Lue keskustelun säännöt.
Pohdintaa parisuhteesta
09.06.2010 |
Mikähän sitten oikeastaann on oikein?
Miehen kanssa olemme olleet pian 10v naimisissa. Lapsia on siunaantunut 2. Elämä menee tasaista rataa eteenpäin, on mennyt jo vuosia. Rata on ehkä niinkin tasainen, että olen tässä hypoteettisesti pohdiskellut, että tässäkö tämä elämä sitten oli. Kevättä on ehkä rinnassa sen verran, että joku hirveä rakastumisen ja intohimon kaipuu nostaa päätään. Oma mies on ihan hyvä mies sekä isä lukuunottamatta sellaista pientä egoismiä joka hänessä asuu. Kehuu aina omaa erinomaisuuttaan, pitää itseään tavallaan jalustalla. Seksiä on suurinpiirtein kerran-kaksi viikossa, loukkaa minua sanallisesti jos minua ei huvitakaan seksi jonakin iltana ja jankkaa niin kauan että "annan" että saan hänet hiljaiseksi. Läheisyyttä ja keskustelua kaipaan, olemme puhuneet asiasta tuhat kertaa mutta ei vain viesti mene perille, aina on tv, lehti tai netti tärkeämpi jos haluan jostakin asiasta jutella. Enkä minäkään täydellinen ole, on vain välillä hankalaa tuntea halua kun tunnen olevani ainoastaan siivooja, lastenhoitaja sekä pumpattava barbara. Pieniähän nämä kai ovat, mutta jollakin tavalla vaikuttavat suhteeseemme negatiivisesti, vaikkakin arki sujuu muuten ihan hyvin.
Olen aina ollut avioeroa vastaan, olen ollut sitä mieltä että se on raukkojen vaihtoehto jotka eivät työtä jaksa parisuhteen eteen tehdä. Olen alkanut pohdiskelemaan elämääni ja parisuhdettani ja jollain tasolla huokaan kun kuulen että joku tuttu pariskunta on eronnut. Huokaan, koska nyt minusta tuntuu, että eroajat ovatkin rohkeita. Itse taidan olla sen verran nynny, etten tästä uskaltaisi ikinä lähteä, sosiaalinen paine taitaa olla sen verran kova. Samalla mietin, että onko se oikein, että näivetyn onnettomana tässä suhteessa hamaan tulevaisuuteen asti ja että teen yksin koko ajan työtä yrittäen työstää parisuhdetta vaan miestä ei moinen kiinnosta ja kaikki työni ja sinnittelyni valuu hukkaan? Mikä on loppujen lopuksi oikein? Tietenkin mietin, että lapsille on parempi olla kun koti on ehjä, itse olen avioeroperheestä ja rahallisestikin oli todella tiukkaa, en halua sitä lapsilleni. Haaveilen ja uneksin syrjähypystä, jota en kuitenkaan ikinä toteuta. Enkö koskaan enää saa tuntea intohimoa ja onnea, mietin?
Mikä siis on oikein? Kun kuolen, mikä harmittaisi enemmän? Se etten ole nauttinut elämästäni vai se että itsekkäästi olisin nauttinut elämästäni muita (lapsia) ajattelematta? Toisaalta, jos eroaisimme sitten kun lapset ovat 18v, niin shokki se taitaisi heille sittenkin olevan enkä ole varma, että ero olisi silloin heille helpompi.
Pohdiskeleva ap
Kommentit (46)
itse asissa tuntuu, että HALUAN tuntea eläväni, elää täysillä...
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
naistenlehdissä kerrotaan. Elämä on juuri enimmäkseen tuota arjen aherrusta ja tasaista latua eteenpäin, varsinkin kun on perheessä lapsia. Siinä vaiheessa pääasiassa onkin lastenkasvatus, heidän kasvattamisensa ja opastamisensa tämän yhteiskunnan täysivaltaisiksi jäseniksi, eikä vanhempien parisuhteen kulloinenkin ilmasto.
Kyllähän lapsikin huomaa, jos vanhempien keskinäinen ilmapiiri on kylmä(hkö)! Ja mitä nuorempi, sitä enemmän luulee aiheuttavansa sen itse...
Johonkin täytyy kuitenkin pysähtyä ja tyytyä elämässä. Jokainen päättää itse mihin tyytyy, sillä kaikkea ei voi saada. Koska itse lähden siitä että perhettä ei hajoteta, tyydyn toimivaan (joskaan ei säkenöivään) suhteeseen ja haen onneni lasten lisäksi muista asioista elämässä. Parisuhde on vain pieni osa elämää, eikä toinen ihminen voi tarjoilla onnea tarjottimella. Elämä on matka omaan sisimpään.
Minulle ei kai riitä se, että elän lasteni kautta
Joskus elämä on vaikeampaa, joskus helpompaa. Kun lapseni ovat onnellisia, minäkin olen onnellinen.
Itse asiassa tuntuu, että tuntea eläväni, elää täysillä, tuntea elämän suonissani. Minulle ei ehkä pidemmän päälle riitä tämä rutiini, samat naamat, samat laimeat tunteet. Mietin tietenkin, että miksen voisi tuntevani elää täysillä nytkin? En tiedä. En tiedä miten eletään täysillä samassa vanhassa ja tutussa elämässä. Kai mä olen tullut liian sokeaksi tälle elämälle, vähän niinkun tottuu olemaan katsomatta kaapin päällä olevaa pölyistä maljakkoa, joka vuodesta toiseen pistää vierailijoiden silmään mutta oma silmä ei sitä enää huomaan. Varmaankin väärää haikailen, mutten tiedä miten ravistaisin tästä tylsästä elämästäni itseni irti muuten (edelleen kuten sanottu, en aio erota, hypoteettista ajattelua vain). Itse asiassa tämä muutoksen halu kuulunee varmasti vahvasti luonteeseeni. En ole alkujani ollenkaan rutiinityyppi, lasten myötä rutiinit on tosin tulleet jäädäkseen. Kotona vaihdan huonekalujen paikkaa toistuvasti, pidän muutoksesta (ja kai riskin ottamisesta). Maalailen ja remppaan kotia säännöllisen epäsäännöllisesti myös. Onko teillä muilla tämmöistä muutoksenhaluista persoonaa? Ap
että se on lähipiirissä jo ihan yleinen vitsi "jaa häh, onko teillä kerrankin olohuoneen järjestys sama kuin viime viikolla, kun kävimme?!"
siis vaihtelen varsinkin olohuoneen järjestystä ihan jatkuvasti. Muidenkin huoneiden vaihtelisin, mutta niissä ei ole oikein mahdollisuutta siihen, pienet huoneet...
Muutenkin tunnistan kyllä itsessäni tuon että olen muutoksenhaluinen persoona, kuten ap:kin kirjoitti olevansa. Mietin hyvin usein että haluaisin tehdä kaikkea pientä remonttia (ja teenkin). Haluaisin tehdä myös isompia muutoksia, mutta niihin tarvitsisin miehen apua, ja mies taas ei ole laisinkaan innostunut remontoinnista joten tyydyn vain pikkumuutoksiin.
Olen myön muuttanut (ennen vakiintumista) hyvin monta kertaa. Ja aina olen nauttinut siitä.
Jonkun ystävän kanssa kerran pohdittiin, että kun muutos on toisille kamala asia, niin itselleni se taas on ihanaa, se tuo eloa ja piristää.
Ehkä tämä luonteenpiirre, että kaipaa vaihtelua eikä oikein tahdo kestää rutiineja, tuo osaltaan sen vaikeuden olla tyytyväinen pitkässä parisuhteessa..
t. 36 (kai...?)
Muutenkin tunnistan kyllä itsessäni tuon että olen muutoksenhaluinen persoona, kuten ap:kin kirjoitti olevansa. Mietin hyvin usein että haluaisin tehdä kaikkea pientä remonttia (ja teenkin). Haluaisin tehdä myös isompia muutoksia, mutta niihin tarvitsisin miehen apua, ja mies taas ei ole laisinkaan innostunut remontoinnista joten tyydyn vain pikkumuutoksiin.Olen myön muuttanut (ennen vakiintumista) hyvin monta kertaa. Ja aina olen nauttinut siitä.
Jonkun ystävän kanssa kerran pohdittiin, että kun muutos on toisille kamala asia, niin itselleni se taas on ihanaa, se tuo eloa ja piristää.Ehkä tämä luonteenpiirre, että kaipaa vaihtelua eikä oikein tahdo kestää rutiineja, tuo osaltaan sen vaikeuden olla tyytyväinen pitkässä parisuhteessa..
t. 36 (kai...?)
Heh, tämäpä hauskaa! Minulla on ihan sama juttu, hirveä lista päässä asioista, joita suunnittelen tekeväni (kylppäriremppa, terassin teko, läpimädän vajan purku, viherhuoneen uudelleen kalustaminen ja lista on loputon) mutta jotka vaativat miehen panoksen. Mies ei ole ollenkaan muutoksenhaluinen, järkyttyi kun tässä taannoin vaihdoin olohuoneen ja ruokailuhuoneen päittään. Lasten huoneet järjestän varmaan kerran kuussa, meidän huoneen maalasin viime viikolla.
Ehkä tämä asia on helpompi jotenkin ajatella niin, että olen vain tämmöinen ihminen, että tykkään muutoksesta. Ehkä sen tiedostaminen auttaa pitämään tästä arjesn syrjästä kiinni, en tiedä.
Itse asiassa tuntuu, että tuntea eläväni, elää täysillä, tuntea elämän suonissani. Minulle ei ehkä pidemmän päälle riitä tämä rutiini, samat naamat, samat laimeat tunteet. Mietin tietenkin, että miksen voisi tuntevani elää täysillä nytkin? En tiedä. En tiedä miten eletään täysillä samassa vanhassa ja tutussa elämässä. Kai mä olen tullut liian sokeaksi tälle elämälle, vähän niinkun tottuu olemaan katsomatta kaapin päällä olevaa pölyistä maljakkoa, joka vuodesta toiseen pistää vierailijoiden silmään mutta oma silmä ei sitä enää huomaan. Varmaankin väärää haikailen, mutten tiedä miten ravistaisin tästä tylsästä elämästäni itseni irti muuten (edelleen kuten sanottu, en aio erota, hypoteettista ajattelua vain).
Itse asiassa tämä muutoksen halu kuulunee varmasti vahvasti luonteeseeni. En ole alkujani ollenkaan rutiinityyppi, lasten myötä rutiinit on tosin tulleet jäädäkseen. Kotona vaihdan huonekalujen paikkaa toistuvasti, pidän muutoksesta (ja kai riskin ottamisesta). Maalailen ja remppaan kotia säännöllisen epäsäännöllisesti myös. Onko teillä muilla tämmöistä muutoksenhaluista persoonaa?
Ap