Pohdintaa parisuhteesta

10 vuotta avioliittoa tosiaan meilläkin takana ja suhdetta 14v, itse asiassa on ollut kausia, että näitä ajatuksia on tullut (sen 10v yhdessäolon aikoihin), mutta ovat olleet tosi keveitä ja häipyneet nopeaan. Nyt ne tuntuu jotenkin jysähtäneen päähän, tuntuu ettei mieleen mahdu mikään muu asia kuin tämä. Voi ei, eikö näistä ajatuksista pääsekään ikinä eroon? En taida yksiavioine olla minäkään, tosin en tarpeeksi rohkeakaan lähteäkseni tästä pois. En mä tiedä. En mä edes tiedä että mikä tässä on se todellinen ongelma, pää on niin täynnä sumua.



Minulla on täti, joka on ollut 30v naimisissa ja sanoi tuossa eräs kerta kun heidän pitkää suhdettaan ihailin, että kunhan tuo nuorimmainen tästä kasvaa niin eiköhän tämä suhde ollut tässä, heillä avioliitto on enää sana eikä sillä mitään sisältöä ole. Jäin ihan miettimään, että sekö se on elämän tarkoitus, että kituutetaan 30v yhdessä pakolla hampaat irvessä viimeinen vuosikymmen ja sitten se on moro. Kumpa vaan saisin miehenkin mukaan suhteen ylläpitoon, niin ehkä sitten helpottaisi edes osin. Tai sitten ei.

olen aina ollut kiinnostunut oikeudenmukaisuudesta ja heikoimpien osasta. Aikuiset tehkööt keskenään mitä lystäävät, mutta minä kannankin huolta niistä lapsista.

Nykyaikana on tabu sanoa, että lapset kärsivät avioeroista. Se kun on ikävästi ristiriidassa aikuisten hedonismin ja itsensä toteuttamisen kanssa. Eli syyttömien lasten takia sapettaa edelleen suunnattomasti turhat erot.

Joku kirjoittaja tuntui hermostuvan "turhista" eroista. Mielestäni toisten eroista ei kannata vetää hernettä nenään, eihän ne sinulle kuulu millään tavalla eikä hetkauta eloasi ollenkaan. Omaan napaan kannattaa katsoa siinä vaiheessa, jos toisten erot saa itsensä raivon valtaan.

ja sekin oli jälkikäteen ajateltuna mahtava kasvunpaikka minulle, että muut saivat merkkivaatteita ja minä en yhtäkkiä enää saanutkaan. Kasvatti loppujen lopulta itseluottamustani ja ymmärsin, ettei materia olekaan tärkeää kaveruussuhteita ajatellen ja se että pitäisi olla samaa tavaraa kuin muilla. Eikä minusta tullut mitään hylkiötä tai friikkiä, ihan tavallinen jalat maassa tyttö. Isä muutti melkein naapuriin, joten siltä osin asiat ei paljon muuttuneet. Pahempaa oli ehkä se räjähdysaltis ilmapiiri kotona ennen eroa.

Sisältäpäinhän se kumpuaa, mutten edes tiedä mikä muu (kuin hetken kestävä rakastuminen) minut saisi onnelliseksi.

En suosittele, kokeiltu on ja kun rakastumista ei voi ja halua viedä konkretian tasolle, se vain turhauttaa entisestään. Seksisuhde taas söisi liikaa energiaa ja itsekunnioitusta.

Olen siis se, kenelle vastasit edellä.

en ole nähnyt vuosiin. Ei helpota tai selkiytä ajatuksia ei, ehkä sotkee pakkaa entisestään. Täytyy tässä koettaa selkiyttää asioita itselleen, onko ongelmana oma pää vai oma pää ja parisuhde.

ja samanlaiset ajatukset. Uskallus muuttaa elämääni puuttuu.

Tilanne oli suhteessani hyvin samanlainen kuin ap:llä. Yhteistä taivalta takana 13 vuotta, elämä mennyt melkoisen onnettomaksi, ja sitten rakastuin toiseen. Siinä rakkaudentunteessa ei ollut mitään miellyttävää, kun oli itse naimisissa ja niin myös se rakkauden kohde. Kovin rumia, ahdistavia ja surullisia elämänkokemuksia siitä sitten seurasi. Jälkikäteen toivon, etten olisi koskaan rakastunutkaan. Mikä tahansa tylsä ja perus-onneton tavis-elämäkin on parempi kuin se, mitä uudesta rakastumisesta seurasi.

niin myötä- kuin vastamäessä... nyt taitaa olla se vastamäki piiiiitkä hivuttava vastamäki. Etkö sittenkään tarkoittanut, mitä tuli luvattua? Elämässä on tylsiä aikoja, ihania aikoja, raskaita aikoja, aivan hirveitä aikoja ja se kaikki on elämää. Nykyään kuuluu syödä vain rusinat pullasta, mansikat kakusta ja elää vain ne ihastuksen huuman hetket suhteesta. Se lihottaa ja laiskistuttaa niin henkisesti kuin fyysisestikin.

niin myötä- kuin vastamäessä... nyt taitaa olla se vastamäki piiiiitkä hivuttava vastamäki. Etkö sittenkään tarkoittanut, mitä tuli luvattua? Elämässä on tylsiä aikoja, ihania aikoja, raskaita aikoja, aivan hirveitä aikoja ja se kaikki on elämää. Nykyään kuuluu syödä vain rusinat pullasta, mansikat kakusta ja elää vain ne ihastuksen huuman hetket suhteesta. Se lihottaa ja laiskistuttaa niin henkisesti kuin fyysisestikin.

ja 14 vuoteen mahtuu monta vastamäkeä ja arkea monta monituista vutta. Nyt taitaa olla sitten se uuuvuttavin vastamäki menossa.

Aihe kiinnostaa minuakin

yhteiselämää takana 8 vuotta. Tosin meillä on paljon ongelmia ollut jo vuosien varrella ja alkaa olla sellainen olo että eikö tämä ikinä tule olemaan yhtään helpompaa? Että onko sellaisessa suhteessa järkeä jossa on suurin osa ajasta vaikeaa...



Nyt ehkä alkaa olla sellainen olo että joko on pakko uskaltaa erota tai sitten hyväksyä ne asiat joista on vuosikaudet tapeltu ja oppia elämään niiden kanssa.

Mä itse olen sitä mieltä, että kyllä pitkässäkin suhteessa pitää olla mahdollista pitää yllä romantiikkaa ja läheisyyttä sekä kommunikointia, niiden eteen vain pitää tehdä töitä. Ja mielestäni olen yrittänytkin parhaani mukaan - olen jutellut miehelleni aina kaikki kuulumiseni, kertonut minua ilahduttaneet asiat ja mieleni pahoittaneet asiat, kysellyt miehen kuulumisia, yrittänyt kehitellä jutun juurta ja ylläpitää keskustelua, yrittänyt huomioida miestä, osoittaa hellyyttä ja niin edelleen.



Vastakaikua en silti koe saavani. Olen tietysti tästäkin asiasta miehelleni puhunut, ja hän on tähän sanonut, ettei hän käsitä alkuunkaan, mikä kumman tarve mulla on "lätistä" jatkuvasti jostain täysin tyhjänpäiväisestä, ettei miestä kiinnosta tippaakaan mitä minä olen päiväni aikana puuhannut eikä häntä oikeasti huvita joka päivä tehdä tiliä päivänsä kulusta. Hän kuulemma olisi mieluummin vain ihan omassa rauhassaan, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että istuu tietokoneella tai on harrastuksissaan. Fyysiseen läheisyyteen ja hellyyteen mies taas on sanonut, ettei hän näe mitään järkeä sellaisessa jatkuvassa hipeltämisessä, hänestä se on typerää ja näyttää tosi teinimäiseltä, ja antaa lapsellisen vaikutelman ihmisestä, ja seksielämän osalta on ihan normaalia ja suorastaan suotavaa, että avioseksistä muotoutuu ennen pitkää samalla kaavalla toistuva, mahdollisimman yksinkertainen ja nopea sessio, jota ei ole tarpeen turhan usein toistella. Kaiken kaikkiaan siis tulkitsen, että mieheni mielestä on normaalia, että kaikki läheisyys aikaa myöten jää avioliitosta pois, ja hänen mielestään ihmiset, jotka haikailevat sen läheisyyden perään, ovat typeriä ja lapsellisia.



Minä pyörittelen myös näitä pettää - erota - ei erota -ei petetä - pettää - erota - ei erota - jne. ajatuksia päässäni. Toisaalta olen kyllä aviovaloja vannoessani luvannut sitoutua mieheeni niin myötä- kuin vastamäessäkin, luvannut tahtoa rakastaa aina, ja tavallaan kyllä ymmärrän sen, että pitkässä suhteessa jossain muotoa tasaantuu se romanttinen ja seksuaalinen vire sen myötä, kun toinen tulee tutuksi, arkipäiväiseksi ja jokapäiväiseksi. Eikä se välttämättä ole pahakaan asia, oikeastaan minustakin on tavallaan mukavampi olla vanhassa ja tutussa, turvallisessa suhteessa, jossa minun ei tarvitse esittää olevani kauniimpi, paremman muotoinen, parempi seksitaidoiltani, fiksumpi tai jotain muuta parempaa kuin olenkaan. Toisaalta mun mielestäni rakkauttaan voisi hyvin osoittaa myös romanttisilla tavoilla myös pitkässä suhteessa, enkä käsitä, mitä ihmettä se on mieheltäni pois, jos hän vaikka joskus edes minun mielikseni vähän aikaa antaisi tietokoneensa levätä ja jutustelisi kanssani, silittäisi hiuksia tai suukottaisi otsalle. En voi sillekään mitään, että vaikka tämä ehkä on se vastamäki, jossa minun vain pitää jaksaa tahtoa rakastaa, niin koen silti, että mies on pettänyt sen oman lupauksensa rakastaa - koska en selvistä, suorasanaisista pyynnöistäni huolimatta saa toivomani kaltaisia rakkaudenosoituksia, pelkästään ylenkatseellista selostusta siitä, miten minä olen outo, virheellinen ja lapsellinen, koska edelleen sellaisia haikailen, en oikeasti jaksa uskoa, että mies minua kauheasti rakastaisi.



Erota en minäkään kuitenkaan uskalla, loppujen lopuksi. Lapset ovat vielä pieniä, enkä tahdo heidän perhettään rikkoa, enkä uskalla, vaikka miten sitä mietinkin, onko oikein että itse kärsin tästä liitosta. Oikeastaan toivon vain, että miehelle iskisi ennemmin kolmenkympin kriisi kuin keski-iän kriisi tai viidenkympin villitys, ja mies itse retkahtaisi johonkin bimboon ja säntäisi kuola valuen sen perään, ja jättäisi minut rauhaan. Kolmenkympin kriisiin olisi kuitenkin vähän vähemmän aikaa kuin viidenkympin villitykseen.

ja toisaalta lohduttaa -en ole yksin ajatuksineni.



Ja sen allekirjoitan 110% mitä joku (ap?) jossain kirjoitti, en muista sanatarkkaan mutta jotain sinnepäin, että ei oikeastaan tiedä mitä haluaisi tai että edes osaisi kuvitella minkäään muun saavan niin onnelliseksi kuin sen rakastumisen.



tuolta minustakin tuntuu. Että vaikka kuinka yritän hankkia hauskoja ja uusi harrastuksia, uusia ystäviä, uutta mielekästä tekemistä, ei mikään kuitenkaan tunnu niiiiin hyvältä, piristävältä ja ihanalta, kuin rakastuminen.



Toisaalta sitä ei sitten kuitenkaan halua kokea enää uudelleen. Viimeksi kun pohdin näitä samoja, sorruin pitämään pientä "peliä" erään puolitutun miehen kanssa. Oli säpinää ja suudelmia, sänkyyn ei menty (siinä menee ilmeisesti meikäläisen raja, hyvä niin) ja vaikka se ensin piristikin, siitä seurasi niin kamala morkkis, ahdistus ja syyllisyys (vaikken kiinni ole jäänytkään) että sitäkään en halua enää kokea uudelleen. (eri asia, jos joskus olen taas vapailla markkinoilla)



Ja toisaalta en halua rikkoa perhettämme lasten vuoksi. Olen läheltä nähnyt erään tapauksen, jossa vanhempien ero tuotti lapselle niin kauheita traumoja että niistä oli pitkän aikaa huolta ja murhetta monelle. Kamalaa.



Järjellä kun koittaa asiaa pohtia, on siis hyvä vaan olla ja pysyä tässä suhteessa, koittaa piristää sitä jollakin keinolla aina toisinaan ja olla haikailematta -ainakaan liikaa- toisenlaista elämää.



Tunteella ajateltuna tekisin ihan jotain muuta.



Aion nyt kuitenkin toimia järkeni mukaan.



Ehkä minulla on kuitenkin se "toinen jalka oven välissä" kun ulospääsynä haaveilen minäkin toisinaan siitä, että se olisikin tuo mies, joka vaikkapa ihastuisi toiseen ja päättäisi lähteä suhteestamme. Silloinhan minä olisin ikäänkuin uhri, tai en ainakaan niin paljon syyllinen kuin itse aktiivisena lähtijänä. Ehkä olisi tulevat vaikeudet (esim. lasten taholta) helpompi kestää, kun voisi piiloutua vastuulta sen ajatuksen taakse, että "en se minä ollut joka tästä lähti..."



...vaikka osasyyllinenhän se olisin minäkin miehen lähtöön, ja tietäisin sen kyllä vaikken ääneen tunnustaisikaan, jos ja kun en tähän suhteeseen oikeasti täysillä enää panostakaan.



Äh, en minä tiedä.

Ehkä minulla on kuitenkin se "toinen jalka oven välissä" kun ulospääsynä haaveilen minäkin toisinaan siitä, että se olisikin tuo mies, joka vaikkapa ihastuisi toiseen ja päättäisi lähteä suhteestamme. Silloinhan minä olisin ikäänkuin uhri, tai en ainakaan niin paljon syyllinen kuin itse aktiivisena lähtijänä. Ehkä olisi tulevat vaikeudet (esim. lasten taholta) helpompi kestää, kun voisi piiloutua vastuulta sen ajatuksen taakse, että "en se minä ollut joka tästä lähti..."

...vaikka osasyyllinenhän se olisin minäkin miehen lähtöön, ja tietäisin sen kyllä vaikken ääneen tunnustaisikaan, jos ja kun en tähän suhteeseen oikeasti täysillä enää panostakaan.

Äh, en minä tiedä.

Ihan samanlaisia ajatuksia oman pääni sumussa kuin sinullakin! Tosin mietin tässä sitä, että jos mies minut jättäisi, niin se kyllä kirpaisisi vielä. En ole vielä siinä vaiheessa että se tuntuisi helpotukselta, mutta pelottaa että sinne ollaan menossa ja vauhdilla. Tai sitten se johtuu vain persoonastani ja suhteemme laadusta. Jos mies minut jättäisi niin tuntisin valtavaa syyllisyyttä tilanteesta. Ehkäpä siksi, että mies toisinaan mollaa seksin määrää, kodinhoitoa tai muuta. (Ja mainittakoon tässä nyt että koti on keskivertoa siistimipi, mies vaan keskivertoa pedantimpi.) Tuntisin itseni kuitenkin riittämättömäksi ja syylliseksi. Mutta joo, ei olla eroamassa, vielä.

Eilisen jälkeen ajatukset on jotenkin rauhottuneet, kun sain ne purettua jonnekin eli tänne.

Luen näitä kirjoituksianne miettien, miksi minusta (ja kaikesta päätellen miehestänikään) ei tunnu yhtään samalta kuin teistä. Olen erittäin tyytyväinen suhteeseemme. Eli ei kyse ainakaan ole siitä, että noin vuosikymmenen kohdalla välttämättä tulisi joku tylsistyminen.



Minulla on paljon elämänkokemusta myös ajalta ennen miestäni, ja kokemus suhteesta myös todella huonoon mieheen. Minulla on hyvin turvallinen ja vakaa tunne siitä, että mieheni on minulle paras 'match', jonka olen kohdannut. En sano, että te muutkaan olisitte menneet naimisiin ensimmäisen vastaantulijan kanssa - kenties meillä on vain käynyt hyvä tuuri?

Kaiken kaikkiaan siis tulkitsen, että mieheni mielestä on normaalia, että kaikki läheisyys aikaa myöten jää avioliitosta pois, ja hänen mielestään ihmiset, jotka haikailevat sen läheisyyden perään, ovat typeriä ja lapsellisia.

Tulee vaan mieleen, että mies varmaan toteuttaa kotoaan oppimaansa kuviota, ja lisäksi on sellainen luonne, että ei turhaan pohdiskele eikä kaipaa läheisyyttä.

Aika hankala on lähteä hakemaan kompromissia, jos alkupisteet on noin kaukana, ja vielä vaikeampaa se on, jos toinen ei edes suostu ajattelemaan, että jotenkin muuten voisi olla. oikeasti, noissa tlanteissa ymmärrän eroamisen, tosin parasta olisi, jos tilanteen tajuaisi ennen lasten tekemistä.

on kuin kynästäni.



Aloin seurustella mieheni kanssa nippa nappa 15 vuotiaana. Mies oli 17. Nyt olemme 35v ja 37v ja kaksi lasta.



Kokemuksia ei ole muista kumppaneista ja sekös on huono asia. Kun ei voi verrata edes "huonompiin". koko ajan vain luulen että kyllä niitä parempia varmasti jossain on ja joku ihan minua varten.



Rakkauden huuman olen ihan kokonaan unohtanut kun olin silloin niin nuori ja sitä rakkauden huumaa tässä haaveilen ja unelmoin saavani.



Haaveilen kanssa yhdestä miehestä jonka kanssa meillä henkisellä tasolla synkkasi joskus parikymppisenä kun olimme samassa työpaikassa (ja jos emme olisi seurustelleet tahoillamme, olisimme varmasti menneet yhteen).Ihan tyhmää, koska mies saattaa olla ihan erilainen kuin silloin mutta hän tulee silti usein päiväuniini kummittelemaan täydellisenä kumppanina..



Minun mies ei myöskään ymmärrä miksi pitäisi koko ajan nyhjätä tai jutella.



Ja välillämuös mietin että olispa hyvä jos mies löytäis jonkun toisen naisen niin minulle ei jäisi huonoa omaatuntoa.



On tämä elämä joskus rankkaa..

Eikö elämän kuulukkaan olla kärsimystä ja raatamista. Onko olemassa muuta vaihtoehtoa kun jatkuva taistelu jaksamisen äärirajoilla.



Jos sulla on lapsia niin teet töitä elättääksesi perheen. Joka ikinen päivä aamulla töihin, sitten kauppaan, ruokaa ja loppu ilta televisiota. Tätä samaa kierrettä joka ikinen päivä niin kauan kunnes jäät eläkkeelle. Jos eläkeikää vielä nostetaan niin se on kohta siinä 70 vuoden kohdalla. Miten helvetissä tuohon vielä saat jostain jotain kipinää tai säpinää, minkälaista kipinää. Jos katsot sitä samaa naamaa vierelläsi sen 50 vuotta niin eikö se rupea jossain välissä olemaan niin tuttu ettei se enää aiheuta suurempaa tunnemyrskyä. Mutta onko siis olemassa muuta vaihtoehtoa.



"Menkää välillä reissuun, nähkää maailmaa". Ei se viikon reissu kerran vuodessakaan nyt kovin paljon säpinää tuo tuohon jatkuvaan oravanpyörään

Tuntuu siltä, että maailmassa vallitsevat tietyt muuttumattomat faktat, ja yksittäiset ihmiset sitten kukin ratkaisevat miten niihin suhtautuvat.



Avioliittoa koskeva muuttumaton fakta on pitkän suhteen elinkaari ja sen vaiheet jotka tutkijat ovat selvästi nimenneet: rakastuminen, kriisi ja rakatamiseen oppiminen. Jokainen sitten matkan varrella päättää haluaako rämpiä sitä loppuun asti, vaan aloittaa aina alusta uudestaan ja uudestaan. Jotkut ovat riippuvaisia alkuhuumasta, toiset ovat helpottuneita päästyään seesteiseen vaiheeseen ja siihen olotilaan, että itseä ei tarvitse jatkuvasti peilata toisen kautta. Siihen olotilaan, että onni tulee sisimmästä, eikä toiselta ihmiseltä.



Yksi muuttumaton fakta on se, että miehet ja naiset eivät voi koskaan ymmärtää toisiaan syvällisesti. Kaikki valittavat AINA samaa: mies ei huomioi, vaimo nalkuttaa. HALOO! Vaihtamallako paranee? No ei. Naisen olemassaolo perustuu kommunikaatiolle, miehen ei. Mies ei pysty käsittämään sitä, miten tärkeää naiselle on henkinen yhteys, jutustelu, huomion saaminen.



Kertokaa tunnetteko yhtäkään miestä, joka ymmärtäisi tämän: Nainen valittaa miehelleen kuinka raskaita työmatkat ovat, ruuhkat ja kulkuvälineiden vaihtaminen. Mies kaivaa välittömästi aikataulukirjan esille ja ryhtyy ratkomaan ongelmaa. Nainen olisi kaivannut vain lujaa halausta ja puhetta siitä, miten mies ymmärtää kuinka raskaita työmatkat ovat, miten vaimo on arjen sankari ja upea nainen.



Miksi samat asiat toistuvat lähes kaikkien ihmisten liitoissa? En tiedä mikä olisi se viisastenkivi.



Tilanteeni on samantapainen kuin täällä monilla. Mieheni on hyvä isä, luotettava ja kunnollinen. Mutta en ole enää tulisesti rakastunut häneen. Olen järkeillyt mielessäni, että juttelen sitten naisystävieni kanssa asioista, keskityn harrastuksiin ja lapsiin. Nautin mieheni hyvistä ominaisuuksista, enkä haikaile sellaisten ominaisuuksien perään, joita miehessäni ei ole. Ei minulla ole mitään syytä olla miehelleni katkera tai epäystävällinen. Joskus elämä on vaikeampaa, joskus helpompaa. Kun lapseni ovat onnellisia, minäkin olen onnellinen.

Joka ikinen päivä aamulla töihin, sitten kauppaan, ruokaa ja loppu ilta televisiota.

Jos molemmat haluavat, tuon kehän voi rikkoa. pitää vaan tajuta tilanne, puhua asiasta ja sitten tehdä töitä sen muutoksen eteen. Usein muuttamalla omaa käyttäytymistään saa aikaa paremman muutoksen toisessakin kuin vaatimalla toista muuttumaan.

Isoin ongelma on, jos tuo kuvio on toiselle juuri se, mitä hän elämältä haluaa. Silloin ero voi olla ainoa järkeävä ratkaisu.

on täälläkin luettu Venukset ja Marsit ;)

Naisen olemassaolo perustuu kommunikaatiolle, miehen ei. Mies ei pysty käsittämään sitä, miten tärkeää naiselle on henkinen yhteys, jutustelu, huomion saaminen.

Hassua on, että suhteen alussa, siinä rakastumisvaiheessa useimmat miehet ovat naismaisia: jutellaan, hipelletään, haaveillaan ja keskustellaan.

Joskus elämä on vaikeampaa, joskus helpompaa. Kun lapseni ovat onnellisia, minäkin olen onnellinen.

Mulle tuo ei vaan riitä. Hyvä lähtökohta se on ja syy olla tekemättämitään äkkiliikkeitä. Ja kun Tajuaa tuon, että suhteessa uutuudenviehätys kuluu aina (ja korvautuu hyvässä tapauksessa kestövömmällä rakkaudella), ei ehkä niin helposti erehdy luulemaan ihastumisia "sen oikean löytymiseksi"