Arjen komiikkaa: väsyneiden äitien toilailuja pinoon!

Oltiin siskon luona kahvipöydässä, akkoja ja ukkoja pitkä rivi. Nuorin lapsistani oli päiväunillaan ja yhtäkkiä minun silmät rävähtää selälleen: " Missä on lauri?!" Huoleni keskimmäisen, taaperon olinpaikasta oli valtava. En muistanut milloin viimeksi olin häntä nähnyt, siinä vaan kahvilla rupattelin, huono äiti. Toistelin kysymystä ja arvelin jo lapseni löytyvän järvestä. Sitä vaan ihmettelin, kun hätäni ei saanut muita pöytäseurueen jäseniä lainkaan liikkeelle.



Kunnes huomasin, että lapsi oli kokoajan istunut sylissäni.

Kaksi päivää meni kaikkien lukemiseen.. : )



Itselläni tapahtuu joka päivä jotain, osa menee väsymyksen, osa blondiuden piikkiin.. : )



Äsken säikähdin pahanpäiväisesti kun olohuoneesta alkoi kuulua vauvamme laulavan rekun laulua (rasittava lelu, jää soimaan päähän..) vaikka esikoinen oli vieressä ja vauva olohuoneessa vaunuissa nukkumassa. Ensimmäinen ajatus oli, että nyt se ipana (7,5kk) on tippunut vaunuista ja mennyt lelukorille.. Sännättyäni paikalle, vaunuista tapitti hämmästynyt ja unenpöpperöinen silmäpari, tyttö oli unissaan potkaissut lelua, joka oli jostain syystä makuupussin sisällä, saaden sen soimaan..



Laskiaissunnuntaina paistelimme pihamme perällä nuotiolla makkaraa ja oli pakannut juomaksi termariin kuumaa kaakaota. Sisälle tultuamme huomasin, että kaakaota oli jäljellä ja ajattelin, että tästä on kiva illan mittaan juoda valmista, lämmintä juomaa.. Seuraavaksi tuli mieleen ajatus, että mitenkäs kun maitoa ei voi säilyttää pitkään huoneenlämmössä.. pitäisiköhän se laittää jääkaappiin..?(termarissa!!!) : )



Esikoispoikamme, 6-v Santtu ei tykkää kun kutsun häntä yhtenään tyttäremme nimellä, Sanniksi... Samoin siskoni ja poikani nimet menee yhtenään sekaisin ( Saara ja Santtu..)



Eilen lukiessani näitä juttuja työhuoneessa, kuulin kun siskoni huuteli tyttöä, että : Sanniii..(vihellys), tule tänne.. ja naurun remakka päälle kun tajusi heti itse mitä teki.. (meillä myös ajokoira).



Tavarat löytyy meilläkin mitä oudoimmista paikoista, mutta paras oli kaneli, jota laitoin aamupuurooni, joka löytyi lääkekaapista, jekovitin vierestä! (olin siivonnut aamupalapöydän vielä tokkurassa, annan aina d-vitamiinit neidille aamupuurossa).

Tuli tässä mieleen, että itselläni nuo oireet on alkaneet jo ennen lapsia. Opiskeluaikana opiskelija-asuntoon, jonka vuokraan sisältyi kalusteet, tuli mies vaihtamaan uutta tuolia rikkinäisen tilalle. Kerroin, että olimme vieneet tuolin " varas alastoon" ... Kämppiksellä oli pokassa pitämistä.



Lasten myötä mielikuva siitä, mihin auto on parkkeerattu, ei ole enää niin tarkka. Kerran parkkeerasin valkoisen automme erään pakettiauton viereen, jossa istui mies, ja takaisin tullessa kävelin tietenkin taas pakettiauton vieressä olevan valkoisen auton luokse. Katselin tullessani, että onpa meidän autossa paljon ruostetta ja istuin kuskin paikalle. Ai, jätin avaimetkin näkymmä autoon. Mutta avainnippu - se oli jotenkin vieraan näköinen. Vähän aikaa autossa istuttuani hoksasin - en kerennyt käynnistää sentään - hoksasin, ettei tämä ole MEIDÄN AUTO! Nousin ylös autosta - joka oli tismalleen samaa merkkiä, samanvärinen ja -mallinen - kävelin pakettiauton toiselle puolelle - meidän autoomme. Pakettiautossa istunut mies katseli ja avasi sitten ikkunan ja tokaisi huvittuneena: " meinasko olla vähän väärä auto?"

Yhtenä päivänä anoppi soitteli ja kyseli kuulumisia, minä siihen vastaamaan, että laitoin juuri.......päiväunille. Tuossa välissä oli hetken hiljaisuus, kun mietin että mikä ihme sen meidän tytön nimi olikaan!



Puhelin oli hukassa ja minä hoksasin, että soitanpa siihen ja kuuntelen missä pirisee...niin milläs soitan kun ei ole toista puhelinta..



Kerran tein makkarakeittoa, laitoin perunat kattilaan ja ajattelin odottaa että ne alkaa kiehumaan ja lisään sitten muita aineksia. Pitkän ajan kuluttua menin keittiöön ja silloin vasta muistui keitto mieleen. Perunoista oli tullut muusia ja sitä oli roiskunut ympäri hellaa, levy kun oli täysillä!



Vatkainta olen myös ollut laittamassa jääkaappiin =)

usein yöllä häslätään ihan unessa. Kun vauva oli viikon kahden ikäinen, usein jompi kumpi yöllä heräsi ja paniikissa haki vauvaa, vaikka nukkui rauhassa kopassaan vierellä. Mies haki vauvaa yhtenä yönä sängyn yläpuolella olevan taulun takaa ja hoki missä vauva missä vauva, minä sitten vain virkoin ettei nyt ainakaan siellä!!!



Yhtenä yönä mies nukkui toisessa huoneessa kuorsauksen takia, ryntäsi yhtäkkiä paniikissa etsimään vauvaa ja heräsin siihen ja huusin miehelle että KUINKA MONTA VAUVAA SULLA ON? Mies sanoi että yksi tiettävästi.



Viime yönä vauva kätisi ja herätti tunnin välein. Olin jo aamuyöstä ihan sekaisin että olinko imettänyt koska ja mistä tissistä ja miten päin ja kahdesti aloin kaivamaan peittoa miehen päältä ja tivaaman että anna vauva mulle että pidät sitä ihan väärin ja vauva kätisi selän takan kopassaan...

Olin koirien kanssa metsälenkillä ja loppulenkistä puhuin puhelimessa. Kun pääsin sisälle, aloin kaivaa puhelinta taskusta. Voi kauhistus, sitä ei ollut missään. Mietin kauhuissani, miten ihmeessä löydän sen metsästä. ONNEKSI en entinyt jakaa ajatustani ääneen, sillä olisi saanut makeat naurut se joka siellä puhelun toisessa päässä oli..



Onneksi ei mulla ole silmälaseja. Voin kuvitella miten niitä aina etsisin =)

Olen unohtanut pari kertaa kotiin tultua avaimet roikkumaan ulko-oveen, ja löytänyt ne siis sieltä seuraavana aamuna..Onneksi ei ole tullut yövieraita, asumme siis kerrostalossa. Ja myös kerran olen unohtanut lukita auton ovet yöksi.



Noloja hetkiä on myös, kun huomaa heijaavansa tyhjiä rattaita tai kauppassa ostoskärryjä. Kai se kolmen vuoden jälkeen on jo niin automaattinen liike.. :)

Jätän usein oman hiusharjani pyykkikorin päälle vessassa ja siihen saattaa päivän aikana kertyä monta puklusta tms. märkää harsoa/vaatetta ja useimmiten kippaan ne sit koko kasana koriin sen kummemmin katsomatta mitä sinne menee mukana - kerran etsittiin sitten kissojen ja koirien kanssa mun hiusharjaa ja pyykkikoristahan se löyty.



Tuttuja on tunteet, kun etsii vauvaa paniikissa sängystä. Ekoina viikkoina heräsin aina tuskaisessa hiessä (ne mamma-aallot...) sängystä ja pelkäsin että olin syöttäessä nukahtanut ja kääntynyt vauvan päälle, vaikka vauva nukkui sängyssään.



Aika hyvin olen vielä kartalla (koputan puuta!) noin pääosin, vaikka (vauva 5kk) valvottaakin edelleen joka yö. Taidanpa lähteä unosille siis...neiti kun on päikkäreillään.=)

Mies ei oikein ymmärtänyt yks ilta kun näitä luin. Neitikin katseli vähän ihmeissään että mikä sille äitille tuli. Mutta muutama oma kommellus tuli mieleen.



Olin käymässä kaupassa ja neiti heräs vaunuistaan. Otin tytön syliin ja pysähdyin juttelemaan tutun kanssa. Mitään hämminkiä, mutta kun heijasin tyhjiä vaunuja lapsi sylissä...



Useamman kuin kerran olen marssinut suihkuun rillit päässä. Sitten ihmettelen miks lasit kastuu kun rupean kasvoja pesemään.



Uuni ja hellat jää päälle niin useasti että mies on harkinnut jonkun hälyytyskellon hankkimista, ennenkuin poltan talon.



Koiran ja tytön nimet menee harvase päivä sekaisin. Yks päivä kutsuin tyttöä jo paremmille metsästysmaille siirtyneen koirani nimellä. (kutsuin tyttöä... kuin koiraa?! siis puhuttelin luonnollisesti, eihän 4kk vanha neiti vielä luokse hipsi kutsusta...)



Mutta vielä ei tämän pahempia kommelluksia... mulle ole sattunut... tai en ainakaan tunnusta!



T: Hertta

että mä olen todellakin kutsunut kolmekuista niin kuin olettaen, että hän hipsisi luokseni... Myönnän olleeni vähän hermostuneessa mielentilassa silloin, kun olin juuri hoitanut kiukuttelevan kaksivuotiaan iltatoimet. Menin imettämään vauvaa, joka oli lattialla, mutta sen sijaan että olisin ottanut vauvan syliin, menin itse istumaan sohvaan ja komensin vauvaa, että: " Noniin, tules tänne sitten." Miestä nauratti...

lähdin bilettämään tytsän ollessa vajaan vuoden ikäinen. En ollut enää maitohouruissakaan, kun imetys oli jo loppunut, mutta jotenkin vauva-arkeen jo tottuneena pistin jalkaani aina kotona käyttämäni ikivanhat ja virttyneet sandaalit. Oli siinä sitten nauramista taksissa, kun ravintolaan matka. Kiire oli vissiin, kun ei ehtinyt kunnolla kenkiä valkata vaan äkkiä vanhasta tottumuksesta jalkaan vain ja menoksi. Ilta oli mainio ja tuskin kukaan raflassa huomasi kenkieni kuntoa :). Kyllä ollaan naurettu jälkikäteen.

Kuopuksen kanssa jouduimme ramppaamaan fysioterapiassa Lahden keskustassa. Kerran ajattelin sitten mennä kauppaan suoraan jumpalta. Pakkailin lapsen autoon kadunvarren parkkipaikalla ja huristelin Prismaan. Ensin kävin tyhjäämässä takakontista jätepaperit keräykseen (tässä vaiheessa ei hälytyskellot vielä soineet). Kun sain auton parkkiin, aloin etsiä käsilaukkuani, jonka yleensä laitan etupenkille, kun olen liikenteessä. Kun en sitä löytänyt, muistin viimein, että se on vaunujen tavarakorissa takakontissa.

Siinä vaiheessa alkoi sydän heittää ylimääräisiä voltteja. Nimittäin takakontissa ei ollut mitään vaunuja, kun juuri otin sieltä keräykseen meneviä papereita! Jäätävä kylmyys hiipi kroppaan, kun hoksasin, että olin jättänyt vaunut käsilaukkuineen Pelastusarmeijan yömajan eteen parkkiruutuun.

Pakatessani olin jättänyt vaunut takaluukun taakse odottamaan, että pakkaan ensin lapsen autoon ja sitten vasta vaunut. Enkä tietty enää niin pitkän ajan kuluttua muistanut, että vaunut ovat pakkaamatta...

Ajoin kohtuullisen reipasta ylinopeutta takaisin keskustaan, todetakseni vain, että vaunut ovat kadonneet - tietysti! Kun siinä väänsin U-käännöstä pysähtyäkseni miettimään kurjaa kohtaloani, käveli mieheni vastaan vaunujen kanssa. Joku ystävällinen isä oli huomannut yksinäiset ajopelit keskellä katua mennessään hakemaan lastaan Pelastusarmeijan päiväkodista ja vienyt ne sinne, missä sitten hoitaja oli kaivanut lompakostani yhteystietoni ja soittanut kotiin.

Hoitaja oli kysynyt mieheltäni, olinko unohtanut rattaat myös viime vuonna heidän kulmilleen, ja oli sitten selittänyt, että siinäkin lompakossa oli ' hirveen paljon SV-kortteja' (Mulla kulkee 8 lapsen kortit vielä mukana, kolme kantaa jo itse omiaan)



Ei mennyt kauaa tuosta, kun kävin lähikaupan edustalla Otolla. Kun olin jo sisällä ostoksia tekemässä, huusi tuttu tyttö mua nimeltä ja kysyi, kävinkö just pikapankilla. Kun myönsin, hän selitti, että kun hän oli menossa siihen, jonossa hänen edellään ja mun takana ollut mies totesi, että kone imaisi just jonku rahat sisään. En siis ollut muistanut ottaa niitä rahoja mukaani.

Että semmosta. En varmaan olisi edes huomannut rahojen puuttumista pitkään aikaan, kun yleensä maksan aina kortilla, mutta joskus nostan lasten harrastuksia varten vähän. Sitten olisin vain rahaa tarvitessani ihmetellyt, että enkös mä käynytkään Otolla...



Eikös nuo vaipparoskisten ulkoiluttamiset ja ostoskärryjen heijaamiset olekaan normaalia... :/

Kyllä tosiaan pissat meinaa mennä pöksyyn kun lukee noita muittenkin äitien toilailuja..



Lähdinpä viemään eilen autoa katsastukeen tytön kanssa, no olinpa sitten jättänyt roskapussin auton takakonttiin ( meillä maalla on yhteinen iso roskalava johon roskat viedään), katsastusmies tietenkin katsoi " kaikki tarkasti" jopa takakontin... Ihmetteli kyllä kavinporojen tuoksua.. No tekevälle sattuu, vaikka siinä tilanteessa hymy oli kaukana.. Läpi meni kuitenkin muutamaa pikkujuttua lukuun ottamatta, kolme lamppua palanut. Mieskin kyseli ennen lähtöä, että onko lamput varmasti kunnossa.. On ne.. " Kuka nyt peruutus valoa näkee onko se kunnossa kun ajelee" ...



Juu.. nuo ostoskärryjen vatkaus on tuttua puuhaa vaikkei tytsy ole edes kyydissä..



Kevättä odotellessa...

Mulla on joskus aikoinaan ollut kännykässä sellainen akku, joka pysyy magneetissa. Kuinka ollakaan sitten joskus (kun siis oli ollut jo iät ja ajat Litium-kadmiun akku, joka EI tartu magneettiin) kiireissäni tökkäsin kännykkäni jääkaapin oveen, kuvitellen kai, että sehän on magneettia, kun magneetit pysyy siinä kiinni. Hämmästys oli melkoinen, kun kännykkä lensikin lattialle ja hajosi kappaleiksi.



Kerran tyhjensin pesukonetta, ja ihmettelin, miten sieltä löytyi kaksi pesupalloa. Jotenkin täydeltäkin kone vaikutti. Kävi sitten ilmi, että olin ladannut uuden lastin koneeseen ottamatta entisiä alta pois.



Nämä mokat ja kaksi edellä kertomaani tapahtuivat melko lyhyen ajan sisällä nuorimmaisemme (11. lapsi meidän perheessä) syntymän jälkeen. Ajattelin jo tosissani, että menen jonnekin dementiatutkimukseen, mutta en sitten kuitenkaan saanut aikaiseksi varata aikaa. Nyt on tilanne hieman helpottanut - mutta vain hieman :/

huomasin, että olin laittanut esikoisen nukkumaan ilman vaippaa, 2 v. ei pottaile vielä. Onneksi hoksasin, ennen kuin nukahti. Kuopus 3 kk on joka päivä hukassa, en oikeasti muista, onko keittiössä, ulkona nukkumassa vai jossain muualla. Kamalaa!

Kuopusta odottaessa olin loppuvaiheessa tosi pahassa flunssassa monta viikkoa enkä pystynyt nukkumaan. Päivisin ne vähätkin energiat minusta imi erittäin aktiivinen puolitoistavuotias esikoinen. Illalla jaksoin hädin tuskin saunoa ennen kuin simahdin ja saunomisen jälkeenhän piti aina ahkerasti rasvata kosteusvoiteella ettei tule raskausarpia. Ihmettelinpä vaan, että kylläpäs tämä kosteusvoide imeytyy hitaasti ja on niin tahmeetaki, ennen kuin huomasin, että suihkusaippuaahan siinä meni. Ei muuta kuin uudestaan suihkuun... Kyllä tähän aikaan mahtui monenlaista tapahtumaa, mutta niin se elämä vaan suojelee vähäosaisia kun olen autuuasti jo unohtanut kaiken. :)

tossa yksi yö laiton tutteli purkin mikroon ja seisoin sit tyhmänä tuttipullo kädessä odottaen et maito lämpenee. no menee se kai niinkin päin.

Piti täyttää jokin lappu et sai etukortin ja jonki alennukset niin siinä sitten kysyttii lasten lukumäärää ni ihan pokkana laitoin et yksi ja sitte ääneen lausumaan " ei hitto, kaksihan niitä on!" .. Myyjä vähän katto pitkään....:)

Olin menossa yhteen toimistoon vaunujen kanssa ja piti käyttää hissiä. Menin hissiin ja pääsin toivottuun kerrokseen ja jäin odottamaan että hissin ovi aukeasi. Eipä auennut. No hätääntyneenä soitin siinä seinässä olevaan numeroon ja selitin että oon vaunujen kanssa hississä eikä ovet aukee. Puhelimen toisessa päässä kehotettiin rauhallisesti nojaamaan oveen josko aukeaisi. No aukeshan se =) Eipä ollu niitä automaattiovia, mutta eipä tullu itelle mieleen kokoeilla!

Mä tein loppuraskausaikoina (samoihin aikoihin kun töissä oli koko ajan tosi kiire) iltasella kotona uuniomenoita, maustoin ne kanelin sijasta cayenne-pippurilla, itse söin hyvällä ruokahalulla enkä huomannut mitään, mies totesi että olipas kipakoita uuniomenia tällä kertaa. Menin keittiöön ja huomasin että tosiaan cayenne-pippurithan siinä oli pöydällä eikä ne kanelit...