olenko ainut jonka pää ei kestä kotona oloa

Ihana, spontaani, vapaa elämä kutistuu väsymyksen, toiston, syyllisyyden, kiireen ja aggression kurimukseksi. Odotat hetkeä, kunnes viimeinenkin lapsi lentää pesästään, mutta sitten oletkin jo vanhus, joka on rutiinien kalvama ja raihnainen, eikä osaa enää ottaa elämästään mitään irti. Kuolet pois. Nyyh.

ap

en yksinkertaisesti halua olla kotona lasten kanssa vuositolkulla! Kyllä minä kaipaan omaa työtä ja sen tuomia haasteita, omia aikuiskontakteja jne. Jos etäpäiviäkin on liikaa, huomaan nuupahtavani ja olevani kärttyinen ja tympääntynyt.

Minustakin kotona oleminen on raskaampaa kuin töissä käyminen, vaikka tykkään olla kotona lasten kanssa. Vaikka olenkin 'kotiäitityyppiä', en silti aina jaksa kotielämää, vaan kaipaan muutakin ja varsinkin omaa aikaa.

Todella helppo ymmärtää, että kotona oleminen tuntuu tosi raskaalta jos ei ole 'kotiäitityyppiä'..

PUoli vuotta olen nyt ollut työelämässä hoitovapaan jälkeen, ja todettiin juuri miehen kanssa miten meidän tappelut ja riitelyt ovat jääneet kokonaan pois. Kesällä tosin viiden viikon kesälomalla (mies teki töitä koko tuon ajan eli olin jälleen "kotiäitinä") alkoivat uudelleen.



Musta tulee äksy ja stressaantunut, jos joudun kotona olemaan. TÖihin pääsee onneksi lepäämään :)



t. kahden lapsen äiti



ps. Ja koska av:lle tässä kirjoitan, täytyy lisätä että kyllä, rakastan lapsiani ja kyllä, käymme myös ulkoilemassa ja tekemässä kaikkea kivaa yhdessä.

aika uhraus kyllä. ei ikinä enää. seuraava kesäloma kun on lähden YKSIN jonnekkin kauas pois. tai sitten lomat rahana, se on varmaa.

ap

töissä ei ehdi edes vessassa käymään tai istumaan alas. Töiden jälkeen kaikki kotityöt rutistettava muutamaan tuntiin, mihin kotona on aikaa koko päivä. Kaipaan kiireetöntä ja stressitöntä kotona oloa, kun oli aikaa juoda kahvia ja lukea lehtiä.

Herää kysymys miksi on pitänyt saada kolme lasta, jos ei kestä elämää lasten kanssa. Onko ne tehty vanhuudenturvaksi?

Tein hulluna ylitöitä, inhosin lomia, ahdistuin vapailla. Neljänen ja viidennen lapsen myötä oli pakko jäädä kotiäidiksi ja ensimmäinen vuosi meni melkein itkiessä.



Olen nyt viiden vuoden aikana tajunnut, että pakenin omaa itseäni sinne töihin. Olen tasaantunut ja kypsynyt kotona levolliseksi ihmiseksi. Harrastan paljon otona, tuntuu että aika ei riitä mihinkään.



En enää ihannoi ihmisiä, jotka antavat työelämälle kaikkensa ja pitävät kotivanhemmuuta tylsänä ja aivomottomien hommana.

Tein lapset melko nuornea ja koko aika ollut todella raskasta ja olen ollut yksin 90% ajasta kun lapset olivat pieniä. Olen ollut masentunut. Töissä ainoastaan koen itseni hyväksi, tarpeelliseksi, jopa rakastetuksi. Samaa en voi sanoa kotona olo ajasta. jatkuvaa tappelua miehen kanssa, lapset ovat omissa oloissaan, ei kertakaikkiaan MITÄÄN järkeä olla kotona. Vihaan kai elämääni.



ap

Tein lapset melko nuornea ja koko aika ollut todella raskasta ja olen ollut yksin 90% ajasta kun lapset olivat pieniä. Olen ollut masentunut. Töissä ainoastaan koen itseni hyväksi, tarpeelliseksi, jopa rakastetuksi. Samaa en voi sanoa kotona olo ajasta. jatkuvaa tappelua miehen kanssa, lapset ovat omissa oloissaan, ei kertakaikkiaan MITÄÄN järkeä olla kotona. Vihaan kai elämääni. ap

Nuo samat tuntemukset jaoin silloin, kun tein niitä töitä hulluna. Ajattelin, että olen siellä tarpeellinen, hyvä ja arvostettu. Kotona ei tullut samaa palkintoa. Kuten kirjoitin, jouduin menemään itseeni todella syvälle, kun jäin kotiin pakon edessä. Sieltä löytyivät vähitellen ne arvottomuudentunteen peikot. Kannoin niiä korvieni välissä.



Kannettu vesi ei kaivossa pysy. Jos tarvitset jatkuvasti ulkopuolista vakuuttelua ihmisarvostasi, et ole koskaan onnellinen. Sinun pitää löytää hienot ominaisuutesi muutenkin kuin työn tekemisestä. Minulla vastaus oli taide. Ja lapset itsessään. Saan heiltä sen olemassaoloni tärkeyden palautteen, kun suostun katsomaan! Näen sen myös miehestäni.



no 7.

vasta yksi lapsi, eikä hoitovapaa vielä edes alkanut ja jo hieman kyllästyttää. Tiedän, etten pitkään jatka kotona oloa. Tottakai sitä voi lapsen kanssa mennä ja tehdä, mutta sitä "oikeaa" aikuisseuraa kaipaan. Eikä todellakaan ole sama istua joidenkin mammojen kanssa hiekkalaatikolla ja jutella lapsista. Ei se riitä ystävystymiseen, että on suht. samanikäisiä lapsia.



Yksi työni parhaista puolista oli työkaverit. Samoin lapsettomia hyviä ystäviä on, ja lapsellisia, joiden kanssa voi tehdä muutakin kuin lapsijuttuja. Mutta kaikki on töissä, kun itse kotona.

Olen ollut nyt kotiäitinä neljä vuotta ja täytyy myöntää, että helvetin ahdistavaa tämä alkaa jo olla. : (



Olin huomattavasti parempi äiti opiskeluaikoinani, jolloin esikoinen oli hoidossa noin 9-14 joka päivä. sain olla aikuisten seurassa, opiskella rakastamaani alaa ja esikoisella oli tosi lyhyet hoitopäivät. Luksusta, jota kaipaan nyt yli kaiken!



Aion sinnitellä kotona vielä vuoden, jolloin kuopus on vähän reilu 2 v. Aion myös aloittaa iltaopiskelun ja joogan nyt syksyllä, jesssssss!



Minulla hajoaa pää kahden asian takia:



1. aikuisseuran puute (viihdyn isoissa porukoissa, mitä enemmän aikuisia, sen parempi. Joku kahvittelu kaksi kertaa viikossa ja baari-ilta kerran kuussa on surkeaa, eikä riitä. Ikävää, mutta olen luonteeltani supersosiaalinen. Haluan tavat aikuisia ihmisiä päivittäin ja monta kertaa.)



2. älyllinen tylsistyminen. (Jotkut saavat älyllisiä kicksejä lapsistaan, minä en. Tai ehkä pari kertaa viikossa tulee hetkiä, jolloin koen älyllisen haasteen. Se kestää noin 5 min. "Ooh. tämä on kuin suoraan psykan oppikirjasta. hienoa. Mielenkiintoista." Saan lapsistani toki muunlaisia kicksejä ihan päivittäin, mutta minä nyt satun olemaan ihminen, joka kaipaa jatkuvaa haastetta, aina uutta opittavaa)



Se erittäin positiivinen puoli tässä kotiäitiydessä on ollut, että olen oppinut tuntemaan ja hyväksymään oman persoonani. Minä olen tälläinen kuin olen ja tiedän, mitä tarvitse ollakseni hyvä ihminen ja hyvä äiti. Muut ihmiset tarvitsevat ehkä eri asioita ja minä en voi sille mitään.



Olen myös iloinen, että olen tarttunut tähän tilaisuuteen, koska toista ei koskaan enää tule. Lapsuus on lyhyt.

Vasta kolmannen lapsen myötä tajusin, että voin olla onnellinen ihan näin. Ei tarvitse jatkuvasti suorittaa elämää vaan olla läsnä.



Minäkin pakenin töihin toisen lapsen jälkeen ja olin henkisesti etäinen. Kolmannen lapsen syntymän jälkeen jouduin tekemään paljon töitä itseni kanssa ja yhtäkkiä huomasin nauttivani rauhallisemmasta elämästä.



Toivottavasti muutkin löydätte iloa myös kotoa. Lapset ovat pieniä vain hetken, vaikka klisee sanonta onkin.

ei kyllä siltä tunnu!!Siis voisin sanoa että kaikista karsein aika on ollut tämä 9 vuotta kun on ollut pieniä lapsia. Ehkä on eri asia jos on 1 pieni kerralla...ja se kasvaakin suht nopsaan eikä sitäpaitti vingu ja tappele kuten sisarukset.

Mullakin vielä 14 vuotta kun nuorin on täysikäinen että kyllä tässä muutama tuskan vuosi on vielä edessäkin!

ap

sen takia mikä asia tahansa, kun sitä on liikaa, saa mussa ihan vastakkaiset fiilikset aikaan. Tarpeeks kotona olemista, niin alkaa taas tuntua ettei tyhjäpäisempää voi olla kuin kotiäiti. Sitten taas kun tarpeeks kiirusta on töissä, niin tuntuu että kyllä on pinnallista ja arvotonta oravanpyörää vaan. Sillon kun on sopivasti kaikkea ja tasapaino, ei ärsytä kenenkään uraohjustelut aikä kotiäiteilytkään. Nyt juuri tuntuu et ne kotiäidit on ihan luusereita, joten liikaa olen ollu kotona... Mut en ota ongelmaa tästä, aikansa kutakin ja tajuan jo ettei tätä lapsivaihetta kauaa kestä ja sen jälkeen saa säädellä vapaasti aikansa kuten tahtoo.

Kanssa kolme lasta ja kotonaolo syö henkiset resurssit.

siinä mielessä jaksa olla kotona et aloitin työt osa-aikaisesti heti vanhempainvapaan jälkeen ja en suunnittele hoitovapaalle jäämistä myöskään toisen lapsemme synnyttyä.



MInä kuitenkin rakastan vapaapäiviä ja lomia ja äitiysloma-aika kyllä menee. Mutta meillä meneekin kotona ihanasti mieheni kanssa ja kotona on kiva ja arvostava tunnelma. Menen siis töihin saadakseni vähän lisää haastetta ja vaihtelua, en paetakseni mitään.



Toivottavasti teidän perhetilanne paranisi. Kyllähän ihmisen jaksamiselle olisi hyvä nauttia myös vapaa-ajasta.

mene vaan töihin



t

uraäiti, joka nauttii työstä

Kyllä ottaa kovasti voimille.

Ja toki sen yhden pienen lapsen kanssa jaksaa kolme vuotta olla ja on ok. joka nukkuu päiväunet jne



Mutta raskasta passata usaempaa, on niin paljon hommmaa. koko ajan jotain, ja silti kukaan ei arvosta sitä. lasten harrastukset, kaikki muistamiset mitä koululaisten elämään liittyy.



Ihminen kaipaa vaihtelua. On rankkaa katsella samoja maisemia päivästä toiseen ja samoja astioita ja samaa pöytää täyttää tyhjentää. ja luututa pölyä joka ei lopu.



Moni extreme-urheilu on naurettavaa pelleilyä verrattuna siihen, että seisot tukipilarina 10 vuotta lapsillesi, ollen läsnä ja vastaanottamassa, vaikka kaikki halveksivat valintaasi ainakin suomessa.