Lue keskustelun säännöt.
Allekirjoitatko väitteen"vaikeudet vahvistavat"?
29.06.2010 |
Itse ajattelin niin kunnes kaksi läheistäni kuoli muutaman vuoden välein. Luulin olevani vahva, mutta huomasin olevanikin todella herkkä ja haavoittuvainen. Ehkä aika parantaa haavat ja palaan ennalleni. Ehkä en koskaan.
Kommentit (27)
kun läheinen ihminen kuolee tilanteessa jossa on jo valmiiksi heikoilla. Eli kriisissä tulee päälle toinen kriisi.
Vaikeudet vahvistaa, kyllä. Kun on käynyt helvetissä, tietää, että selviää mistä vaan. Ja toisaalta samalla kyynistyy ja muuttuu katkeraksi. Ja on vähän vaikea sietää ihmisiä joilla on kaikki hyvin mutta kuitenkin muka koko ajan kaikki huonosti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksa uskoa että vaikeudet vahvistaisi, ainakaan loputtomasti. Tietysti tapahtumista voi ottaa opikseen ja tuntea näin olevansa fiksumpi vastaisuudessa. Itsellä on nuoresta iästä huolimatta jotenkin kamala pelko siitä että mitä seuraavaksi tapahtuu. ihan viime aikoina olen alkanut ajatella, että miten ihmeessä selviän, jos lapselleni käy jotain, tai miehelleni tai omalle äidilleni. Olen vaan huomannut, että kaikki on mahdollista ja IKINÄ ei voi tietää mitä tapahtuu. Se on todella pelottavaa!! Olen ajatellut,että ehkä en ole kokenut tarpeeksi kamalia ja olen siinä mielessä "pumpulissa kasvanut", ja nyt elämän raakuus iskee päin näköä. Olen kyllä kokenut aika kovia, mutta pelkään vain jotain vielä kovempaa. Se on todella ahdistavaa.
Kohdallani se on enemmänkin niin, että vaikeudet antavat perspektiiviä ja ymmärrystä toisia ja toisten valintoja kohtaan.
Olen oppinut sen, että kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää eikä tulisi mieleenkään arvostella kärkkäinä muita valinnoistaan.
T:Lapsen, isän, mummon ja kummi-tädin 2 vuoden sisään menettänyt
joka kesti vuosia vei voimani niin että tulin työkyvyttömäksi, se oli vuosien piina ja pelkäsin koko ajan menettäväni lapseni sekä että exä toteuttaa uhkauksensa ampua minut ja lapset.
Elin vuosia pelon vallassa, joten toki se jätti minuun jäljen. Olen vakavoitunut liiaksi, ennen olin iloinen ja puhelias. Nyt luonteeni on ennemminkin kyyninen ja liikaa nähnyt.. Toipumisessa menee vuosia, vaikeudet todellakin rampauttivat minut, eivät vahvistaneet.
vaikeudet vahvistavat ihmistä tiettyyn pisteeseen saakka. Ihminen on oppivainen olento, ja osaa hyödyntää kokemaansa tulevaisuudessa vastaavassa tilanteessa. Kuitenkin jos vaikeuksia tulee ylenmäärin, se varmaankin enemmän ahdistaa ja masentaa.
Sen sijaan en usko siihen, että vaikeudet jotenkin jalostaisivat ihmisen luonnetta. Suomalaiseen ja luterilaiseen ajatusmaailmaan kuuluu kummallinen uskomus, että kovasti kärsivä ihminen saisi jonkun kirkkaamman kruunun. Päinvastoin, kärsimyksistä sikiää vain katkeruutta ja mielipahaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
itse olen kuin ruukku joka on rikkoutunut. Sen saa korjattua ehjän näköiseksi mutta on kuitenkin hauraampi kuin alkuperäinen rikkumaton.
Ehkä siksi että nyt valitettavasti tietää sen, että kenelle tahansa voi tapahtua mitä vain milloin vain. Lapsen usko ja viattomuus elämää kohtaan on kadonnut.
Sairastuin vakavasta parikymppisenä ja siinä sitten meni monta vuotta tosi kipeenä. Samaan syssyyn tuli toinenkin kriisi. Mua kyllä harmittaa nuo menetetyt vuodet. Vuosista on tallella valokuvia, joissa näytän tosi kauniilta ja iloiselta mutta totuus on ihan toinen.
Empä tiedä kestäisinkö enää uutta kriisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tunnista itseäni niistä. Olen vanhentunut ainakin 20 vuotta.
ap
Mulla myös tilanne missä useita läheisiä kuoli yhdellä rytinällä ja kyllä siitä syvät arvet jäi, usko tulevaisuuteen on mennyttä ja koen myös että vanhenin ja muutuin synkäksi ja katkeraksi hetkessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikä tuo "vahvistuminen" tarkoita, etteikö osaisi surra ja itkeä, tuntea vahvastikin. Mutta vastoinkäymisistä huolimatta tietää, että puskan takana alkaa jonakin päivänä taas paistaa aurinko.
Niin - eikä enää ota pulttia ihan pienimmistä asioista; joku viisas sanoi minulle kerran, että harmin ja huolen määrä on kullakin sama paitsi että suuria surevan kohtalo on sittenkin valoisampi. Minusta tuntui ihan älyttömältä. Mutta myönnettävä on: jos ei ole joutunut kokemaan todellista surua, kipua ja tuskaa, voi hermostua pölyhiukkasestakin tai tuttavan eriävästä mielipiteestä niin pahasti, että koko elämä loksahtaa pois sijoiltaan - karmea tulevaisuudennäkymä, minusta!
ja eiköhän kuolema kosketa näitä kuoleman kohteeksi joutuneita läheisiäsi enemmän kuin sinua. Nyt säälit vain itseäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toisen vastaajan kommenttia en ymmärrä lainkaan.
Mitä niillä vaikeuksilla sitten tarkoitetaan, jos ei läheisten kuolemaa? Rahahuoliako? Vai sairautta? Vai mitä?
Oma kokemukseni on, että kun tulee tarpeeksi vaikeuksia, niin ihmisestä tulee katkera, kova ja itsekäs. Pahimmassa tapauksessa hän murtuu tai tarvitsee ammattiauttajan apua.
En ihan ymmärrä ajatusmaailmaasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli lapseni kuoleman jälkeen osaan mielestäni paremmin suhteuttaa asioita ja tavalliset arkipäivän ongelmat eivät enää tunnukaan niin isoilta. Usein myös ajattelen että "selviän tästäkin kun kerran selvisin lapseni menetyksestä".
omasta kokemuksesta tiedän. olen käynyt pohjamudissa ja sieltä ei tie ollut kuin ylöspäin. kauan se tie vei mutta nyt ei pikkujutut hetkauta. tilanteet joissa moni muu itkisi ja säälisi itseään ei tunnu minusta enää juurikaan miltään, pystyn nauramaan itselleni ja myöntämään oman haavoittuvuuteni ja omat virheeni, ja ennen kaikkea tiedän että me ollaan täällä vaan kerran - otetaan siitä kaikki irti eikä jäädä märehtimään menneessä, vain tulevaan voi vaikuttaa.
ihminen, joka vaikeuksien kohdatessa saa apua ja tukea muilta, vahvistuukin ja hänestä voi tulla ns. vahva ihminen, joka uskoo, että elämä kantaa myös huonoina hetkinä.
Ihminen, joka joutuu selviämään aina yksin, kantamaan taakkansa yksin lähinnä, eikä saa apua tarvitesaan katkeroituu, muuttuu kovaksi ja kyyniseksi. Niinkuin minäkin.
Mä en myöskään allekirjoita tätä. Eiväthän ihmiset tekisi itsemurhia, jos kokisivat, että vaikeissa elämäntilanteissa vahvistuisivat.
Meiltä on myöskin lapsi kuollut enkä koe, että olisin siitä mitenkään vahvistunut. Päinvastoin. Psykologini sanoi, että ihmisillä kestää yleensä noin kolme-neljä vuotta saavuttaa täysin sama toimintakyky kuin ennen kriisiä. Meillä on kuolemasta vuosi, palasin töihin viisi kk lapsen kuoleman jälkeen. Pystyn töissä käymään, mutta ei todellakaan tarmo ole samalla tasolla.
Tiedän myöskin ihmisiä, jotka ovat kovettuneet ja katkeroituneet menetyksen jälkeen. Ei katkeruus ole vahvuutta, vaan heikkoutta.
Totta on se, että monet lohduttavat sanomalla lapsen kuoleman vahvistavan meitä. Miksi ihmeessä?
Läheisen itsemurha aiheutti sen, etten oikein enää tunne mitään. Kaikki on vähän saman tekevää, en osaa surra enkä iloita.
Ymmärrän myös kakkosta.
Jos kaiken on aina saanut helpolla eikä ole joutunut kohtaamaan vaikeita asioita, niin kyllä sitten voi ihan pikkuasiatkin tuntua isoilta asioilta.
Toisaalta läheisen kuolema on sen verran hevi juttu, että siitä toipuminen todella kestää, toisilla koko elämän.
Mun mielestä vaikeuksilla ei tässä nyt tarkoiteta kuolemaa, vaan lähinnä sitä, että on saanut (liian) paljon hyvää (liian) vähällä vaivalla.
Esimerkiksi jos on saanut aina haluamansa työt ja opiskelupaikat "ilmaiseksi", niin työttömyys voi olla raju juttu.
Ehkä tää on luonteesta ja ehkä vaikeuden asioiden määrästä kiinni. Meillä tosiaan kohta vuosi kuopuksen kuolemasta ja mun on vaikea kuvitella, että joskus "paistaisi aurinko". Toki meillä on hyviä hetkiäkin, mutta nimenomaan perusturvallisuus järkkyi. Ei ole enää luottamusta siihen, että joskus paistaa aurinko. Lasten ei kuulu kuolla.
AP:lle. Ahdistuksessa minua helpottaa se, että voin puhua läheisteni ja psykologin kanssa. Minä yritän keskittyä niihin tunteisiin. Jos tuntuu surulliselta, niin sitten itken. Jos suututtaa, niin sitten vihaan oikein sydämeni kyllyydestä. Jos on hyvä hetki, koitan nauttia kaikin rinnoin. Näin saan aina jonkun tunteen vähän käsiteltyä ja työstettyä. Suru ei varmaan katoa, mutta muuttaa muotoaan.