Pakko-oireet! Millaisia lapsellasi/sinulla on ollut? Ole kiltti ja vastaa, jos kokemusta!

Ja vielä lapsena, joka ei välttämättä ymmärrä, mistä on kyse. Oireista kärsivät, ovatko vanhempanne olleet ylisuojelevia tms?

mutta vastaanpa kuitenkin. itse olen pian 20v tyttö ja kärsinyt samaisesta häiriöstä kauan. oireet alkoivat juuri 9 vuoden paikkeilla. pelkäsin sairauksia, ja niitä estääkseni harjoitin pakkokäyttäytymistä. lähinnä noita silmän räpyttely,onko ovi lukossa, suojatien raitojen välttely(vain tummat/valkoiset sallittuja astua), kummalla jalalla kuuluu astua ovesta ulos-juttuja.

jos tein "väärin", esimerkiksi astuin ovesta ulos vasen jalka edellä, piti asia korjata. kun sitten astuin oikealla, ei sekään ollut hyvä ja saatoin ovella hypätä 5min etsien "oikeaa" yhdistelmää, ettei pahaa tapahdu. lähinnä pelkäsin läheisteni menettämistä. asiat varmaan näkyivät ulospäin, mutten osannut kertoa peloistani, ahdistuksesta ym. en saanut nukuttua, itkin jatkuvasti.



nyt vuosi sitten oireet palasivat. nyt pelon kohteena on hiv, olen ravannut testeissä ja pelkään kuollakseni tartuttavani läheiseni. saatan kuvitella mitä vaan, kun saan roskan silmään, uskoa siinä olleen mukana verta ja saaneeni tartunnan. pelot kuulostavat naurettavilta muille, mutta itselleni ne ovat täyttä totta. edelleenkin menetän yöuniani, itken ja olen surullinen.



tuosta pakko-oire-aiheesta: kuulemani mukaan pahat kokemukset laukaisevat sairauden, perintötekijätkin vaikuttavat ja jokin lapsena sairastettu tauti, jota en nyt muista. myös keskivertoa isompi älykkyys on riski, koska aivojen kapasiteetti on niin suuri, että jaksaa pyörittää hulluja teorioita ym.



ja pakko sanoa, että hyvin osuu kohdalle.

isän puolen suvussa muutama omaa saman vaivan ja on saanut läheisensä hulluksi jatkuvalla pelollaan, lisäksi oma isäni on narsisti ja lapsuudesta jäänyt olo etten ole minkään arvoinen tai ansaitse onnea. koen, että minun kuuluu sairastua, koska en ole kiva, kaunis ym kuten muuut. lisäksi olen koulussa keskivertoa parempi ja älykkäämpi. silti koen huonommuuden tunnetta ja likaisuutta, koen olevani saastunut. kadehdin muita, koska heidän elämänsä ei ole pelkkää miettimistä. ajoittain koen, etten uskalla olla poikaystäväni lähellä, pelkään rakkaani puolesta. tunnen, etten onnistu elämässä, että osani on sairastua, ei saada lapsia tai onnea elämääni.

Onko linjoilla asiasta kokemusta omaavia?

pakkoajatuksia, pelkäsin murhanneeni jonkun muistamatta sitä itse, sitten pelkäsin aina esim. automatkalla, että olinkin nähnyt ojanpenkalla jonkun kaatuneen moottoripyörän ja nyt se on minun vika että joku kuoli sinne ojaan, pelkäsin että otan unissani veitsen tms ja murhaan perheeni..puhuin näistä vanhemmille mutta ei niitä kiinnostanut, yritin vain tunkea ajatukset jonnekin taustalle mutta eihän siitä mitään tullut, ahdistuin ja masennuin niin että jouduin aikuisiällä psyk. osastolle. Sen jälkeen menin terapiaan missä näitä on käsitelty, mutta on mulla ollut viimeiset vuodet pakkoajatuksia joka päivä, vaikka ne koskeekin nykyään lähinnä tappavia tauteja. Ja yksi diagnoosini on tämä pakko-oireinen häiriö. Hienoa jos otat oireet vakavasti, tuossa vaiheessa niille varmaan vielä voikin jotain.

ja tyydyttävää elämää oireittesi kanssa? Käytkö töissä, onko lapsia jne. Jos on lapsia, onko heillä samanlaisia oireita?

ja tyydyttävää elämää oireittesi kanssa? Käytkö töissä, onko lapsia jne. Jos on lapsia, onko heillä samanlaisia oireita?

mutta olenkin myös masentunut, tosin nämä ajatukset aiheuttaa 70 % masennuksesta. Lapsia ei ole vielä, tällä hetkellä en ole työkykyinen. Kyllähän minä pystyin toimimaan oireiden kanssa n. 10- vuotiaasta parikymppiseksi ennen kuin tuli romahdus. Ja koska en päässyt lapsena puhumaan asiasta kellekään joka olisi kuunnellut, rupesin pitämään itseäni kauheana ihmisenä ja hulluna, kun en tietenkään tiennyt, että ajatukseni olivat vain sairautta, enkä oikeasti ollut syyllinen kenenkään (kuviteltuun) kuolemaan tai halunnut tappaa ketään, ja tämä vaikutti itsetuntooni paljon, mikä taas vaikutti ihmissuhteisiin jne.

kannattaa ottaa yhteyttä lastenpsykiatriin, kyseessä kuitenkin sairaus, ei mikään pieni harmiton tapa. Ja joku kysyi salailusta- vastaan kyllä, peittelen oireitani, se hävettää, nyt ja lapsena.

nro10

noita pakko-oireita lapsena ja aikuisena, nyttemmin jo aika vähän. Sellaista heijausta, jotain pitää tehdä, jottei kukaan kuole, tarkistan valoja monta kertaa jne. Aika hyvin mulla menee. Poikapuolella noita on ollut, mutta nykyisin tuntuu hyvin menevän hänellä. Mielestäni niistä ei tarvitse tehdä numeroa, ellei lapsi todella itse ahdistu kovasti. Ei mullakaan kivaa ollut, kun jotain oli pakko tehdä vaikka 20 kertaa, mutta en tiedä, oliko siitäkään sitten haittaa, etten ollut terapiassa.

on ollut lapsena pakko-oireita ja on nykyäänkin. Teini-ikäisenä lääkäri kertoi että ne ovat ongelma vain jos niistä itselleen sellaisen tekee eli jos siis häiritsevät. Lasken lähes joka hetki erilaisia asioita, mutta ulospäin sitä ei huomaa. Kaikissa asioissa täytyy olla tietty määrä. Käytännössä se tarkoittaa askelten laskemista vaikkapa maton kuvioinnin mukaan tai tiettyä määrää kurkkuviipaleita. En enää ahdistu tästä kovin paljon, mutta elin kyllä varhaisnuoruudesta reilusti aikuisikään hyvin masentuneena, tosin muistakin syistä. Luonteeltani olen hyvin vaativa erityisesti itselleni. Lääkärin mielestä minulla oli paljon ajattelevan ihmisen ongelmat, mitä se sitten tarkoittikaan. Apua ei kuitenkaan tullut. Aikuisena oma aktiivinen merkityksien etsiminen ja lapsuuden läpikäynti on auttanut. En usko että koskaan vapaudun kokonaan pakko-oireista, mutta osaan elää niiden kanssa ja niiden häiritsemättä.

nyt pienen tytön äiti, pelottaa jos lapsellekin tulee josain vaiheessa. Itse en muista minkäikäisenä alkanut mutta just ovien tarkistelua, suoraviivaisesti kaikki pitänyt olla.. masennusta ollut teininä ikinä en kellekään oo puhunu. Stressi lisää, muuten hyvin mennyt.. ja onnellinen olen.;)

Lapsena pakko-oireista kärsinyt. Nyt aikuisena en enää juuri kärsi niistä (satunnaisesti).



Minulla oli mm. silmien räpyttelyä (piti räpytellä tietty määrä jos ylipäänsä aloin räpyttelemään, tai tapahtui jotain kamalaa...kuulostaa hullulta).. Sormien naksuttelua (joka sormen piti naksahtaa tai samoja ajatuksia). Ihmeellistä hulluutta, esim liikennevalojen kanssa, luulin jonkun kuoleva tms jon valo ehti vaihtua punaiseksi tms.. siis aivan käsittämättömiä juttuja ja näitä oli paljon. Kärsin näistä eniten ala-asteella, sanotaan 1-3 luokilla ja iän myötä jäi pois.



Huomaan nyt 1-luokkalaisella lapsellani joitain saman tyyppisiä oireita, esim toi käsein pesu kuulostaa tutulta!

Eikä minulla ollut mitään erityisen traumaattista lapsuutta, mutta uskoisin että ahdistaviin asioihin olen reagoinut pakko-oireilla, joten vanhempani eivät ehkä tajunneet joidenkin asioiden minua ahdistavan tai pelottavan. Teini-ikäisenä kaikki sitten vain räjähti käsiin. Inhottaa ihmiset jotka ajattelee että miksi tuokin on masentunut kun sillä on kaikki! Ulospäin ihanteellista elämää viettävä voi kärsiä pään sisällä aika lailla.

Aina, kun menin johonkin suuntaan, piti "palata takaisin" lähtöpisteeseen. Hirveä määrä laskemista, kaikki parillisia lukuja, jotta "pääsi takaisin".

Myöhemmin noin 14-vuotiaana sairastuin bulimiaan, mikä lopetti pakko-oireet. Olin tuolloin helpottunut, mutta bulimia on jatkunut edelleen :(

Bulimia on auttanut koulun kanssa, keskiarvo on ollut lähes 10. Kävin yliopiston ja nyt olen alani töissä.

Ainoa, mikä on auttanut bulimiaan, on ollut Concerta eli metyylifenidaatti.

Minulla on pakko-oireinen häiriö, ollut lähes koko aikuisikäni, ilmenee sairauksien pelkona ja välttämisenä (tietyt paikat, käsien pesu, siivoaminen). Sairaus on aaltoilevaa, välillä menee hyvin ja välillä huonosti. Masennuslääkkeet auttavat suurilla annoksilla vähentäen jatkuvasti piinaavaa pelkoa. Stressi, elämänmuutokset, raskaushormonit ym. taas pahentavat pelkoja. Olen asennoitunut niin, että tämä seuraa minua hautaan asti, joten sen kanssa tulee vain sisulla pärjätä. Nykyään tunnistan varsin hyvin, milloin pelot alkavat taas vallata mieltä ja turvaudun lääkkeisiin. Eihän tämä mikään ylpeyden aihe ole, yritän ettei kovasti ulospäin näkyisi.

Pakko tunnustaa, että en ole koskaan oikeastaan ajatellut, että kyseessä olisi pakko-oireet.



Sen verran olen itsetutkiskelua harjoittanut, että huomaan ajatuksissani heti jos olen liian väsynyt tai stressaantunut. Jos nukun hyvin ja elämä pysyy tasaisena ja normaalina, olen onnellinen. Jos on huolia tai väsymystä, tulevat pakko-oireet mukaan, muutaman kerran olen saanut myös paniikkikohtauksen.



Lapsuudesta ja nuoruudesta muistan nuo ajatukset, että jos en tee sitä tai tätä, joku kuolee. Tai jos en ehdi tietyllä minuutinlyömällä johonkin, tapahtuu jotain kamalaa. Pakonomaista rekisterikilpien kyttäämistä ja opettelua, asioiden laskemista, askelten ajoittamista jne. Jossain vaiheessa mukana oli myös silmien räpyttelyä.



Koko elämäni on ollut melko onnellista, mutta muutaman masennusjakson tunnistan sairastaneeni. Mitään lääkitystä en ole hakenut vaan olen pärjännyt itsekseni. Tällä hetkellä pakko-oikeet ilmenevät älyttöminä pelkoina. Stressaannun kohtuuttomasti luonnonkatastrofeista (kuten nyt Islannin tulivuoret), maailmanlopputeorioista, sairauksista jne. Olen kiinni uutisissa ja elän koko ajan odottaen että jotain kamalaa tapahtuu. Mutta tämä siis vain jos olen liian väsynyt. Jossain vaiheessa havahdun aina itse tilaani ja rentoutan ja rauhoitan itseäni ihan tietoisesti, otan etäisyyttä asiaan.

sen verran, että lasken aina kaikkea. Montako porrasta, montako kilometriä, montako minuuttia, montako ihmistä missäkin on, montako perunaa ruokaan, montako kurkkuviipaletta jne.



Itseäni jo vähän naurattaa kun mietin asiaa, sillä en ole koskaan ajatellut että siinä olisi jotain epänormaalia. Tämä ei kuitenkaan onneksi tällä hetkellä rajoita elämääni millään laillaa.

aina samalla tavalla eli kolmeen kohtaan allasta, kolmella kerralla. Onko tämä pakko-oire? Kun kysyin tästä, sanoi, että hänellä on tällainen tapa.

Minulla oli kouluaikana pakko-oireita. Alkoivat kolmannella luokalla kun muutimme, jouduin kyläkoulusta 500 oppilaan kouluun enkä osannut käsitellä tilannetta. Välitunnilla juutuin vessan käsiä pesemään. Tunneillakin joskus oli vaikea istua kun ajatukset pyörivät kehää. Oireet jatkuivat, kunnes lukiossa hävisivät. Vanhemmat tiesivät ehkä että jotain on vialla, mutta eivät puuttuneet. Olin kiltti tyttö ja sain hyviä numeroita, se riitti heille.

Sittemmin ei minulla ole ollut mitään vastavaa oiretta, olen suoriutunut yliopistosta, asunut ja työskennellyt ulkomailla, vakituisessa työssä, naimisissa, 1 lapsi. Myöhemmin olen joskus harvoin miettinyt miksei kukaan aikuinen huomannut ja koittanut vaikka keskustella. Koulussa lapset kyllä huomasivat ja koittivat kiusatakin asiasta, mutta onneksi se loppui lyhyeen. Luulen, että ammattiapu olisi ainakin nopeuttanut paranemista. Toisaalta tunnen olevani vahva koska olen itse selvinnyt moisesta.

Tsemppiä sinulle ja lapsellesi.

ensin yritetään muita keinoja ja hyvä niin. Joskus nämä ovat ohimeneviä ja tietyssä iässä on herkkyys pakko-oireille, ahdistumiselle ja peloille.

Kirjoitin jo aiemmin meidän tapauksesta ja on tavattu kahta eri psykiatria jotka ovat tuoneet vahvasti esiin että lapsille ei mieluusti lääkitystä aloiteta.

Terapia ja se että mennään päin pelkoja, pysähdytään hetkeksi ja ei tehdäkään rituaalia ja katsotaan tapahtuuko mitään. Lapsi oppii kokemuksen kautta että vaikka ei teekään rituaaleja ei mitään kauheaa tapahdu.

Lapsellani oli ahdistuskohtauksia ja siitäkin on sanottu että pitää mennä sen kohtauksen läpi sillä se ei ole tappava. Pitää oppia tuntemaan ja kokemaan ikäviäkin tunteita.

Jos ollaan tarjoamassa ensimmäisenä pilleripurkkia ollaan täysin väärällä tiellä, ongelmaa lykätään ja ihmistä turrutetaan.

Toki hankalissa tapauksissa lääkitystä käytetään.

lapsilla SSRI lääkkeet toimivat hyvin pakko-oireisiin kannattaa ottaa yhteyttä lastenpsykiatriin, kyseessä kuitenkin sairaus, ei mikään pieni harmiton tapa. Ja joku kysyi salailusta- vastaan kyllä, peittelen oireitani, se hävettää, nyt ja lapsena.

nro10

Nostanpa ketjun ylös, jotta keskustelu voi jatkua ja uudet keskustelijat tulla mukaan. Itselleni tämä on sen verran uusi asia, että kaipaan omakohtaisia kokemuksia ja sitä kautta opin itsekin asiaan suhtautumaan paremmin. En myöskään ole ennen tällaiseen törmännyt.



ap