Lähetin juuri tällaisen viestin miehelleni:

Mieheni mielestä minun pitäisi myös pukeutua niihin vaatteisiin, jotka hän minulle valitsee. Enhän minä ketään muuta varten pukeudu kuin häntä varten, joten miksi en siis antaisi hänen pukea minua? Näin hän asian järkeilee. Hänen valintansa on yleensä jotain todella näyttävää ja paljastavaa. Ei hän siis oikeasti halua, että näytän hyvältä hänen silmissään, vaan haluaa näytellä minua muille. Kun en tuohon suostu, niin MINÄ OLEN ITSEKÄS, enkä välitä hänen toiveistaan. Juuri näinhän asia tietenkin on.



Ap, the barbiedoll

muuttanut miehesi asennetta kertomiisi asioihin? Pitäisikö hän kenties sinua nyt entistäkin rakkaampana ja tärkeämpänä kun teillä on lapsi....mustasukkaisuus on päässyt niin överiksi ettei mies osaa enää käyttäytyä vaan hölmöilee....haluaa jotenkin näyttää että paikkasi on kotona ja että olet hänen....ääh...mitä mäkään mistään mitään tiedän...kunhan mietiskelen:) vaikutat kyllä fiksulta naiselta, joten uskon että pystyt vielä keskustelemaan asiasta miehesi kanssa:)

Vierailija:

Vähitellen mies vain muuttui. Enää tuollainen ei ollutkaan hauskaa, vaan hän alkoi olla aina vain omistavaisempi. Jouduin selittelemään tekemisiäni ja katseitani ja hän valitti, etten keskity häneen, kun olemme ulkona. Suuttui, kun ensin pyysi minua näyttämään, onko baarissa yhtään hyvännäköistä miestä ja minä sitten tein työtä käskettyä. Katsoin kuulemma liian tarkkaan, jos huomasin hyvät kengätkin. Ihan sairaaksi on siis homma mennyt. Aivan kuin häneltä olisi yhtäkkiä kadonnut luottamus sekä itseensä että minuun

Ap

Sun miehellä on toinen, ok. Ei pakosti ole toista, mutta pettänyt on. Käytös on muuttunut, omaa viehätysvoimaa on pitänyt testata suhteenne ulkopuolella. Omistavainen siksi, että on huono omatunto pettämisestä. Olen aika varma tästä...

Oletko ap muuten kaunis, kuvaile itseäsi ja miestäsi, minkätyylisiä olette? Oliko sinulla paljon suhteita takana? Entäs miehelläsi?

t. psykologi

Nyt kun olemme aviopari ja meillä on perhe, minulla onkin yhtäkkiä kaikenlaisia velvotteita, joita ennen ei ollut. Tuo edustaminen ja kulissien pitäminen yllä on jotenkin aivan liian tärkeää nyt. Kaiken pitäisi olla täydellistä ja mennä perinteisen kuvion mukaan - vaimo ja lapsi kotona näyttämässä hyviltä ja mies maailmalla tekemässä rahaa ja hankkimassa suhteita. Mutta kun tuo ei ole nykyaikaa! En elä missään viktorianaikaisessa englantilaisessa maalaiskartanossa eikä mies edes metsästä kettuja...



Mies pelkää menettävänsä minut, muttei silti tajua, että minä en sovi tällaiseen kuvioon enkä halua tällaista elämään. Ihan kuin yrittäisi sovittaa väärää palaa palapeliin tai tunkea minua väärään muottiin...



Ap

En haluaisi uskoa teoriaasi, mutta ei mikään ole mahdotonta...Useinhan se on niin, että silloin epäilee toista, kun tietää miten helppoa se pettäminen on :-(



Me olemme kuulemma " hyvännäköinen pari" . Mies tumma ja raamikas, minä pitkä, hoikka ja vaalea. Pidämme huolta ulkonäöstämme ja se on meille tärkeä asia. Tykkäämme shoppailla ja pukeutua hyvin. Tästä asiasta perussuomalaiset miehet jaksavat miehelleni vinoilla...



Kummallakin meillä on takana useita suhteita. Minulla pari pitkää, vakavampaa suhdetta ja sitten kaikenlaista säätöä. Elin todella vauhdikasta sinkkuaikaa, kun tapasin mieheni ja minulla meni aikani rauhoittua. Mies taas oli ollut sinkkuna monta vuotta kariutuneen " tosisuhteen" jälkeen ja oli viettänyt hurjaa poikamieselämää. Naisia oli joka sormelle. Minulla kesti siksikin aikansa ennen kuin uskalsin ottaa hänet tosissani. Kummankin oli kuitenkin aika silloin asettua aloilleen eikä meillä alun epävarmuuden jälkeen ollut mitään luottamusongelmia tai mustasukkaisuutta.



Ap

Parisuhdeterapia on varmaan ihan hyvä, kun alatte selvittämään juttujanne. Kirjeen kirjoittaminen miehellesi olisi minustakin hyvä. Kerrot tunteesi, ajatuksesi ja toiveesi. Mitä elämältä haluat jne.



Meillä mies ei käy yksin missään. Kesälomalla mentiin koko perhe laivalle. Me vietetään, ihan vapaaehtoisesti, aika perhekeskeistä elämää. Me ollaan näin päätetty yhdessä, vaikka ollaankin kovia menemään ja meillä on paljon kavereita, pikkulapsiaika on rauhoitettu. Välillä tietenkin alkaa menojalkaa vipottamaan, silloin menemme yhdessä tai erikseen. En ole aiemmin ajatellut näitä asioita, mutta nyt tuntuu hyvältä kun ajattelen, että mies on kotona meidän kanssa ja vielä viihtyy.



Meillä on tietenkin omat ongelmamme, joita selvitämme. Ei sitä täydellistä perhe-elämää taida ollakaan...

No, jyväskylän suurajoissa kävi ja yhden kerran tänä vuonna baarissa.

minusta lt tehnyt jo ensimmäisen ratkaisevan askelen lähetettyäsi tekstiviestin miehellesi. kerrohan mitä nyt kuuluu?

Mikäli et, erotkaa nyt. Myöhemmin se on vaikeampaa.



Olen joskus kuullut vitsin miehen ja naisen eroista: " Nainen toivoi avioliiton muuttavan miestä- vaan toisin kävi; mies taas toivoi, ettei nainen olisi muuttunut avioliiton myötä- vaan toisin kävi." Tuohon vitsiin kiteytyy parisuhteiden yleisimmät ongelmat. Naiset yrittävät kovasti saada miestään muuttamaan tapojaan yleensä tuloksetta. Faktaa on se, että ei ihmistä voi muuttaa. Jos et pidä miehestäsi nykyisellään, kerro että nyt on seinä tullut vastaan ja vaihtoehtoina on joko totaalinen muutos tai ero.



Eipä tuohon tilanteeseen valitettavasti muutakaan ratkaisua ole. Nimim saman joskus kokenut. Erosin ja nykyisin olen naimisissa mitä ihanimman miehen kanssa, joka viettää kaikki juhlat perheensä kanssa, kavereiden kanssa juhlii sitten jonain muuna päivänä - jos silloinkaan.

Mitäköhän meille nyt sitten tänään kuuluu?



Mies tuli kotiin joskus kolmen aikaan aamulla ja kaatui suoraan sänkyyn. Ei ottanut minuun mitään kontaktia, mutta olinkin ihan puoliunessa enkä noteerannut häntä mitenkään.



Aamulla sitten otin puheeksi eilisen viestini ja kysyin, mitä hän siitä ajattelee. Aloitin ihan nätisti ja sovittelevasti sen jälkeen, kun hän oli syönyt aamupalan ja heräillyt rauhassa. Mies sanoi, että luki viestin, päätti samantien lähteä kotiin ja yritti sitten soittaa puhuakseen viestistä. Kun en vastannut, otti nokkiinsa ja jäi kaupunkiin. Joopa joo, halusi vain saada asian näyttämään siltä, että myöhäinen kotiintulo oli minun syytäni. En alkanut asiasta inttää. Sanoin vain, että jos sinulla olisi ollut jotain sanottavaa, olisit vastannut viestiini. Että en halunnut tapella puhelimessa keskellä yötä.



Kysyin, tajusiko mies viestini pointin. Hänen mielestään pointti oli siinä, että olin loukkaantunut, kun hän vietti syntymäpäivänsä poissa kotoa. Ei siis halunnut tajuta sitä, että kyse oli paljon laajemmasta asiasta kuin yhdestä pirun synttäristä.



Yritin jatkaa keskustelua miehen tuijottaessa telkkaria. Jos laitoin ääntä pienemmälle, nosti hän sitä samantien. Oli kuin kapinoiva pikkukakara. Kerroin, että loukkaannuin siitä, miten hän dissasi minut eilen aamulla ja miten ylipäätäänkin v..tuttaa, että hän luulee, ettei minun mielipidettäni tarvitse ottaa huomioon. Sanoin, että hänen on nyt kuunneltava, mitä minulla on sanottavaa. Hän ei voi päättää siitä, koska minä puhun hänelle, jos hän on se, joka on alunperin väärin tehnyt. Aikuinen ihminen pystyy ottamaan vastaan kritiikkiä.



Mies sanoi, että minä nyt näköjään haluan tahallani vainota häntä. Hänhän sanoi silloin, kun harkitsimme yhteenmuuttoa, ettei hän aio lopettaa iltamenojaan eikä suostu niistä tappelemaan. Sanoin, etten vaadi häntä lopettamaan yhtään mitään, vaan vaadin samoja oikeuksia ja vapauksia, mitkä hänelläkin ovat. Minun on saatava mennä aivan samalla tavalla kuin hänenkin. Hän väitti, ettei koskaan kiellä minua menemästä. Sanoin, ettei pidä paikkaansa. Totesin, että eihän hän oikeastaan kiellä minulta mitään, estää vain tekemästä niitä asioita jumittamalla minut kotiin. Mites kaikki nämä juhlapyhät ja lauantait? Onko minulla oikeus mennä silloin? Onko minulla oikeus pyytää häntä jäämään meidän kanssamme kotiin? Eikö olekin niin, että minä saan mennä vain silloin, kun se hänelle sopii? En silloin, kun itse haluaisin. Mies siihen tokaisi, että niin kun " sinä tahallasi haluat mennä aina silloin, kun minulla on jo menoa" . Haha. Eli minä siis teen hänelle kiusaa ja aiheutan tahallani riitaa! Hänellähän on " menoa" lähes joka päivä, jos minä en sitä estä. Pakko minunkin on siihen väliin joskus mahtua.



Keskustelu oli aika hedelmätöntä. Kysyin, lähtisikö mies kanssani parisuhdeterapiaan. Hänellä ei kuulemma ole siihen tarvetta. Kysyin, että onko meillä siis mielestäsi kaikki hyvin. On kuulemma, ei valittamista. Joo, ei varmaan niin. Sanoin, että hyvinhän sinulla menee, kun saat suhteesta irti sen, mitä haluat silloin kun satut haluamaan. Minähän olen aina täällä sinua varten. En vain enää ollenkaan osaa sanoa, kuinka kauan.



Mies ilmoitti, että: " Senkun vain menet töihin. Minä voin aivan hyvin jäädä kotiin." Sanoin, että eihän tässä nyt ole siitä kysymys, vaan iltamenoista ja vapaa-ajasta. Hänen mielestään kuitenkin on niin, että kun hän kökkii työpaikalla yhdeksäään asti " näkemättä päivänvaloa" , on hänen saatava mennä iltaisin " näkemään edes ihmisiä" . Sanoin, että on se kumma, kun et omaa perhettäsi halua kuitenkaan nähdä. Ensin roikut yöhön asti kaupungilla ja sitten aamut nukutkin siihen asti, että ryntäät taas liikenteeseen. Miksi halusit tämän perheen? Ja haluatko edelleen?



Lopetin tuon turhan " keskustelun" sanomalla, että jätän hänet nyt miettimään, mitä hän elämältä haluaa. Haluaako hän perheen vai sinkkuelämän? Jos edelleen haluaa minut, on hänen tehtävä sen eteen töitä. Sanoin, että hän aina puhuu siitä, kuinka haluaa tehdä minut onnelliseksi ja että se on kaikkein tärkein asia hänelle. No, yllätys, yllätys - minä en ole onnellinen, joten olisi kai syytä yrittää enemmän. Kerroin olettavani hänen nyt todellakin miettivän ja ilmoittavan minulle jonkun ratkaisuehdotuksen muutaman päivän sisällä. Pallo on nyt hänellä.



Ap

Ei tulisi mieleenkään että kumpikaan meistä pämppäis yökäudet jossain, vaan yhdessä mennään tai ollaan menemättä. Yhdessä hoidetaan lapset ja koti. Yhdessä käydään töissä. Mutta olenkin löytänyt sen oikean!

Ei muuten, mutta kun tuntuu, että se joka sanoo itseään ap:ksi ei välttämättä olekaan joka viestissä ap. Mielestäni ap kertoi aluksi vain miehensä iltamenoista, mutta myöhemmin yöllä mies osoittautuiksi juttujen mukaan myös kontrollifriikiksi ja narsistiksi (tuli suoraan sanoen mieleen vaimonhakkaaja). Tuolla muilla palstoilla kun keskustellaan nimimerkin alla, jutuissa on enemmän luotettavuutta.



Sori vaan ap, välillä tuntuu että tarinasi onkin vain legendaa ja provoilua...



Tosin, jos kaikki mitä kerroit on totta, miehesi kuulostaa tosi huolestuttavalta tyypiltä. Tarkoitan lähinnä tuota kontrollointia, seuraava askel saattaa tulla nyrkin muodossa...



Ihmettelen kun ihmiset täällä niin herkästi kehottavat eroamaan, mutta mielestäni tuollaisen kontrollityypin kanssa olemisessa on todellista riskiä! Miehesi ei kuulosta kauhean terveeltä puolisolta.

Ihminen on luonnostaan sellainen, että menee siitä mistä aita on matalin. Avioliitossa pitäisi olla kuin kivi. Toinen hioo toista. Näin suomeksi: sinun pitää asettaa miehellesi rajat, jotka sinä hyväksyt. Sitten miehesi vääntää niitä tahollaan johonkin suuntaan ja sinä taas fiilaat oman toiveesi mukaan jne.

Minusta sinun pitäisi ottaa asia siinä valossa puheeksi, että mitä miehesi avioliitoltanne ja perhe-elämältänne odottaa? Mitä miehesi haluaa harrastaa ja tehdä ilman perhettä? Selvitä ne ensin. Anna ymmärtää, että arvostat ja kunnioitat näitä toiveita. Kerro sitten, mitä sinä haluat. Sitten sovittelette toiveenne yksiin. Lopulta teette vaikka jonkun ihan konkreettisen suunnitelman, jonka voi kirjoittaa esim lukkarin muottoon tai almanakkaan. Suulliset sopimukset unohtuvat niin pian.

Ihan tavallisia pulmia nuo ovat, mutta taitonne hoitaa asiaa, ei taida olla ollut ihan kohdallaan. Tsemppiä!

Ei mennyt hyvin niin, mutta eipä ole mennyt ennenkään, vaikka kaikkea on yritetty. Kaikki pehmeät keinot on käytetty jo. Mies ei myönnä mitään eikä näe tekemisissään mitään väärää. Jos en saa häntä tajuamaan, miten pahasti hän on mokaamassa kaiken, ei hän ikinä saa itsestään mitään muutosta irti.



Kysyin, että jos hän kerran ei kiellä minulta mitään, niin sopisiko hänelle systeemi, jossa joka toinen vkl olisi minun päätettävissäni. Mies ei suostunut edes vastaamaan. Aikaisemmin olemme mieheni kanssa sopineet " perheviikonlopusta" joka kolmas vkl, mutta koskaan eivät ole toteutuneet vielä. Mies oli kovasti asiasta samaa mieltä silloin, muttei tee mitään asian eteen. Ehdottakoon nyt sitten itse jotain.



Ap

Selittää että olit tosissasi. Usein tuon tyyppiset miehet pyrkivät väistämään koko hankalan kysymyksen ja kun eivät kysymykseen vastaa ei sitä asiaa tarvitse pohtia omassa päässään ollenkaan. Monet miehet ovat hirvittävän " urautuneita" omaan elämäänsä eli juuri sellaisia kuin omasikin on. Täytyy saada mennä juuri niinkuin on aina mennyt eikä omia tapoja voi muuttaa vaikka tarvetta olisi. Silloin täytyy pitää strategiapalaveri ja laittaa arvot uusiksi (tätähän sinä jo yritit) nyt vaan siis täytyy odottaa miehen päätös.



Psykologin kanssa olen samaa mieltä, miehelläsi on ollut tai on joku toinen ei hän muuten sinua vahtisi noin. Pidä pääsi, selvitä sotku, tuskin sinä tahdot yksin suhteessanne rakastaa.

Ala enaa jankuta aiheesta. Sovi itsellesi vaikka ensi viikoksi joku meno joksikin illaksi ja ilmoita siita jo nyt miehellesi. Koita etukateen jarjestaa itsellesi joku tietty paiva milloin menet jne. ja ilmoita miehellesi, etta olisit silloin menossa.



Miehesi on siis suoraan sanonut, ettei aio iltamenojaan karsia, eika jarrutella yhtaan. Tykkaat sina siita tai et. Silta osin pallo on kai sinulla?



Tuli mieleen tuosta miehesi muuttumisesta, etta han on hyvinkin huomannut baareissa, kuinka muutkin naiset kayttaytyvat, on ehka tanssahdellutkin jne, ja saattaa kokea syyllisyytta. Siksipa han ei haluakaan sinun kayttaytyvan samalla tavoin. Han tietaa ystavistasi ne ns iskuisimmat... Lisaksi han varmaan taka¬alalla tiedostaa muuttumisensa, ja pelkaa menettavansa sinut, joten rajoittaa sinun menojasi.



Ehkapa miehesi kokee ns perheenisan vastuun rankaksi ja taakaksi.



Mita jos tekisit niin, etta laittaisit jotain hyvaa ruokaa, laittautuist itse, ja kertoisit miehellesi etta rakastat hanta, etka halua menettaa hanta, vaan haluat panostaa tahan suhteeseen hanen kanssaan, ja kysyt, onko han siihen valmis? Siihen hyvaan parisuhteeseen tarvitaan kaksi panostavaa osapuolta..



Sekava kirjoitus, tiedan, mutta naita ajatuksia herasi..

Vierailija:

Ei mennyt hyvin niin, mutta eipä ole mennyt ennenkään, vaikka kaikkea on yritetty. Kaikki pehmeät keinot on käytetty jo. Mies ei myönnä mitään eikä näe tekemisissään mitään väärää. Jos en saa häntä tajuamaan, miten pahasti hän on mokaamassa kaiken, ei hän ikinä saa itsestään mitään muutosta irti.

Kysyin, että jos hän kerran ei kiellä minulta mitään, niin sopisiko hänelle systeemi, jossa joka toinen vkl olisi minun päätettävissäni. Mies ei suostunut edes vastaamaan. Aikaisemmin olemme mieheni kanssa sopineet " perheviikonlopusta" joka kolmas vkl, mutta koskaan eivät ole toteutuneet vielä. Mies oli kovasti asiasta samaa mieltä silloin, muttei tee mitään asian eteen. Ehdottakoon nyt sitten itse jotain.

Ap

Vaikeahan tätä on todistaa, mutta sama ap täällä kyllä on koko ajan kirjoitellut. Jutut ovat vain kai niin uskomattomia, että aiheuttavat jo epäilyksiä. Ei kai kukaan tällaista jaksa/pysty keksimään?



Kirjoitin tälle palstalle, koska tiesin saavani vastauksia. Olen vakkari eräällä toisella palstalla täällä, enkä sitä nickiäni voi tässä yhteydessä käyttää. Minut tunnettaan ihan IRL sillä nimellä, näet.



Ap

Kuka vie pojan päiväkotiin ma? Kuka hakee? Entä tiistaina jne.

ei miehesi parissa päivässä = viikonlopun aikana kysymyksiisi vastaa, pakkaa kamat ja lähde lapsen kanssa vaikka mummolaan. Jälkeesi voit jättää lapun, että olit tosissasi ja jos mies todella haluaa tätä, astuu ero voimaan NYT. Muussa tapauksessa mies voi yrittää tavoittaa sinua parin päivän päästä kännykästä. (laita tarkka aika.) Sitä ennen kännykkä suljettuna, etkä kerro minne menet.



Valitan, mutta en keksi parempaakaan " herätys" konstia miehellesi, joka on ilmetty exäni. Exä on juuri mainitsemistasi syistä. Lopulta tein päätökseni ja lähdin. Siitä lähtien on oma sydämeni ollut paljon kepeämpi. Oli kuin olisin ollut kahlehdittu siihen suhteeseen 8 vuoden ajan ja sitten vain joku päivä avasin kahleet ja päästin irti. Sen jälkeen ei koskaan ole enää ahdistanut mennä kotiin. Siihen asti menin kotiin aina raskain askelin.