Lapsiperheen isät: Miksi mikään ei kiinnosta?

vaikka kuinka omaa aikaa, ei vaan riittänyt sekään. Mitään perheen yhteisiä viikonloppuja ei meillä ollut 10v aikana kuin jouluna, satunnaisesti juhannuksena. Miehen työ sellainen että oli viikonloppuja pois ja iltoja myös, aina mahdollisuus työn varjolla lähteä kotoa, päätyi usein kuitenkin kavereiden kanssa kaljalle tms.



Ei vaan tajunnut millainen helmi sillä oli vaimona, onnea vaan uuteen elämään, tuskin yhtä pitkämielistä tilalle löytää;) Ainut mikä oli kielletty oli toisten naisten n**siminen, mutta sehän sitten alkoi kiinnostaa niin että perhe sai mennä.



Minulle on todellinen ihme mies jota kiinnostaa perheensä kanssa oleminen, omani ei sellainen ollut.

Ketjun aloitus sopii täydellisesti omiin tuntemuksiini. Löysin ketjun googlaamalla sanat "kun mikään ei kiinnosta".



Itse olen ihanan, n. vuoden ikäisen prinsessan ylpeä isukki. Noin periaatteessa kaikki menee hyvin: ok parisuhde, melko hyväpalkkainen duuni ja aivan ihana pikku tytär. Ulkopuoliselle tilanne näyttää varmaan ihan hyvältä.



Mutta ongelma on siinä, että mikään "oma" juttu ei kiinnosta (enää) pätkääkään: Ai jaa, tänään tuli tv:stä se A-studio, jonka halusin nähdä? No en ottanut sitä boksiin talteen eikä sillä ole nyt muutenkaan mitään merkitystä.. Olin joskus kiinnostunut tietokoneista (ei voisi vähempää kiinnostaa), moottoripyöristä (en edes muista koska olisin käynyt katsomassa prätkiä eikä huvita pätkääkään) jne. Halusin joskus lentää lentolupakirjan, mutta nyt kun olisi siihen ehkä rahaakin, ei ole mitään mielenkiintoa.



Kaikki se, mitä olen joskus harrastanut tai mistä olen ollut kiinnostunut tuntuu turhalta. Ongelma on siinä, ettei ole mitään perheen ulkopuolisia kiinnostuksen kohteita. Elämä on päivästä toiseen sitä samaa: aamulla töihin ja illalla kotiin.



Tunnistan itsessäni masennuksen oireita ja yritän lääkitä niitä alkoholilla, mutta en kovin hyvin tuloksin. Hetken auttaa, mutta aamulla arki taas iskee vasten kasvoja. En kuitenkaan voisi kuvitellakaan tappavani itseäni, koska pieni tyttöni tarvitsee minua! Mutta tällainen elämä, missä ei ole mitään tavoittelemisen arvoista tai sellaista, minkä kokisin "omaksi" jutukseni, on myös helvetin rankkaa pidemmän päälle.



Minulla ei ole mitään omia unelmia. Jos jotain on joskus ollutkin, olen luopunut niistä jo kauan sitten, koska ne vain tuntuvat niin tyhjänpäiväisiltä: Vene? Liikaa vaivaa. Rolex tai Tag Heuer? Liian kallis kello, en viitsi maksaa. Porsche? Tarttis ennemmin hankkia farmari-Octavia. Kaupunkiasunto Espanjasta? Siellä on kuuma eikä siellä ehtisi koskaan olemaan. Lomamatka Intiaan? Liikaa jengiä, liian hankala kohde pikkulapsiperheelle ja sieltä saa vatsapöpön.. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.



Arki sujuu kun vaan muistaa hengittää päivästä päivään. Mitään muuta tavoitetta tässä elämässä ei kai ole?

kirjoitusharrastuksen pariin tosissaan!



Mutta vakavasti ottaen, eivat nuo tuntemukset ole perheen aideillekaan vieraita. Itse olen ottanut sellaisen lahestymistavan, etta koti ja perhe ovat mun harrastus ja yritan siina etsia uusia haasteita ja kunnianhimon kohteita, ihan alkaen siita etta teen erilaisia ruokia, yritan innostua kasvattamaan vihanneksia puutarhassa, yritan oppia tekemaan jonkun "miesten homman" kotona jne. Eihan se "omia" "oikeita" harrastuksia ihan korvaa, mutta tuntuu olevan ainoa tapa selvita taysjarkisena.



Onkohan monella miehella sellainen tunne, etta koti on liikaa naisen valtakunta - siella tehdaan liikaa vain naista kiinnostavia asioita, se on sisustettu naisen maun mukaan ja mies ja miehen kiinnostuksen kohteet ja maku on liiaksi syrjaytetty? Taytyykin miettia tata omassa kodissa.

Ja juu, todellakin kävin niissä, ihan asialla.

Hallit ja hyllyjen välit täynnä miehiä, joilla hetken paon tuoma levollisuus liikkeissään, mutta paluun pakokauhu jo silmissään. "Olisi niin kiva viettää viikonloppuvapaat rassaamalla ja äijien kanssa rassaus/rakennus/rallaus -tietoja vaihdellen, mutta kun siellä itserakennetussa ainolaherralassa rouvan jalka jo tamppaa, että milloin alkaa se perheen yhteinen viikonloppu, jonka rouva on suunnitellut. On sukulointia, kirpputoria, planttakeenin syyssipulialea, lasten landiaa ja iittalan tehtaanmyymälää... ja illalla tulevat ystäväperheet perhepuistosta saunomaan ja salaatille, ketäs ne olikaan, oliko se se Veke joka myi sen kawan ja osti farkkufoordin..."

Ja juu, tiedän tuon takaisin-maksun-korkojen-kera -tyylin. Siihen kun kerran alistuu, niin se vaan kiihtyy. Kioskilla käyntikin pisteytetään jotenkin oudosti, ikäänkuin se olisi yksinäinen lomareissu Azoreille.

Mua alkais ahdistaa jos mies olis koko ajan nurkissa pyörimässä. Siksipä viihdynkin yh:na. En tajua tuollaista symbioosia että kaikki aika pitää olla yhdessä ja kaikki asiat tehdä yhdessä, johan siinä ilma väljähtyy. Sattumalta saankin perääni juuri sellaisia takiaisia jotka eivät osaa olla yksin sitten hetkeäkään.

Ihmisellä pitää olla myös omaa tilaa, vaikka sitten lähtis sinne Azoreille. Kunhan vastuunsa ja osansa perheestä kantaa. Ja olen siis nainen.

eli mikaan ei kiinnosta tai innosta hanta nyt. En tieda mita pitaisi tehda, minullakin on ajanjaksoja jolloin on tuollaista. Tuntuu etta elama on yhta suorittamista.



voimia teille kaikille, meita on monta samanlaista.

aika huonosti jos et muuta kanavaa valitukselles löydä kun tän av:n!:D

SORRYYYYYYYYYYYYYYY!!!

Taikinahaukatkin saa kaikin mokomin osallistua jos on sisältörikasta sanottavaa. Toisin kuin valitsemassani lainauksessa.

#9

Jos otsikko meni "Lapsiperheen isät: Miksi mikään ei kiinnosta?" niin mielestäni kommentteja pyydetään mies puolisilta henkilöiltä.

Se, että kirjoittaa AV-palstalle ei tarkoita, että on kiinnostunut kaikkien mielipiteistä. AIHE VAPAA mielestäni kertoo, että täälä ei ole aihepiirijä rajattu vaan kaikesta saa jutella. Vain naisen logiigalla sanoista "aihe vapaa" saa sen käsityksen, että otsikko kertoo kaikkien saavan huudella kaikkiin väleihin. Ilmeisesti naiset ei vaan osaa pitää turpaansa kiinni silloin kun heiltä ei mitään kysytä.

Henry David Thoreau, 1854.



Ilmiö ei ole erityisen uusi. Ole siinä sitten leivänvoittaja.

Lähtee liikunnalla

... ketjun aloittajana, että teen kotitöistä osani, hoidan lapsiani kotona ollessani käytännössä koko ajan ja parisuhdekin on ok. Mutta kyse on siitä, että kaikki sellaiset asiat, jotka kokee ns. henkilökohtaiseksi tai "miesten maailmaan" kuuluviksi ei vaan jaksa kiinnostaa. Kaikki kodin ja arjen ulkopuolelle menevä ei vaan nappaa. Ja se risoo, koska alitajunnassa kuitenkin haluisi josku tehdä omiakin juttuja. Miten muiden vaimot suhtautuu jos mies ottaa omaa aikss, meillä siitä marmatetaan tai ainakin "maksetaan korkojen kera" takaisin jos joskus harvoin olen jossain.

Hänpä on kiinnostunut lähinnä niistä omista henkilökohtaisista asioista eikä perheen yhteisistä. Olen aiemmin ajatellut, että tämä liittyy jotenkin siihen, että on nuori vielä (25-vuotias ja kaksi pientä lasta. kolmas tulossa.) Mutta sinä tuot esille näkökulman, että ei ole sitäkään... kai se sitten on luonne (lapsia kuitenkin kovasti halusi, jopa minua enemmän. nyt ei vaan jaksa kiinnostaa lasten kanssa oleminen ja tekeminen. Siksipä lapset ja kotityöt on mun niskoilla, kun mies pelaa pleikkaa, tapaa kavereita, rassaa autoaan jne.)

Kommentteja pyydetään nimenomaan isiltä. Ei kaikkitetäviltä naisilta tällä kertaa. Pitäkää kerrankin näppinne erossa tästä aiheesta.

Mission impossible....

Jos otsikko meni "Lapsiperheen isät: Miksi mikään ei kiinnosta?" niin mielestäni kommentteja pyydetään mies puolisilta henkilöiltä.

No ei mitenkään kovin selkeästi ilmaistu. Kyllä otsikossa käytetään tuollaista muotoa muutenkin:

Kodin kukat: miten ne saa kukoistamaan

Paras lomavinkki: Kiinan muurilta kuuhun!

No joo. Ap:n ongelmaan on paha antaa vastausta muuten kuin sanomalla, ettei sen tarvitse olla noin. Lapsiperheissä on puuhaa, mutta usein sen puuhan voi hoitaa niin, että osan ajasta vain toinen vanhempi on paikalla. Tasapuolisuus on valttia parisuhteen kannalta. Meillä lapset menevät nukkumaan ennen klo 20 ja sitä ilta-aikaa jää ihan kivasti.

Jos päivänsä aikatauluttaa tolkuttomaksi (tai antaa puolison aikatauluttaa), pitää joko sietää tai tehdä asialle jotain.

Veikkaan kyllä, että ap:lla on joku ihan ikioma kriisi, eikä perhe-elämä välttämättä ole sen syy, vaan hätäinen syntipukki. Parasta noissa tylsissä elämänvaiheissa on, että ne menevät yleensä ohi. Kannattaa hengitellä rauhallisesti ja välttää nopeita ja dramaattisia ratkaisuja.

Ja kommenttina tuohon "pakoon Biltemaan" -vuodatukseen: jos se mies vaivautuisi keksimään jotain yhteistä tekemistä viikonlopuksi (vaikka osaksi viikonloppua, sitä öljypohjaa voi rapsutella sitten toisen osan), voisi niitä Plantagenin sipulibileitä tulla vähemmän. Menisi vaikka lasten kanssa metsäretkelle ja antaisi vaimon mennä sinne sipuloimaan.

Siitähän se apeus juuri tuleekin, kulta.

Menisi vaikka lasten kanssa metsäretkelle ja antaisi vaimon mennä sinne sipuloimaan.

Ja juu, todellakin kävin niissä, ihan asialla.

Hallit ja hyllyjen välit täynnä miehiä, joilla hetken paon tuoma levollisuus liikkeissään, mutta paluun pakokauhu jo silmissään. "Olisi niin kiva viettää viikonloppuvapaat rassaamalla ja äijien kanssa rassaus/rakennus/rallaus -tietoja vaihdellen, mutta kun siellä itserakennetussa ainolaherralassa rouvan jalka jo tamppaa, että milloin alkaa se perheen yhteinen viikonloppu, jonka rouva on suunnitellut. On sukulointia, kirpputoria, planttakeenin syyssipulialea, lasten landiaa ja iittalan tehtaanmyymälää... ja illalla tulevat ystäväperheet perhepuistosta saunomaan ja salaatille, ketäs ne olikaan, oliko se se Veke joka myi sen kawan ja osti farkkufoordin..."

Ja juu, tiedän tuon takaisin-maksun-korkojen-kera -tyylin. Siihen kun kerran alistuu, niin se vaan kiihtyy. Kioskilla käyntikin pisteytetään jotenkin oudosti, ikäänkuin se olisi yksinäinen lomareissu Azoreille.

moni mies niin syyttään joutuu elämään :(

Tero

lapsia ei ole pakko tehdä, yksin voi asua. Aika moni mies tuleekin nykyisin siihen tulokseen, että perhe elämä ei heille sovi. Kyllä se vaimokin ihan samalla tavalla luopuu niistä tyttöjen skumppailloista. Ja vaikka nainen ei niitä näytä kaipaavan niin kyllä kaipaa silti.



Itse olen ollut niin väsynyt lapsen hoidosta, että pääsiäisen käytännössä nukuin. Mies hoiti lasta. Iso kiitos hänelle! Näytti kyllä ihan osan ajasta pitävänkin siitä, että saa vihdoin tehdä kahdestaan jotain lapsensa kanssa. Minulle taas ei ollut mikään ongelma pysytellä toisessa huoneessa peiton alla. Meillä minä olen se, joka kaipaa patterien latausta. Ja vaikka moni mies luulee itse menettäneensä elämän, niin voin kertoa, että pienen lapsen äitinä, kun ei vielä ole töissä ja sosiaalinen elämä on kuollut, se on kyllä se äiti, jolta se elämä puuttuu kokonaan. Mies saa sentään käydä töissä ja olla pois kotoa. Meillä ei kumpikaan jaksa mitään perhelomia tai kaveri-iltoja tai plantagenreissuja. Ja minä olen meidän perheessä se joka mieluummin rassaisi, ei ehkä autoja, mutta vaikka vanhoja huonekaluja tai niitä kukkasipuleita, miksen vaikka pientä pintaremonttia (jos olisi se talo). Mies olisi tyytyväinen kirjan parissa olohuoneen nurkassa, yksin. Kumpi on helpompi toteutta?



Ap, en sinuna lähtisi vetämään tässäkään asiassa mitään sukupuolijaottelua. Ihmiset on yksilöitä, mutta perhehelvetti on kaikille sama. Kun sen hyväksyy, niin tajuaa, että siitä vaan pitää yrittää selvitä jotenkin. Jonain päivänä sinä sitten rassaat sitä moottoripyörää ja mietit, että onpa kivan hiljaista. Tai olet sittenkin tyytymätön kaikkeen.

että mua niin ketuttaa kun ne valittaa jossain av palstalla oman ajan puutteesta. Miettikääs miten paljon ne naiset luopuu kun lapset tulee, ja ukot senku vinkuu kun ei JAKSA tehdä mitään. Nooh, tää on iänikuinen väittely. On miehiä jotka reissaa ulkomailla työasioissa, harrastaa siihen päälle ja mitä tekee nainen..istuu kotona, hoitaa lapset, hoitaa kodin ja kun nainen haluaa muutaman tunnin omaa aikaa ukko on nyrkkiojossa eteisessä plokkaamassa tien ja valittaa kun aina HÄN joutuu lapset hoitamaan. WOE WOE kun teillä miehillä on aina niin rankkaa ja se hiton valittava akkakin vielä riippana. KASVAKAA JO AIKUISIKSI!!!!!!!!

kun valitetaan sitä, että miehet ovat tuppisuita tunnevammaisia, mutta autas kun joku uskaltaa suunsa avata ja AIVAN ASIALLISESTI miettiä tuntojaan, niin jo on sapekas naakkalauma nokkimassa kuoliaaksi. Annetaan miehillekin suunvuoro eikä olla heti lyttäämässä, että "sulla on väärä mielipide ja mitäs menit naimisiin". Ei anna fiksua kuvaa meistä naisista monikaan näistä vastauksista.

Ihme vässyköitä miehiä täällä valittaa, kun vaimo määrää ja lapsia tulee eikä mikään enää kiinnosta. Mikä pakko teidän on perhe perustaa, jos sitten sen kanssa ei haluta olla! Ihan yllärinäkö ne lapset sinne kotiin tupsahti? Ja onko sekin vaimon syy, että unelmat on olleet semmoisia, ettei enää kiinnosta?



Rehellinen vastaus teiltä miehiltä, jotka valitatte että vaimo sanelee viikonlopun ohjelmaan: kuinka paljon olette itse antaneet panosta niiden suunnittelun?



Taitaa olla niin, että suurin osa teistä on ihan tyytyväisiä, ettei tartte itse miettiä mitä syödään, mitä kaupasta, koska siivotaan yms. Kun nainen tämän ja kaiken muun organisoi, niin on se musta ansainnut planttagenreissunsa ja salaatti-iltansa.

Ja juu, todellakin kävin niissä, ihan asialla. Hallit ja hyllyjen välit täynnä miehiä, joilla hetken paon tuoma levollisuus liikkeissään, mutta paluun pakokauhu jo silmissään. "Olisi niin kiva viettää viikonloppuvapaat rassaamalla ja äijien kanssa rassaus/rakennus/rallaus -tietoja vaihdellen, mutta kun siellä itserakennetussa ainolaherralassa rouvan jalka jo tamppaa, että milloin alkaa se perheen yhteinen viikonloppu, jonka rouva on suunnitellut. On sukulointia, kirpputoria, planttakeenin syyssipulialea, lasten landiaa ja iittalan tehtaanmyymälää... ja illalla tulevat ystäväperheet perhepuistosta saunomaan ja salaatille, ketäs ne olikaan, oliko se se Veke joka myi sen kawan ja osti farkkufoordin..." Ja juu, tiedän tuon takaisin-maksun-korkojen-kera -tyylin. Siihen kun kerran alistuu, niin se vaan kiihtyy. Kioskilla käyntikin pisteytetään jotenkin oudosti, ikäänkuin se olisi yksinäinen lomareissu Azoreille.

En minäkään oikeastaan lapsen hoidosta ole väsynyt, vaan tästä elämäntyylistä. Siitä, että koskaan ei oikein ole aikaa tehdä mitään keskeytyksettä, ei voi käytännössä aloittaa mitään isompaa projektia, vaan pitää tehdä pikkujuttuja ja aina ne on jotain kotihommia. Energia ei riitä siihen, että jaksaisi lämmitellä vanhoja kaverisuhteita, niitä olemattomia. Totuus on myös, että koska elämässä ei oikein tapahdu mitään erityistä, ei koe, että kavereillekaan olisi mitään fiksua sanottavaa. Ja yllätys yllätys, ei ne kaveritkaan kaipaa, kun ovat huomanneet, että tuon elämä pyörii lasten ympärillä. Jotenkin se on vaan halveksuttavaa, että aikuisella ei ole reilusti omaa aikaa ja tekemistä.



Minua harmittaa se, että miehet tuntuu kuvittelevan, että heitä sorretaan, koska heillä ei ole enää kodin ulkopuolista aikaa. Totuus on tarua ihmeellisempi. Nainen mäkättää, koska mies ei tajua, että hänkin haluaisi vielä kokea olevansa vapaa menemään. Ja syyllinen pahaan oloon on molemmissa. Ei hoideta kotihommia, niin ei sitten jää sitä omaakaan aikaa. Toisaalta kummankin pitäisi itse pitää kiinni omista asioistaan, eikä odottaa, että se toinen antaa luvan. Minulla on muutama tuttavaperhe, jotka näyttävät onnistuvan oman ajan järjestämisessäkin. Heillä tosin on paremmat sosiaaliset verkostot muutenkin, lähtien omista perheenjäsenistä. Mutta moni asia on vain itsestä kiinni.



Itse olen yrittänyt patistaa miestäni omiin harrastuksiin ja kerran jopa onnistunutkin, mutta hän on myös tavallaan luovuttanut. Ei vaan jaksa muuttaa rutiineja. Lisäksi hän tuntuu musertuvan helposti monista perheen vaatimuksista. Rahaa jää liian vähän omien tekemisten rahoittamiseen.

Meillä kai tuo isä saa mennä enemmän. Olen ajatellut, että jos alan rajoittaa hänen touhujaan, häntä ei näy senkään vertaa.



Omat kiinnostukseni ovat aika pitkälti kuolleita ja muumioituneita. Jos on kaksi kilpailevaa tv-ohjelmaa samaan aikaan, en viitsi huomautella siitä, vaan katsomme sitä, joka kiinnostaa miestä. Siis yleensä näin. Poikkeuksiakin on ollut muutaman kerran tässä vuosien varrella, esim. kun katsoimme Mennyt maailma -elokuvan CSI Miamin sijaan muutama päivä sitten.



Mutta pääsääntöisesti on kyllä tosi vaikea innostua nykyään enää mistään. Toivon ja odotan, että innostus löytyy, kun jälkikasvu aikuistuu ja omaa aikaa tulee yhä enemmän. Ehkä joskus hankin oman mökin tai yksiön, johon voin mennä viettämään laatuaikaa yksikseni.