystävyyden mittatikkuna yksi hyvä on mielestäni se, voisiko ko. ihmiselle soittaa keskellä yötä hädissään, jos on vaikka sydänsuruja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
diipadaapaa voi jutella kenen kanssa vaan,mutta ne syvemmät jutut,hassuttelut ym ystävän kanssa. Ja tosiaan aina voi soittaa ja toinen ymmärtää puolesta sanasta mitä toinen tarkoittaa
tuntuu surulliselta sun puolesta että joudut esittämään jotain muuta, sanoit että pidät fasadia. Aika kurjaa jos koet että muut eivät ymmärrä ollenkaan. Ei sellaisessa seurassa voi nauttia. Luultavasti olet sen verran fiksu ja mietit niin monimutkaisia asioita, että tavalliset tallaajat putoavat kärryiltä. Toivon todella että löydät samanhenkisiä ystäviä :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tuntuu surulliselta sun puolesta että joudut esittämään jotain muuta, sanoit että pidät fasadia. Aika kurjaa jos koet että muut eivät ymmärrä ollenkaan. Ei sellaisessa seurassa voi nauttia. Luultavasti olet sen verran fiksu ja mietit niin monimutkaisia asioita, että tavalliset tallaajat putoavat kärryiltä. Toivon todella että löydät samanhenkisiä ystäviä :)
Kylläpä sanoit kauniisti, kiitos siitä! Sulla on suuri sydän. :)
T. se runotytöksi itsensä kuvaillut
tuntuu surulliselta sun puolesta että joudut esittämään jotain muuta, sanoit että pidät fasadia. Aika kurjaa jos koet että muut eivät ymmärrä ollenkaan. Ei sellaisessa seurassa voi nauttia. Luultavasti olet sen verran fiksu ja mietit niin monimutkaisia asioita, että tavalliset tallaajat putoavat kärryiltä. Toivon todella että löydät samanhenkisiä ystäviä :)
Kylläpä sanoit kauniisti, kiitos siitä! Sulla on suuri sydän. :)
T. se runotytöksi itsensä kuvaillut
Tuli sellainen mieleen että mitenkäs sellaiset kuvataide/ilmaisutaide/näyttelijä/kirjallisuus tms. piirit? Kiinnostaako?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten musta tuntuu, että tässä jotkut puhuu aidoista ja toiset aidan seipäistä?
Siis paljon riippuu siitä, miten kaveruus/ystävyys määritellään.
Itselläni on paljon hyvänpäiväntuttuja, eikä uusiin ihmisiin tutustuminen ole sinänsä pulma.
Mutta huomaan että ketjussa moni kuvailee juuri sellaisia suhteita, jotka itse määrittelisin lähinä tuttavuudeksi tai korkeintaan kaveruudeksi - pulistaan, autellaan, kahvitellaan - ja odottaa että näillä se yksinäisyys ratkeaa.
Ei mun kohdalla ole niin... Odotan kai ihmissuhteelta aika paljon enemmän läheisyyttä, ennen kuin siirrän sen tuttavamapista minnekään ystävämapin suuntaankaan.
Enemmän läheisyyttä kuin puhuminen? Pussaamista? Halaamista? Siis mitä läheisyyttä kaipaat sitten enemmän? No, toiset meistä avautuvat helpommin kuin toiset. Itse saan työpaikallani älyllisen keskustelutarpeeni tyydytettyä, joten kavereitani (=ystäviltäni, läheisiltäni) haen enemmän tunteiden jakamista, iloista ja suruista puhumista, puhumista, kahvittelua, ilonpitoa jne. Tähtitieteestä tai atomienergiasta keskustelen sitten niiden kanssa, jotka ovat siitä kiinnostuneita. Olisiko tuo ap:nkin kohtaama aidon läheisyyden puute paljonkin kotiäitien ongelma?
Vääntäkää nyt rautalangasta, mitä se puuttuva läheisyys olisi?
No hih, ei nyt pussaamisesta ole kyse. :D
Jäin oikein miettimään, että mitenhän tämän oikeasti vääntäisi rautalangasta ihmiselle, jolla ei ehkä ole ollenkaan samanlainen kokemusmaailma ja samanlaisia tarpeita! (En sano mitenkään tuomiten, totean vaan että erilaisia vaan ollaan kaikki.) En voi tietsti puhua kuin omasta puolestani.
Olisiko helpoin mieltää se niin, että esim. itse olen ehkä sisimmältäni jonkinlainen runotyttö? Tai -täti, näin keski-iän kynnyksellä. :) Siis että mielessäni on usein paljon ajatuksia, tunteita, epäilyksiä, filosofiointia ja ideoita, joiden olen jo ajat sitten oppinut herättävän väärässä seurassa kummeksivia katseita ja kiusallisia hiljaisuuksia. Ei tee mieli avautua, kun tietää vaikuttavansa oudolta! Ennemmin sitten höpöttelen kohteliaasti niitä näitä ja pysttelen normaaleissa aiheissa.
Siis lyhyesti sanottuna mulle on aina ollut haastavaa löytää ihmisiä, jotka ovat samalla aaltopituudella. Ei se ole kenenkään vika, ei minun eikä muiden, näin vaan on. Olen ihan seurallinen ihminen, puheliaskin, mutta mulla on sellainen hyvänpäivänfasadi, jota ylläpidän niin itseni kuin muidenkin vuoksi. En halua tehdä kenenkään oloa kiusaantuneeksi ihme tilittelyilläni.
Oikean ystävyyden mittatikkuna yksi hyvä on mielestäni se, voisiko ko. ihmiselle soittaa keskellä yötä hädissään, jos on vaikka sydänsuruja.
Vihjasit siihen, että muilla ei ole samanlaisia (älyllisiä?) tarpeita kuin itselläsi, runotytöllä. Aika outoa, ettet ole hengenheimolaisia löytänyt, surullista. Itse en tarkoittanut, että säästä jutustelisin kavereiden kanssa vaan kyllä me myös filosofoidaan, parannetaan maailmaa, puhutaan kulttuurista, kirjallisuudesta ja mielestäni ollaan ihan syvällisiä. Myös voimme soittaa vaikka keskellä yötä toisillemme. Silti minulle itselleni ja omalle tarpeilleni on tärkeää saada avautua myös työelämässä (jossa sitten kukin voi päteä omalla asiantuntemuksellaan).
Harmi, olet selvästi joutunut/ajautunut/etsiytynyt totaalisen väärään seuraan. Herää kysymys, missä olet opiskellut, työskennellyt, harrastanut jne. jos et ole kaltaisiasi tavannut (kuten useimmat meistä ovat). Mitäköhän mahtavat olla nuo mainitsemasi "ihme tilittelyt"?
Tottakai kaikilla on sitten hyvänpäiväntutut erikseen, mutta kyllä heidät ja ystävät vaan erottaa. Mutta mikään ystävyys ei toimi yksipuolisena ja joskus ystävyys säilyy vaikkei koko ajan olisi tekemisissäkään. Pienten lasten vanhempien elämä on niin hektistä, että välillä ei vaan ehdi viettää aikaa ystävien seurassa.
Ystävyys vaatii luottamusta. Jos ei luota, on vaikea avautua. Siksipä perheenjäsenet ovat monille juuri niitä tosiystäviä.
anonyymiä s.posti osoitetta? itselläni ei ole
terveisin ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
diipadaapaa voi jutella kenen kanssa vaan,mutta ne syvemmät jutut,hassuttelut ym ystävän kanssa. Ja tosiaan aina voi soittaa ja toinen ymmärtää puolesta sanasta mitä toinen tarkoittaa
ainakin omalta osaltani voin todeta, että nämä yllä mainitun kaltaiset ystävyydet ovat nimenomaan lapsuus- ja nuoruusiässä luotuja. Aikuisena on vaikea löytää enää ystävää, jonka tuntisi läpikotaisin. Ihmiset ovat vielä aikuisina niin kiireisiä, ettei samanlaista sidosta enää ystävien välille ole helppo virittää kuin lapsena/nuorena, jolloin ystäville on kaikki aika! Ystävyys rakentuu pitkän ajan saatossa. Pitää vaan valita se "potentiaalisin" tapaus ja alkaa viettää hänen kanssaan paljon aikaa. Ajan kanssa vasta näkee, mille tasolle ystävyys voi kehittyä!
Mutta kyllä niitä hengenheimolaisia on ihan takuulla jokaiselle täällä. Näinä aikoina luulisi netin avullakin kaverisuhteita löytyvän. Tsemppiä etsimiseen!
Tuli sellainen mieleen että mitenkäs sellaiset kuvataide/ilmaisutaide/näyttelijä/kirjallisuus tms. piirit? Kiinnostaako?
oma ura liippaa taiteellista alaa, ei siitä kuitenkaan sen enempää. :)
Tulipas omittua puolet ketjusta omille ongelmilleni! Kyllä minä kuitenkin pärjään ja olen jopa ihan onnellinen ihminen, ei syytä huoleen. Sanoisin että eka vuosikymmen (opintojen loputtua, muuton jälkeen) vailla todellisia ystäviä oli vaikea; nyt tähän on jo niin tottunut. Etsin iloa elämään muista jutuista, ja ajattelen vaan lämmöllä sitä aikaa kun niitä ystäviä oli. On niitä surkeampiakin ihmiskohtaloita tullut vastaan! Puolisoksikin löytyi hyvä ihminen ja kaikki on muuten kunnossa.
(Virtuaaliystävyyteen netissä minusta ei ole - en saa jotenkin "tuntumaa" ihmiseen jollen näe, kuule äänensävyä, lue kasvojenilmeitä jne.)
T: se runotyttö
kun itse en esim. tupakoi ja ryyppää? Ja ihmiset, joihin yleensä tutustun, ovat juuri näitä joille "nautintoaineet" ovat elämän keskeisimpiä asioita. Lisäksi nämä samaiset ihmiset juoruavat muiden asioista, mutta eivät kestä itse olla puheenaiheena?
Omalla kohdallani kaverit ovat kadonneet vähitellen, muuttojen myötä, ja uusia taas ei ole löytynyt (vain näitä elämäänsä kyllästyneitä juoppoja ja mielenterveysongelmaisia terapeutin tarvitsijoita). Vanhoihin tulee pidettyä yhteyttä harvenevaan tahtiin, lähinnä puhelimitse ja netin kautta. Mutta kun...
Ei sen puoleen, vähitellen muutamaan tuttavuuten pettyneenä, olen tullut siihen tulokseen, että oloni on paljon parempi ilman ystäviä.
olisivat tällaisia. ja häiritseekö sinua toisen ihmisen tupakointi niin paljon, että et voi ystävystä sellaisen kanssa?
...häiritsee.
Tupakointi ja alkoholin käyttö kulkevat käsi kädessä, enkä yksinkertaisesti voi sietää tupakoivan ihmisen hajua. Eikä nämä "nautintoaineet" sinällään ongelman ydin olekkaan, näiden ihmisten arvot vain eivät stemmaa omieni kanssa. Tuttavissa on useitakin tupakoivia, mutta he tietävät suhtautumisestani tupakointiin... joten esim. illanviettoihin minua ei luonnollisestikaan kutsuta, kun en edes juo... Olen siis persona non grata kaikissa bileissä, mukaanluettuna pihatalkoot, saunaillat jne.
Uudet tuttavuuden kaikkoavat siinä vaiheessa, kun selviää etten käytä mitään päihteitä.
Vihjasit siihen, että muilla ei ole samanlaisia (älyllisiä?) tarpeita kuin itselläsi, runotytöllä. Aika outoa, ettet ole hengenheimolaisia löytänyt, surullista. Itse en tarkoittanut, että säästä jutustelisin kavereiden kanssa vaan kyllä me myös filosofoidaan, parannetaan maailmaa, puhutaan kulttuurista, kirjallisuudesta ja mielestäni ollaan ihan syvällisiä. Myös voimme soittaa vaikka keskellä yötä toisillemme. Silti minulle itselleni ja omalle tarpeilleni on tärkeää saada avautua myös työelämässä (jossa sitten kukin voi päteä omalla asiantuntemuksellaan).Harmi, olet selvästi joutunut/ajautunut/etsiytynyt totaalisen väärään seuraan. Herää kysymys, missä olet opiskellut, työskennellyt, harrastanut jne. jos et ole kaltaisiasi tavannut (kuten useimmat meistä ovat). Mitäköhän mahtavat olla nuo mainitsemasi "ihme tilittelyt"?
Tottakai kaikilla on sitten hyvänpäiväntutut erikseen, mutta kyllä heidät ja ystävät vaan erottaa. Mutta mikään ystävyys ei toimi yksipuolisena ja joskus ystävyys säilyy vaikkei koko ajan olisi tekemisissäkään. Pienten lasten vanhempien elämä on niin hektistä, että välillä ei vaan ehdi viettää aikaa ystävien seurassa.
Ystävyys vaatii luottamusta. Jos ei luota, on vaikea avautua. Siksipä perheenjäsenet ovat monille juuri niitä tosiystäviä.
Vaikea on pysyä tässä keskustelussa kärryillä - kuka on sanonut ja mitä - mutta kenenköön älyllisiä tarpeita en ole tietenkään pyrkinyt vähättelemään!
Taisin jossakin vastauksessani lähinnä vain pohdiskella sitä, miten ketjussa oli aiemmin yritetty ehdottaa yksinäisyyteen ratkaisuksi sitä, että rupattelee hiekkiksellä ja hankkii itselleen sitä kahvi- ja leffaseuraa. Koitin vain valottaa sitä, että on varmaan muitakin ihmisiä kuin minä, joka kaipaa jotain läheisempää, jolle pelkkä seura itsessään ei riitä.
Ja tuo mitä itse kuvailit - jakaminen, filosofointi, yötäkin vasten hädän tullen soittelu - on ihan varmaan juuri sellaista ystävyyttä, jota tarkoitin. Ja on kiva että sulla on juuri sellaista, sitä me vamaan kaikki kaivattaisiin elämäämme.
Mutta luulen, että olet kuitenkin loppujen lopuksi yhtä mieltä kanssani siitä, että tuollaista yhteisyyttä ei noin vain tyhjästä polkaista? Vaan se lähtee siitä, että ihmiset ovat toisilleen jotenkin... "oikeita". Osuu yksiin. Samalla aaltopituudella. Ja sitä ei satu vastaan kovin usein elämässä. Tai ei ainakaan minulle.
Asuinympäristöni, työni ja elämäntilanteeni vaikuttaa asiaan osaltaan, yksityiskohtiin tässä menemättä. Pääasiassa kyse on kuitenkin siitä, että olen sellainen kuin olen, vähän outo lintu. Olen jo ihan sinut sen asian kanssa.
"Ihme tilittelyjäni" en tässä yhteydessä osaa sen tarkemmin valottaa. Ehkä niistä on tullut vähän esimerkkiä jo tässäkin ketjussa. ;)
T: se runotyttö
No, ei mullakaan ole täällä juuri ketään ja se on melkein pahinta mitä voi olla. Olin viime työssäni ilman työkavereita ja lapsuudenystävä on kauempana.
Tunnen pari äitiä, mutta he eivät pidä yhteyttä.
Just ja just vastaavat viesteihin. Sitten on yksi jota joskus tapaan, mutta hänen ehdoilla...
Tunnen olevani ihan sosiaalinen, mutta olen vuosien myötä vaan jäänyt sivuun.
Tutustuin kerran äitiin, joka oli pohjoisesta.Hän muutti takaisin sinne ja se juttu jäi.
Olen valmis kyllä tapaamaan uusia ihmisiä:)
Sen verran haluan sanoa että minä olen tutustunut toiseen äitiin kerran junamatkalla ja hän antoi numeronsa jotta olisimme voineet yhdessä lasten kanssa tavata, kuten tapahtuikin.
Joten kyllä aikuisenakin voi tutustua ihmisiin, siis "vanhemmalla" iällä.
olen 39v, lapsellinen ja kaveriton!