Mikä anopissa ärsyttää?

ihan pelottaan, jos itsestä tulee joskus anoppi. Täällä on todella herkkähipiäistä porukkaa. Kaikki pitäisi tehdä, kuten MEIDÄN perheessä on sovittu ja otta matta ollenkaan huomioon muiden tapoja. Anoppikin on kuitenkin aika lähellä oleva sukulainen. Mulla on hyvä anoppi. Eri mieltä ollaan uskonnosta ja aika monesta asiasta. Käy toisen poikansa luona useasti ja meillä harvoin. Johtuu osittain myöa välimatkasta, mutta mekin käymme siellä päin harvemmin. On anatanut jäätelöä ja kaikkia herkkuja, samoin omat vanhempani, vaikka meillä ei annetakaan. Ei kai tästä nyt kannata hernettä vetää nenään? Edelleisissä oli "anoppi on nostanut lapsemme pöydälle ja itsekin istunut pöydällä, vaikka meillä ei saa jne" voi herranjestas. Mahtaa teidän elämä olla hankalaa tai sitten muuten vaan tosi omituista

mutta voit uskoa että kamaliakin anoppeja on.

Minä esimerkiksi olin aivan avoimella mielellä oman anoppini suhteen (niinkuin kaikkien muidenkin ihmisten), eikä minulla ollut minkäänlaista negatiivista ennakkoasennetta häntä kohtaan. Ei ennen ensimmäistä isompaa tapausta. Jos jäätelönanto on se asia, jonka luulet olevan pahinta mitä anoppi voi tehdä, niin sinulle on käynyt tuuri. Maallinenkin tuho vielä menee mutta se että aletaan lapsia kiusata, niin että lapset itkevät ja pelkäävät, ihan semmoiset kymmenvuotiaatkin, se alkaa olla liikaa.

Anoppini on yksinhuoltaja jolle ainoa lapsi on ollut aviomiehen asemassa.

Ja anopin luona teemme juuri niikuin siellä anopin mukaan sopii tehdä. Onhan se hänen yksityisaluettaan.

Hän kyläilee kotonamme usein ilmoittamatta, ja vaikka meillä olisi vieraita joita emme ole nähneet pitkiin aikoihin, ei anopilla ole kiirettä lähteä. Hän olettaa kuuluvansa niin tiiviisti perheeseemme, ettei ymmärrä, että haluaisimme tavata rauhassa omia ystäviämme. Tämä on erittäin ärsyttävää, en voi ymmärtää, kuinka anopilla ei ole minkäänlaista hienotunteisuutta tässä asiassa!! Eikä auta vaikka yrittäisimme asiasta sanoa..

Emme ole tekemisissä mieheni äidin kanssa mutta appeni ilmeisesti hoitaa myös anopin viran!!!Hän on lapsillemme ukko ja tyttären lapselle ukki.Itse haluaa näin...!Hän suosii vain tyttären tytärtä,hänelle vain kalliita lahjoja ja kaikki ostetaan mitä tytär lapselleen pyytää,jos me pyydämme jotain ensin katsotaan hintaa ja edullisempia vaihtoehtoja,jos olemme kaikki yhdessä samaan aikaan esim.synttäreillä appeni ei huomaa muita kuin tyttärensä lapsen,mitä nyt välillä komentaa lapsiani jos menevät liian lähelle suosikkiaan.Jos olemme vierailulla apen luona hän ei ota kontaktia lapsiin,ei hassuttele heidän kanssaan tms.vaan yllätys,yllätys höpöttää vain suosikistaan.On jopa kerran,muka hauskana vitsinä,kommentoinnut rintavarustustani joka nyt pitkällä ja hoikalla ja kolmen lapsen imetyksen jälkeen on mitä on.Minua ei paljon naurattanut,hyvä etten alkanut parkumaan kun muutenkin on tissikompleksi!Ja näitähän riittää.Että näin ihana appi/anoppiukko.Kaipa se menee niin että pojan lapsista ei voi olla varma,että ovatko pojan vai jonkun muun,tyttären lapset on tyttären lapsia ja verisukua joka tapuksessa.Lapsien puolesta harmitta vaikkei ite tajuakkaan vielä!!!!

Yritimme opettaa 1-vuotiaallemme jonkinlaista päivärytmiä, kun aiemmin itsestään toiminut rytmi oli kadonnut ja koko päivä yhtä kitinää. Olimme saaneet päivärytmin jotenkuten pelittämään ja veimme lapsen sovitusti mummulaan viikonloppuhoitoon aikataululapun kera. Anoppi veti tästä aikataululapusta herneen sieraimeen oikein kunnolla! Hän otti sen niin, että me emme luota hänen lapsenkasvatustaitoihinsa ja hän on täysin kelvoton ihminen muutenkin. Ja hän todellakin OSAA hoitaa lapsia ja on yleensä todella herttainen.

Anoppini on mukava ja meillä on hyvät välit. Hän ei puutu liikaa asioihimme mutta on kiinnostunut lapsenlapsestaan ja ostelee lapsellemme vaatteita ja leluja ja appiukon kanssa auttavat meitä hankkimalla välillä kalliimpiakin juttuja mitä lapsemme tarvitsee...

Emme todellakaan pyydä mitään, mutta he haluavat auttaa, ja heillä on periaate että auttavat meitä yhtä paljon kuin toista lastaankin, joka asuu lähellä heitä.

Asumme tunnin matkan päässä appivanhemmista ja käymme kyläilemassä n. kahden viikon välein, he käyvät meillä n.4x vuodessa.

10 vuotta sitten kun odotin esikoislastani poikaa, puuttui silloinen anoppini joka asiaan. Olin todella arka ja säikky ihminen, joka ei osannut pitää puoliaan ja anoppi tiesi mistä naruista vedellä. Jo ennen raskautta hän määräsi, minut osallistumaan hänen kotinsa siivoukseen ja remonttitalkoisiin ihan sen yksin päättäen. Raskauteni puolivälissä hän jo suunnitteli ristiäisiä ja päätti että ne pidetään hänen kotonaan, jotta pääsisi esittelemään uuden miehensä sukulaisille uutta hienosti remontoitua taloaan, ja päätti senkin että keitä sinne sai kutsua vieraiksi. Kun h-hetkellä odotin ambulanssia supistusteni kourissa tulevaksi, niin tietysti anoppini piti ilmaantua meille pilaamaan sekin hetki. Hän määräsi minut vaihtamaan vaatteeni hänen ostamiinsa vaatteisiin ja ei antanut periksi vaikka sanoin niiden olevan pyykkituvan narulla kuivumassa. Yhdessä ne haimme sieltä. Ei ollut voimia pistää vastaan. Hän vähät välitti minun ja syntyvän lapsen tilasta kunhan vain hänen ostamissaan vaatteissa, sairaala mukaan luettuna menisin kaikkiin julkisiin tilaisuuksiin. Mieheni lähti mukaan. Lapsi ei syntynyt vielä seuraavana päivänä ja anoppi soitti tylyttäen että eihän ne minua siellä turhaan ala pitämään ja hänen poikansakin pitäisi päästä töihin. Ikään kuin olisin tullut sairaalaan huvikseni makaamaan. Viimein siitä seuraavana päivänä, lapsi sitten syntyi hätäsektiolla. Anoppi uusine miehineen tuli hakemaan poikansa turvaan pois luotamme. Kun sairaalasta kotiuduin, oli anoppi jo eteisessä vastassa hössöttämässä ja kulki perässäni. Kehui tietysti siivonneensakin niin sehän oli selvä pääsylippu päällepäsmäröidä kotonani. Hän omin luvin kaiveli äitiyspakkaustani ja esitteli kuin tyhmälle joka tavaran erikseen.Sitten hän alkoi ravata meillä jatkuvasti ruokatuntiaan myöten. Arvosteli ja tuputti ohjeitaan vauvan hoidossa ja aina löytyi jotain vikaa. Jopa petaamattomasta pedistä ja täynnä olevasta roskiksestakin piti päästä sanomaan.Hän kulki kodissamme kuin poliisi kotietsintätarkistuksella huomautellen ja komennellen ja toi usein tarpeetonta materiaa jonka avulla oli hyvä kiristää minua kiitollisuudenvelassa alistumaan hänen tahtoonsa. Imetin poikaani ihan oikein mutta anopin piti päästä siihenkin päsmäröimään ja hän yhtäkkiä vain törkeästi tuli, otti rinnan pois vauvan suusta ja laittoi sen hänen laittamanaan "paremmin" sinne. Oman poikansa hän antoi laiskotella rauhassa. Uusiperheelliseksi hän oli naurettavan tarkka siitä, mikä oli miesten ja mikä naisten hommia ja vauvanhoito ja kotityöt oli automaattisesti "emännän hommia". Ristiäiset pidettiin juuri hänen käsikirjoitustensa mukaan. Suren vieläkin etten saanut suunnitella edes esikoiseni ristiäisiä itse. Pian sen jälkeen teimme eroprojektia mieheni kanssa jolla kiinnosti enemmän viina ja vieraat naiset kuin tylsä vauvaperheen arki. Silloin kuulin anopilta ja hänen vihamieliseltä, inhottavalta mieheltään elämäni kamalimmat sanat joita en ikinä voi unohtaa. Eli miksi tein (yksinkö?) tämän lapsen ja että kuinka minun olisi pitänyt ajoissa hankkiutua eroon siitä. Anoppini häijy mies huokaili tuskastuneena että eihän sille enää mitään voi ja jankutti sitä että se olisi pitänyt jäädä tekemättä. Olin kirjoittanut anopille kirjeen jossa sanoin suorat sanat joissa kerroin tietäväni että heillä oli yhtä perheen lapsista hakattu lapsena. Anoppini pisti hullun miehensä minulle soittamaan ja uhkailemaan oikeudenkäynnillä kun väitin perättömiä. Anoppi itse taas vähätteli tunteitani koska hän ei osaa asettua toisen asemaan ja olettaa että vain hänen mielipiteensä ja ehdotuksensa on niitä ainoita oikeita joiden pitää muillekkin sopia. Olin kai vain kiittämätön kakara joka oli kehdannutkin aukoa päätäänkin vielä. Itsestään hän teki marttyyria joka oli hyvää hyvyyttään tehnyt hyväksemme sitä sun tätä ja ostanut materiaa vaikka en ollut pyytänyt yhtäkään tavaraa meille. Oikeista naruista vetelemällä ja pelottelemalla kävi niin että minä myöntelin anopin olevan oikeassa. Vaikka yritin niin en ollutkaan vahva puolustamaan itseäni ja miehenikin oli äitinsä puolella. Anoppi raahasi yli70-vuotiaan äitinsä ja kaikki lapsensa meille käräjöimään minun väitteistäni ja sanomisistani. Hän huusi kuin palosireeni ja puhui itsensä pussiinkin ja lopulta myönsi kaiken mitä tuli lasten hakkaamisiin mutta muisti kehua kuinka mahtava mies se "meijän isäntä" kaikesta huolimatta oli. Kun otin puheeksi joitakin asioita missä anoppi oli puhunut ristiin ja jäänyt kiinni, niin hän perui sanomisiaan huutaen että" Minä en ole niin sanonu!". Omasta mielestään hän ei ollut edes puuttunut asiohini eikä määräillyt minua. Oli kuulemma hyvää hyvyyttään auttanut ja koittanut neuvoa kun olin niin nuori. Paraskin neuvoja-anopin omat lapset oli mummo ja pappa kasvattaneet, joista yksi oli vauvasta asti asunutkin mummon ja papan lapsena aikuiseksi asti. Anoppini sanoi minulle usein että hänkin ruukaa tehdä näin ja oletti ja toivoi että tulisin samanlaiseksi kuin hän. Myönsi kerran että toivoi minun olevan toisenlainen kuin olin. Vaikka ristiäiset ihan pakolla oli halunnut järjestää niin hän yritti poikansa tekemisiä pistää minun tekemisiksi ja alkoi epäillä oliko hänen poikansa lapseni isä, koska olin kertonut anopille hänen kännipäissään epäilleensä kerran asiaa. Asuimme sentään tuppukylässä jossa ei naiset olisi niin vain voineet pettää ilman että muutkin tietäisi ja en tuntenut paikkakunnalta muita kuin mieheni perheen. Monet nauraen ihmettelivätkin että silläkö on tapana järjestää ristiäisiä ihan oudoille lapsille kun ei edes tiedä kenen lapsille. Viimein lähdin lapsi kainalossa pois jättäen koko sirkuksen. Kahteen vuoteen en edes öisin nukkunut kun kelasin mielessäni näitä tapahtumia uudelleen eläen. Ahdistuin ja masennuin ja aamulla nousin ylös sängystä itkuisena ja univelkaisena. Eniten harmitti etten osannut pitää puoliani ja jo hyvissä ajoin pistänyt stoppia anopin vallankäytölle. Kilttiä ja arkaa pidetään yleisesti tyhmänä ja ihan selvästi anoppikin piti minua paitsi pilkkanaan niin myös tyhmänä. Vuosia myöhemmin tajusin että hän oli mustasukkainen pojastaan, josta ei ollut raaskinut katkaista napanuoraa ja koki minut uhkana, niin piti hänen kaikin tavoin jyrätä ja näyttää että äiti on parempi kuin vaimoke. Anopillani oli kauhea pätemisen ja itsekorostuksen tarve. Heidän väliinsä en varmasti enää toista kertaa mene ja toivonkin että anoppi etsii itse pojalleen mieluisan vaimon jos vain 2000-luvulla löytää 50-luvun kaavoja toteuttavaa morsiota.Kun poikani oli kuusivuotias aloimme anopin kanssa taas jonkinlaisiin puheväleihin. Merkkipäivinä hän lähettää pojalleni ison kasan lahjoja ja soittelee niiden merkeissä ennen lähetyksiään. Noin kerran vuodessa on käynyt kahvihetken verran katsomassa poikaani. Kun 2vuotta sitten odotin tytärtäni jo ihan uudelle miehelle, niin anopille asiasta kerrottuani kahvipöydässä hän kysyi kuin yleinen syyttäjä ihmeissään silmiini tapittaen että tietääkö hänen poikansa että olen raskaana. Aivan kuin olisin monen vuoden eron jälkeen vieläkin tilivelvollinen hänen pojalleen. Ikuiset traumat jäi kaikesta kokemastani mutta onneksi anoppini on jo entinen eikä tarvi kuin nimeksi enää olla tekemisissä.

Ei tarjoa apua, eikä käy kylässä, vaikka matka kestää puoli tuntia. Olen pyytänyt anoppia ja appea kylään, että tulkaa kun ehditte, mutta käyvät max. kerran vuodessa.



Etäiset välit harmittaa. Ovat molemmat kyllä ystävällisiä, kun kyläillään, mutta kymmenen vuoden aikana en ole päässyt lähelle. Tuntuu kuin kävisimme kylässä vain joillakin tädillä ja sedällä, ystävällistä ja korrektia. Ihmettelin myös etteivät tarjonneet yhtään apua/juuri soitelleetkaan, kun poikansa rakensi taloa itse. Meidän suku puolestaan pitää enemmän yhtä, tämä on minulle suuri "kulttuuriero", vaikka täysin suomalaisia kaikki olemmekin. Miestäni sen sijaan harvemmin etäisyys harmittaa, mutta rakennusprojektin aikana ihmetteli hänkin.



Olen puhunut anopille yleisesti, että tarvitsisin lastenhoitoapua, mutta ei ole siinäkään yhteydessä tarjonnut apua. Sen sijaan muussa yhteydessä hehkuttaa, miten heillä sujui kaikki niiiin hyvin lapsikatraansa kanssa. Väsymyksen hetkellä tuo ei paljon helpota! Sen tiedän, että ei käy muitakaan lapsia ja lapsenlapsia enempää katsomassa kuin meitä. Ovat kuitenkin ihan henkisesti terveitä ja vireitä ihmisiä.

Hänen katse, joka paljastaa kaiken. Siis valehtelun! Sanoo ihan muutaa, kuin itseasiassa tarkoittaa. Itsekeskeinen, vanhanaikainen, tekopyhä ja vinoselkäinen p****!;) TODELLA ÄRSYTTÄVÄ TAPAUS! Käy kyllä sääliksi miestäni, en kyllä sellaista äitiä itselleni haluaisi. Vaikka ei vanhempia saa valita!

Jacgues Lacania ja klassikkopsykologiaa tämän jutun tueksi. Se on ihan sama, mitä anoppi tekee tai on tekemättä. Hän ärsyttää, koska on se vanhempi ja kokeneempi nainen, joka on paikalla silloin kun nuori äiti on epävarma itsestään. Äiti sitten projisoi tähän vanhempaan naiseen kaiken epävarmuutensa ja pelkonsa siitä, missä hän itse voisi epäonnistua tai tehdä väärin. Anopista tulee tällä tavalla kaiken sen pahan ja heikon ruumiillistuma, mitä nuori äiti ei voi itsesssään sietää. Samaän äikaan äiti on heikko ja tarvitsee apua ja pelkää koko ajan että apuun tuleva anoppi kaappaa vallan hänen kodissaan. Peruspsykologiaa.

Joskus anoppi on vaan kertakaikkiaan niin erilainen ihminen, että normaalieleämässä sellaiseen ei edes välittäisi tutustua. Minun anoppi rakastaa tytärtään ja tämän lasta, poikansa perheen, eli meidän perheen, jättää aina ja kaikkialla huomioimatta. Ei esim. muista lastemme nimiä. Rahaa annetaan siskon perheelle satojatuhansia, meitä ei pyydetä edes kalasopalle. Kyllä tästä on klassikkopsykologiat kaukana.

Olen monesti miettinyt, että minulla taitaa olla maailman paras anoppi.



Mieheni äiti auttaa meitä aina tarvittaessa, jos vain pystyy, niin lastenhoidossa, taloudellisesti kuin muutenkin. Ei kuitenkaan koskaan sotkeudu tai tuputa omia ajatuksiaan, hyvä kun kertoo mielipidettään edes kysyttäessä, ja silloinkin lisää useimmiten, "te teette tietysti juuri niinkuin itse parhaaksi näette".



Lapset pitävät hänestä jo nyt reilun vuoden iässä selvästi. Anoppi muistaa myös aina kiitellä kuinka mukavaa oli taas nähdä, vaikka tosiasiassa olemme laittaneet hänen kotinsa sekaisin, syöneet hänen tekemäänsä ruokaa, valvottaneet ja olleet muutenkin kaikin tavoin vaivaksi. :)



Tavatessamme anoppi muistaa aina kysyä, miten minä olen jaksanut ja onko hänen poikansa osallistunut riittävästi perheen pyörittämiseen. Muutenkin tuntuu, että hän muistaa vielä, millaista pienen lapsen äitinä oleminen on ja osaa siten monesti tukea juuri oikealla tavalla ja antaa minun tehdä itse omat ratkaisuni, ne väärätkin.



Hän kehuu usein tekemiäni valintoja kasvattajana, antaa esimerkiksi tunnustusta siitä, miten omistautumiseni näkyy lasten perusturvallisuuden tunteena ja kannustaa minua olemaan vielä lasten kanssa kotona, vaikka tämä tarkoittaakin sitä, että joudumme välillä turvautumaan hänen tarjoamaansa taloudelliseen apuun.



Olisipa vielä yhtä täydellinen mies! :)

millä ei tee mitään. Kaikki pitää ostaa halvalla ja turhaa.

Ärsyttäämyös että ostaa ruokaa (alennuksella) mitä ei edes syödä tai pystytä syömään. Kauheaa heittää ruokaa roskiin.

Melko pienet asiat ärsyttää. Sellaista ihmistä kun en tunne, jossa ei jotain ärsyttävää piirrettä olisi.



Anoppi on mukava ja asiallinen ihminen, josta pidän aidosti. Kuitenkin raskauden ja imettämisen aikana olen usein loukkaantunut hänen sanomisistaan. Mitään pahaa anoppi tuskin on tarkoittanut, oma hormonitoiminta vaan saa mielen herkäksi, jolloin loukkantuu melko olemattomista asioista. Anoppin sanomiset tulee välillä tulkittua väärin myös siksi, että minulle hän ei puhu äidinkieltään, jolloin niitä väärinkäsityksiä sattuu.



Anopin ärsyttävä tapa on se, että hän sujuvasti "unohtaa" vaihtaa kieltä minulle puhuessaan. Niin ja kaiken lisäksi vielä odottaa vastausta/kommenttia. Ärsyttää kun joutuu usein pyytämään anoppia toistamaan saman suomeksi.

Anoppi siis puhuu ruotsia äidinkielenään ja samaa kieltä puhuu pojalleen ja pojanpojalleen. Mikä toki on ihan suotavaa kun lapsi kuitenkin on kaksikielinen.



Anopin koirankasvatus tai oikeammin sen puute ärsyttää. Muuten lähes yhdentekevää, mutta kun kysyy aina neuvoja, mutta ei kuitenkaan toimi annettujen neuvojen mukaan. Joten miksi edes kysyä, jos ei ole aikomustakaan hyödyntää neuvoja.



Anopille kiitosta pitää antaa siitä, että ihan kiitettävän hyvin osaa kunnioittaa meidän tapoja. Kunnioitta meidän päätöksiä lapsen ruokinnasta ja vaatetuksesta. Eikä edes pahastu siitä, että minä pidän natsikuria heidän tottelemattomalle koiralleen silloin kun olemme kylässä.

kuvittelin alkuun, että meillä voisi olla hyvä suhde. Mutta ei - hän puhui pojalleen, että "on niitä muitakin tyttöjä" jne. Kun kuitenkin menimme naimisiin, anoppi soitteli ainoalle pojalleen päivittäin ja pyysi jatkuvasti kotiinsa jotain pikkuremppaa tekemään. Loukkaantui, jos mies ei aina ehtinyt, ja syytti sitten minua, etten anna miehen pitää yhteyttä omaisiin.

Lapset saimme anopin mielestä liian nuorena. Jatkuva valitus siitä, kuinka me nyt tulisimme toimeen. Kun oikeasti pärjäsimme ihan hyvin niin taloudellisesti kuin muutenkin.

Jälkeenpäin mies on kertonut, että anoppi lähes päivittäin voivotteli hänelle, että kuinka rankkaa se on, kun on kaksi lasta noin nuorella (28v) eikä saa elää vapaasti.

Anoppi ei ole kertaakaan tarjoutunut hoitamaan lapsenlapsia (10min ajomatkan päässä).

He ovat myöhästyneet kaikilta lasten synttäreiltä (tyyliin: kävimme huoltoasemalla kahvilla).

Hän on arvostellut lähes kaikkea kodissamme (miksi te tuon pensaan tuohon istutitte, kamalan pieni eteinen).

Se, että hoidin lapsia kotona, oli kamalaa yhteiskunnan varojen tuhlausta.

Se, että vein lapset päiväkotiin ja menin töihin, oli myös yhteiskunnan varojen tuhlausta...

Sukujuhlissa hän esittää hyvää mummoa. Lapset sanoivat kerran, että mummu ottaa syliin vain silloin kun otetaan valokuva.

Hän pettää lapsille antamiaan lupauksia. Hän sanoi tulevansa katsomaan 10-vuotiasta sairaalaan, kun tämä joutui pahan keuhkokuumeen vuoksi sinne. Ei mennyt, ei soittanut kertaakaan edes kysyäkseen, miten lapsi voi. Ei vaan välitä ainoan lapsensa lapsista.

Ei ole kyllä ainoasta lapsestaankaan välittänyt.

Mies ei enää halua hänkään juuri pitää yhteyttä, koska anoppi valittaa joka asiasta, hän on maailman negatiivisin ihminen.

kertaakaan ei ole soittanut ja kysynyt lapsenlasten kuulumisia. Kertaakaan ei ole pyytänyt lapsia kylään, ei ikinä ole koittanut olla mummo lapsenlapsilleen. Siis meidän lapsillemme. Miehen isovlejen lapsi kyllä on mummulassa ollut viikoja loma-aikoina.

Meillä siis lapsista vanhin on jo 17 vuotias, eikä pahemmin mummoaan kaipaakaan enää.

Ihan sama mitä sanon, niin hänen mielestään olen aina väärässä. Vauvalla ei voi olla taas nälkä! Kyllä hänen pitäisi jo käyttää aurinkorasvaa! Ja miksi ihmeessä hänelle ei ole jo ostettu kenkiä? Lapsen pitäisi saada velliä puuron sijaan! Listaa voisi jatkaa loputtomiin, valitettavasti.

Anoppini kuoli joitakin vuosia sitten. Hän oli ihana ihminen ja kasvatti minulle hyvän aviomiehen. On surullista että lapsemme eivät kovin hyvin muista häntä.

jolla hän tarkoittaa itseään, appea ja poikaansa sekä tytärtään. Me, siis hänen poikansa vaimo ja lapset, emme kuulu perheeseen. Anoppi lähettää koko suvulle kaikenlaisia onnittelukortteja yms, jossa lukee anopin+apen+poikansa+tyttärensä nimet.

Apen äiti kuoli ja hautajaisissa arkun vierelle kelpasivat anopin+apen lisäksi vain heidän poikansa ja tyttärensä, eli heidän PERHEENSÄ. Lapset ja minä istuimme kirkossa takapenkissä, ettei kukaan vaan huomaisi meitä. Ja tämä oli ehdoton määräys, ettei vaan tulla lähellekään arkkua kun emme kuulu perheeseen.



Inhoan arvostelua siitä, että olen epäonnistunut äitinä kun minulla on "vain" poikia. Anopin mukaan äiti on äiti vasta silloin kun hänellä on sekä poika että tyttö.

Ennen lapsemme syntymää anopissa ei ärsyttänyt mikään. Olemme kyllä täysin erilaisia persoonia, mutta aikuisena ihmisenä pystyin hyvin sietämään erilaisuuttamme ja viettämään aikaa yhdessä ilman erimielisyyksiä tai hermojen kiristelyä.



Vauvan, anopin ensimmäisen lapsenlapsen, syntymän jälkeen kaikki muuttui. Olin jostain syystä ajatellut, että vauvan syntymä tekee anopista mummon - samalla tavalla, kuin mitä vauvan syntymä teki minusta äidin. Voi kuinka väärässä olinkaan! Kertaakaan mummo ei ole sanonut lapsenlapselleen rakastavansa tätä. Ei ole puuhaillut vauvan kanssa, ei ole käynyt vaunulenkillä, ei ole pyytänyt valokuvia...tuntuu siis siltä, että vauva ei ole tärkeä.



Kun anoppi on ollut käymässä, tuntuu kyläily hätäiseltä parin tunnin pakkovisiitiltä. Anoppi kertoilee miehensä työmenestyksestä, viimeisimmistä kaupoista, siitä miten paljon heillä (eli siis anopin miehellä) on liiketapaamisia ja palavereita - niin kiirettä! Tulee surullinen olo katsellessa lastani anopin sylissä, joka suu vaahdossa kertoilee "bisneksistään".



Mutta ketään ei voi pakottaa rakastavan mummon rooliin. Surullinen siitä saan toki olla.

Anopissa ei ollut pitkään mitään ärsyttävää, kunnes kävi ilmi että hän luulee minun vihaavan häntä sydämeni pohjasta. Hän ei ymmärrä miksi me emme kyläilleet kesällä useammin (itse olivat 4 viikkoa vaunuilemassa ja itse olen viimeisilläni raskaana enkä kovilla helteillä voinut tehdä mtn). Hän myöskin voivottaa joka tapaamisella kuinka hänestä "ei tule sellainen mummo kuin hän haluaisi" eli ei nähdä joka päivä (välimatkaa 160km) ja hän on myös päättänyt ettei hänen vuorotyönsä takia voida nähdä useammin kuin kerran vuodessa..

Viimeksi sain kuunnella hirveän valituslitanian siitä, kuinka vauvamme tavarat on hankittu uusina, emmekä ottaneet vanhoja tavaroita (poikkeuksena tietenkin vaatteet). Anoppi ei ymmärtänyt kun sanoin että pitää ne sitterit ja sängyt ja kaikki tallessa niin ei tarvitse kaikkia tavaroita raahata 160km mukanaan.

Anoppi myös arvostelee minua kun esikoiseni syntyi kuolleena ja olen nyt ollut hieman varuillani koko raskauden ja lääkäri käyntejä on ollut usein. Hänen mielestäään lääkärissä ravaaminen on turhaa ja normiaika lapselle olla liikkumatta on 2 päivää.. Minä ja mieheni emme tahdo ottaa riskejä, koska pahinta on haudata oma lapsensa, eikä anoppi sitä taida ymmärtää..eikä edes yritä.

Anopin neuvominen ottaa myös päähän, sillä vain hän on oikeassa ja muut väärässä..

Anoppini ei kohtele omia lapsiaan puhumattakaan lapsenlapsiaan tasapuolisesti, tyttären lapset on kaikki kaikessa, poikansa lapsista pitää oikein muistuttaa.



Asumme samalla paikkakunnalla ja kaksosemme olivat lähes vuoden ikäiset ennen kuin anoppi kävi meillä kylässä vaikka monesti olisi apua tarvinnutkin.

Kun kaksosemme oli 1,5v. ikäiset he sairastuivat yhtäaikaa rota-virukseen, anoppi ei edes kysynyt heidän vointia, puhumattakaan että olisi tarjonnut apuaan tai vaikka käynyt meille kaupassa. Mutta kun tyttären 10v. poikaa söi sääski otsasta niin jo siitä riitti huolta.



Tyttärensä luona on lähes päivittäin vaikka hänen lapset ovat jo isoja. Meillä alkoi käymään kylässä vasta kun tyttärensä kielsi käymästä heillä viikonloppuisin. Silti anoppi näkee 300km päässä asuvaa sisartaan useammin kuin samalla paikkakunnalla asuvia lapsenlapsiaan.

Jouluna tuli kylään, kun poikansa ensin kiristi, että välit katkeaa jos ei kylään tule. Kerroin moneltako jouluateria on, että on silloin paikalla, odotettiin ja odotettiin ei kuulunut, soitettiin ja alkoi vasta tekemään lähtöä meille. Tuli tunnin myöhässä ja oli syönyt jouluaterian kotonaan. Ja me olimme odottaneet anoppia että pääsisimme syömään jouluateriaa.



Lastemme anopilta saamat lahjat ovat aina jotakin turhanpäiväistä kun toiset lapsenlapset saavat aina jotakin tarpeellista,oikein soittaa meillekin mitä nämä rakkaammat lapsenlapset tarvitsevat lahjaksi että osaamme ostaa sopivat lahjat, on jopa ostanut meidän puolesta lahjat että tulee varmasti oikeanlaiset. mutta jos minä kerron että lapsellemme voisi ostaa joululahjaksi talvikinttaat joita tarvitsisi oikeasti, on paketissa sitten kylpypyyhe, joita ennestään on jo kaapit täynnä. tai jos kerron lapsen vaatekoon olevan xxcm hän ostaa numeroa pienempiä ja vielä alesta ettei ole vaihto- tai palautusoikeutta.

Kerrankin soitti lelukaupasta, että mitä poikani haluaisi sieltä lahjaksi, neuvoin ihan hyllynkin missä poikani kauan haaveilema auto oli ja anoppi piti sitä oikein kädessäänkin. Lahjapaketissa sitten oli jotain ihan muuta samasta kaupasta. Synttäreillä sitten oli vieraille selittänyt, että lahjan ostaminen oli niin vaikeaa, kun minä olin sanonut ettei poika tarvitse mitään,mutta pitäähän sitä jotakin ostaa niin hän sitten osti tälläisen.



Pari kertaa olen häneltä pyytänyt apua, kun olen tarvinnut lastenhoitoapua ja aina on ollut vastaus että "joo, jos toisen lapsen perhe ei häntä tarvitse juuri silloin", koskaan ei meidän perhe ole missään etusijalla.