Pakko-oireet! Millaisia lapsellasi/sinulla on ollut? Ole kiltti ja vastaa, jos kokemusta!

iltaisin piti rukoilla, jotta joku asia toteutuisi. Samoin pidättää hengitystä lyhtypylväiden kohdalla :). Jos en olisi näitä tehnyt, olisi muka jotain tapahtunut. En tiennyt tuolloin, mistä on kyse eikä se ollut ongelma. Muistan hetken, kun tajusin, että en jaksa enää tehdä näin ja että asiat tapahtuu tai eivät tapahdu riippumatta hengitysrytmistäni :). Päätin vain lopettaa ja siihen ne loppuivat kokonaan eikä uusia tullut. Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, mistä oli kyse. Eivät ole siis välttämättä pysyviä!

niistä kenellekään.



Piti olla neljä jotain, koska meidän perheessä oli neljä jäsentä, laskea kaikkea mahdollista, hyppiä maton raidoilla tietyllä tavalla jne.

Viitaten erääseen toiseen ketjuun, minulla on pakkolaskemisten lisäksi myös masennusta ja dermatillomaniaa eli revin ihoani, yleensä käsivarsia. Lapsena tämäkin alkanut ja jatkuu nykyään lievänä. Olen 26-vuotias. Psykologeista tai lääkäreistä ei ollut nuorena apua, koska eivät tajunneet kuinka vakavia oireet olivat. Ne kun eivät näkyneet päällepäin. Järkyttävää ajatella, että ellei masennustani olisi katkaistu itse haluamallani lääkehoidolla muutamia vuosia sitten, olisin varmasti lopullisesta seonnut. Minulle kun kotona opetettiin että aina pitää hymyillä ja kaikki tykkää kun hymyilet. :( Perfektionisnihan sitten hymyilee vaikka salassa itkee, viiltelee ja harkitsee itsemurhaa. Ihan hullua.

jo tähän ketjuun jollain numerolla, mutta tuli vielä mieleeni: jostain luin vuosia sitten, että hyvin monella ihmisellä on pakko-oireita jossain vaiheessa elämäänsä. Eli itse kyllä suhtaudun johonkin lääkitykseen kriittisesti ja etenkin siihen, että kyseessä on Sairaus ja täytyy olla Diagnoosi. Eri asia tietysti on, jos pakko-oireet oikein paljon haittaavat elämää. Mutta noin muuten harva meistä on täydellinen.

ja nuorempana niitä oli vähemmän,mutta aina keksin jonkun uuden..

Välillä ne unohtuu kokonaan,sitten taas joku laukaisee ne tosi pahana,eli mulla on tuo käsienpesu..pesen varmaan 100kertaa käsiä päivässä ja tautien/bakteerien pelko.

Mulla 3 lasta eikä ne edes tajua koko juttua(vielä).oon huomannut,että silloin kun oon ollu raskaana tai vauvat vielä ihan pieniä niin silloin oon ollu pahimmillani.Mut nyt kun lapset kasvanu oireetkin helpottanu vähän.

Kyllä vaan pakko-oireinen häiriö on vakavasti otettava erittäin vaikeakin sairaus. Se voi lamaannuttaa elämästä täysin, sitoa ihmisen kotiinsa ja ajaa jopa itsemurhan partaalle. Ja kaikkiin pelkoihin niitä vastaan tekeminen ei todellakaan sovi. Jos pelkää esim. verta, se vasta hullua olisikin jos ei toisten veritahroista mitään välittäisi, siinähän on aina se todellinen oikeakin tartuntatautien vaara! Siis tällaiset pelot jotka ovat ihan mahdollisia tapahtua (saada veritahrasta kuolemantaudin) vaikkakin se pelko on liiallista, ovat kyllä tosi vaikeita hoitaa millään siedätyksellä. Eikähän ne lääkkeetkään poista kuolemantauteja maailmasta, jossain määrin vaan turruttavat mieltä..

ihmisen normaalia elämää! Eikä läheskään kaikilla näin ole ts. oireet ovat sen verran vähäisiä.

sen, onko pakko- oireita (varmaan liki kaikilla on jonkinlaisia, esim. pakko laittaa aina ensin vasen kenkä jalkaan), jotka ei juuri mitenkään näy eikä ne tuota ahdistusta eikä vaikeuta elämää millään lailla. Sitten on OCD, eli pakko-oireinen häiriö, johon on omat kriteerinsä, eli oireiden tulee haitata elämää aika lailla. Siinäkin on tietysti asteita, että miten paljon, esim. yksi tuttavani on eläkkeellä tämän takia. On eri juttu vaikka pestä kädet viisi kertaa päivässä bakteerien pelossa kuin viisikymmentä. Mulla nuo pakkoajatukset esim. alkaa heti kun herään eivätkä poistu päivän mittaan mihinkään kuin pariksi minuutiksi, olen siis ahdistunut aina kun olen hereillä. Jos lääkkeet olisi auttaneet, niin söisin niitä, mutta eivät auta.

Pakko-oire ei ole sairaus. Pakko-oireinen häiriö on. Jos ihmisellä on yksittäisiä pakko-oireita, se ei tarkoita pakko-oireista häiriötä eikä tee hänestä sairasta, eikä yksittäisiä oireita missään nimessä hoideta millään lääkkeillä tai muullakaan.

Millaisia nuo pakkoajatukset ovat? Siis pyöriikö päässä 'koko ajan' joku levy, että ei voi juuri muuta ajatella? Miten tuollaista hoidetaan? Tuntuu kurjalta tilanteelta.. :(. Voimia sinulle, joka niistä kärsit!

Millaisia nuo pakkoajatukset ovat? Siis pyöriikö päässä 'koko ajan' joku levy, että ei voi juuri muuta ajatella? Miten tuollaista hoidetaan? Tuntuu kurjalta tilanteelta.. :(. Voimia sinulle, joka niistä kärsit!

vaihtelee, mutta niiden aiheuttama ahdistus tuntuu aina samanlaiselta. Esim. mä olin se, jolla oli pienempänä ahdistusta siitä, että aiheutan jonkun kuoleman. Jos ajoimme autolla jonkun ojan ohi, saatoin jälkeenpäin miettiä että olikohan siellä joku mopo kaatuneena ja vahingoittunutta kuskia sen alla, olenko ihan varma ettei ollut, entä jos suljin silmäni juuri silloin kun ajoimme sen ohi, pystyn kyllä kuvittelemaan että siellä oli sellainen, olikohan siellä nyt vai ei, jos pystyn kuvittelemaan sen mielessäni niin kai siellä sitten oli, ja voi ei en sanonut kellekään mitään ja nyt se kuski kuolee ja se on mun vika ja kaikki syyttää minua siitä..joskus pakotinkin isän ajamaan samaa reittiä takaisin, ei siellä koskaan mitään ollut. Nykyisin mulla on enimmäkseen tautipelkoja, ajatukset menee samaa rataa, koskin varmasti siihen roskikseen ja taatusti siihen oli juuri joku heroiiniaddikti oksentanut ja en vain huomannut sitä ja nyt mulla on hepatiitti ja hiv..nämä on koko ajan taustameluna päässä teinpä mitä vaan.

Onpa jännästi täällä muilla ihan samoja ilmiöitä kuin mulla! Luulin olevani ainoa joka tsekkaa aina rekisteri kilvet. Hah.
Mulla alkoi jo 7-vuotiaana pakko-oireet. 7-10 veenä ehkä pahimmillaan. Joka vuosi varttuessa lievenivät ja vaihtoivat muotoaan.
Mulla sairauden laukaisi lapsuudessa sattuneet nopeat elämänmuutokset joihin en voinut vaikuttaa. En osannut käsitellä niitä, enkä oikein ihmissuhteitakaan saatika koulua, jotem ahdistuin vietävästi.
Pakko-oireet ovat mielestäni aina seuraamus, ei syy. Tässäkin ketjussa huomataan että taustalla on pelkoja, epävarmuutta, ei hyväksytä itseä, ei hyväksytä elämän realiteetteja, maailman pahuutta. On niin paljon asioita joita ei osaa käsitellä ja pakko-oireet ovat suojamekanismi.
Pitäisikin pyrkiä kynsin hampain eroon noista oireista, vaikka se on raskasta, ja elämä ilman niitä voi olla pelottavaa. Mutta ongelmat niiden takana on käsiteltävä. Ja kun rituaalia toistaa toistamisen perään, aivot muodostavat hermoratoja jotka vain edesauttavat luupin pyörimistä päässä. Mitä enemmän pelkojaan kohtaa, sitä todennäköisemmin oireista pääsee.
--
Itselläni oli ylisuojeleva äiti ja välinpitämätön isä. Itse olin täydellisyyteen pyrkivä huithapeli, joka ahdistui joka asiasta.
Kiitän kyllä äitiäni jämäkkyydestä. Hän oli se joka sanoi "nyt riittää" ja konkreettisesti veti minut pois tilanteista. Sairastunut lapsi kaipaa vanhemman apua ja järjen ääntä näissä hetkissä, koska pohjimmiltaan lapsi on todella pelokas ja oireidensa armoilla. Niin kuin joku sanoi, lapselle täytyy osoittaa että mitään pahaa ei tapahdu eikä kukaan kuole vaikka rituaalin pysäyttää.
Se voi aiheuttaa ensin tajutonta ahdistusta, mutta mitä enemmäm tilanteista saa lapsen irti ja osoittaa miten turhaa touhu on, sitä vähemmän irrottautuminen ahdistaa myöhemmin.
--
Kirjoittaja on parikymppinen nainen, joka vielä nykyään laskee asioita ja lukee sanoja etu- ja takaperin. Mutta osaa pitää oireet taka-alalla ja rauhoittaa itsensä.
Olisin tarvinnut lapsena apua, mutta en osannut itse kertoa ongelmistani, joten niitä ei otettu vakavasti. Vanhempani olivat ihmeissään ja huolissaan.
Yritin ettei koulussa kukaan huomaa koska häpesin vaivaa. Eikä kukaan olisi ymmärtänyt.
Sairauden merkit täyttyvät kai jos rituaaleihin kuluu kaksi tuntia päivässä. Juu, been there. Itsellä ulkoiset toiminnot helpottivat yläkouluun menessä ja pakkoajatukset lukion puolessa välissä. Ajatusten kanssa oli helpompi elää kun ne eivät näkyneet ulospäin. Itseasiassa kuvittelin päässeeni taudista kun ulkoiset oireet loppuivat.
Toivoa on aina!! Hakekaa apua ja puhukaa ongelmistanne. Tsemppiä ja iloa kaikille oireisille! Muistetaan myös nauttia elämästä.

olikohan se dg. noin? No mut jokatapauksessa tää tarkistelee ovia, hanoja, valoja ja joskus jopa matonhapsuja... Silloin siihen on puututtava jos se häiritsee normaalia elämää. Näin meille sanottiin. Tyttö kävi psykiatrin juttusilla ja psykologin testeissä ja todettiin että kaikki on muuten ok, mutta nää pakko-oireet käsienpesuineen on sellainen juttu että sitä lähtetään purkamaan terapialla. Eli nyt on käyty reilu vuosi kerran viikossa terapiassa ja tyttö tykkää kovasti näistä käynneistä. Pikkuhiljaa nää oireet on hieman helpottaneet... ehkä joskus sitten kokonaan ; )

Ikää tällä neidillä on nyt 11v

Missä iässä tytölläsi oireet alkoivat? Miten te vanhempina huomasitte asian? Ahdistuiko lapsenne niistä? Kärsiikö kaverisuhteet? Meneekö toimiin kauan aikaa päivässä ts. tarkistaako esim. ovea monia kertoja peräkkäin?



Onko tyttönne vaativa itseään kohtaan?



Kysymystulva, mutta toivottavasti jaksat vastata!

:)

ilmaantui 9-vuotiaana. Ajoittain on poissa ja tulee takaisin. Nyt ei ole ollut oireita lähes vuoteen. Ikää 14.



On ollut terapiassa jo 9-vuotiaana jakson ja sitten kun aktivoitui uudestaan 13 vuotiaana terapia käynnistettiin uudelleen.



Meillä oli käsienpesuja, pakkoajatuksia, pelkoja että taphtuu jotain jos ei tee tiettyjä rituaaleja.



Välillä hankalaa ja välillä helppoja aikoja.

Suosittelen avun hakemista siitä on oikeasti suuri apu.



Tyttö ja on erittäin vaativa itseään kohtaan, hyvin on menestynyt koulussa kaikilla osa-alueilla ja on lahjakas taiteelliseti.



Voimia toivottelen koko perheelle.

Itsellä tahtoo kokea syyllisyyttä ja hätääkin lapsen puolesta. Miten näitä omia tunteita olette käsitelleet? Kiitos :)!



Meilläkin lapsi on lahjakas pohdiskelija.



ap

Itselläni oli lapsena pakkoajatuksia (esimerkiksi ajatuksia, että jos en tee jotain tiettyä asiaa, "tapahtuu" jotain) ja mm. käsienpesu- ja tarkistamispakkoa. Ikää oli noin 9-10, kun oireet alkoivat.



Mitään terapiaa en saanut. Myöhemmin n. 14-vuotiaana sairastuin anoreksiaan ja bulimiaan 16-vuotiaana. Silloin pääsin terapiaan. Nuorena aikuisena vakava masennus, joka ajoittain aktivoituu vieläkin. Olen syönyt ja syön mielialalääkkeitä (Cipralex), jotka tehoavat hyvin.



Kun stressaannun, pakkoajatukset (mm. tarkistamiset, sairauspelot) aktivoituvat, mutta osaan käsitellä niitä jotenkuten.



Olen pärjännyt kuitenkin hyvin elämässä, opiskellut pitkälle ja perustanut perheen. Ja olen iloinen ja onnellinen :-)

estä sinua olemasta iloinen ja onnellinen! :)

Pahin pelko lapseni kohdalla on juuri se, että hän ei voisi olla onnellinen ja selviytyä elämästä kokien mielihyvää..



Kaikkea hyvää sinulle!



ap

Minulla oli noin 10-vuotiaana pakko-oireita, vaikka ei niillä vielä silloin nimeä ollut. Yhden kokonaisen kesän jouduin kirjoittamaan joka päivä päiväkirjaa ja jokaiseen kirjoitukseen jouduin kirjoittamaan pitkät lopputekstit, ikään kuin rukouksia. Tämä oli pakollista, joskus itkin portailla ja kirjoitin, äitini käski lopettaa, mutta en voinut, pelkäsin jotain seurauksia. Toinen oli käsienpesu. Piti pestä usein ja tosi tarkasti. Jokainen sormi oli kuivattava 12 kertaa. En muista kauanko tuo käsienpesupakko kesti. Olin lahjakas koulussa ja tein paljon ylimääräistä koulun eteen, olin pohtija. 16-vuotiaana sairastuin vakavaan masennukseen ja jouduin sairaalaan. Sen jälkeen olen ollut määräaikaisilla eläkepätkillä, kuntoutustuella, mutta nyt asiat on jo hyvin. Aloitan ehkä ensi syksynä opiskelut, minulla on mies ja lapsi. Eli todellakin kannattaa laittaa lapsi ammattiavun piiriin mahdollisimman pian, jonottaa joutuu kuitenkin, joten aikaa ei kannata liiemmin turhata ennen jonoon pääsemistä. Ties vaikka minäkin olisin selvinnyt paljon vähemmällä, jos jo 10-vuotiaana olisi joku asiaan puuttunut. Muistan, kuinka silloin ahdisti ja paljon, ja tuntui, että noiden pakkotoimien kautta saan edes jotain hallintaa tai ainakaan en menettäisi koko kontrollia. Eli pakko-oireet on paljon muutakin kuin se osa, mikä näkyy, eli ne toiminnot. Suunnaton ahdistus löytyy takaa, mille lapsella ei yleensä ole sanoja kertomaan siitä.

olin 9-10 vuotias. Oli kaikenlaisia kävelyrituaaleja jne, sekä barbien hiusten leikkelyä tietyllä tavalla. leikkelin kaikki barbit, piti olla symmetriaa. en kestänyt jos yksikin karva oli vinossa. Mitään hoitoa en saanut. Olin hyvä koulussa ja hankin aikuisen myös ihan ok koulutuksen+perheen.

Olen kärsinyt edelleen pakko-oireista. Syön cipralexia. Terapiaan ei ole aikaa, mutta tulen toimeen oireideni kanssa, enkä ahdistu niistä enää. Olen 33 vuotias ja melko onnellinen. Jos on stressiä oireet pahenee heti.