Lue keskustelun säännöt.
Tulipa ontto olo äitini sanomisista
25.04.2010 |
Tuli puhetta tuttavastani, joka on elänyt niin lasten ehdoilla, että nyt ei päässyt ulos meidän likkojen kanssa. Vanhin lapsista oli jo tekemässä itselleen fyysistä vahinkoa, ihan vain jotta äiti jäisi kotiin, eikä jättäisi lapsia isän kanssa kotiin. Ei osaa viettää lomia tai vapaapäiviä ilman lapsia ja ihmettelee mitä on oma aika.
Totesin mun äidille,että joku rajahan se pitäis lasten kanssa olemisessakin olla. Pitäishän noiden viihtyä vähän aikaa ihan yksinään tai keskenään. Siihen äitini, että: "En ole teidän kanssa leikkinyt. Ihan keskenänne olette saaneet tulla toimeen." Alkoi lapsuus vyöryä muistiin ja ei todellakaan meidän kanssa tehty mitään. Ei leikitty, ei juteltu, ei tehty läksyjä, ei käyty nukkumaan, ei viety harrastuksiin, kukaan ei ollut kiinnostunut koulupäivistä, jne. jne.
Tai no, kun tultiin kotiin koulusta, kysyttiin miten päivä meni ja tuliko läksyjä. "Ihan hyvin. Ei tullut läksyjä." Ja se siitä. Luulis että alkaa parin vuoden jälkeen ihmetyttään kun ei ikinä tule läksyjä. Enpä ole tähän päivään mennessä tehnyt läksyjä. Tai lukenut kokeisiin. Ihme sinänsä että peruskoulun päättärin ka. oli yli seitsemän.
Siis noinko vähän meistä ja meidän tulevaisuudesta välitettiin? Ei ihme, että tuntuu että elämästä on aina puuttunut jotain. Lähinnä kaivannut rakkautta, lämpöä, välittämistä ja läheisyyttä sekä halauksia ja suukottelua. Eikä mikään ihme että minun on nykyään vaikea ilmaista itseäni ja tunteitani.
Itselläni on nyt puolivuotias. Ja toivon todella, että rakas lapseni tuntee itsensä rakastetuksi. Häntä on kyllä pidetty sylissä, suukoteltu ja hänen kanssaan leikitään ihan hirmu paljon. Mutta kyllä hän osaa itsekseenkin, jos äiti haluaa vaikka rauhassa lukea lehden tms.
Ihmettelinkin kun äitini ihmetteli sitä miten paljon "retuutan" lastani sylissä, laita se vaan tuohon lattialle, niin juodaan kahvi rauhassa. Miksei lapsi voi olla mukana? Kai äitini kuvittelee, että ihan hyviä meistäkin tuli...
Tuli vaan tosi ontto olo ja hiukkasen paha mieli. Tiedän kuitenkin mitä en halua lapselleni.
Kommentit (66)
Mitä sitten jos käveli? Minäkin kävelin koulumatkani. Talvella oikasin järven poikki.
Ei se silti estä ymmärtämästä että lapsi tarttee syliä. On hän varmaan itsekin tarvinnut!
14
on kävellyt kouluun 7km, sen on kieltänyt jo laki ties kuinka kauan. Eikä se ole estänyt minunkaan äitiäni ymmärtämästä sylin merkitystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
odotin esikoistani, ajattelin, että minusta tulee hyvä äiti. Ei niin, että olisin muita parempi, mutta se tuntui sellaiselta kutsumukselta. Oman lapsuuteni ja äitisuhteen muistin tosi onnellisena. Koulu ja muu oli sitten vaikeaa, mutta varhaislapsuus tuntui helpolta. No, minulla on kaksi lasta ja huurut ovat hävinneet päästä ;) Samoin olen ajatellut, että kyllä äitinikin virheitä teki. Ei meistä kukaan täydellinen ole. Mutta se, että myöntää virheitään ja yrittää oppia, riittää minusta ihmiselle.
Se on varmaankin totta, että vaaka heilahtelee puolelta toiselle: jos oli lapsena "heitteillä", on itse vanhempana paapova. Siksihän lapsia rahassakin on kylvetetty, kun aiemmin on ollut pula-aika. Ihan mieletöntä rihkamaa tuntuu meillekin mummo-sukupolvelta valuvan, kun heidän lapsuudessaan ommeltiin paikkaa paikan päälle.
Tosi tutulta kuulostaa. Lapsuus jätti kaipuun rakkauteen. Kukaan ei ollut oikeasti läsnä. Etsin vieläkin täytettä.
Äitini mielestä lapsuutemme on ollut hyvä: me harrastimme balettia, kanteleen soittoa, musiikkia. Meitä ei tarvinnut edes roudata mihinkään. kun asuimme pienessä kylässä. Olimme hyvin helppoja.
Äitini mielestä olemme menestyneitä ja hän onnistunut, kun olemme akateemisesti koulutettuja ja kulissit ok.
Kamala pettymys on ollut, kun meistä 4 sisaruksesta 3 olemme eronneet ja kyllä toi viimeinen vielä ehtii. Osaan kyllä analysoida sisarusteni ja oman eron syyt. Kyllä lapsuudella on osansa,
Yhtään kertaa en muista istuneeni äitini sylissä. Hän halasi minua, kun sain ajokortin ja kun pääsinylioppilaaksi.
Ei varmaan tarvitse sanoa, ett EMME ole läheisiä ja en kasvata lapsiani samoin.
Minullakin oli kylmä ja etäinen äiti. Kodin siisteys oli tärkeämpää kuin oman lapsen pitäminen sylissä. Isä leikki paljon kanssani, äti ei ymmärtänyt lapsen maailmaa. Jos olin järjestänyt omalla tavallani lelut hyllylle saattoi äiti sen jälkeen siivota asiat siten, että se näytti hänen silmäänsä hyvältä.
ennen riitti toisenlainen vanhemmuus; äideiltä ei kovin paljoa vaadittu ja isiltä ei sitäkään. Omissa vanhemmissani näkyy lisäksi aika selvästi heidän oma, kaoottinen ja turvaton lapsuutensa sodanjälkeisessä Suomessa, ja kun he vertaavat sitä siihen lapsuuteen, minkä omille lapsilleen pystyivät antamaan, niin ero on jo huima. Mut toisaalta omat vanhempani ovat sanoneet suoraan, että ennen lapsia kohtaan ollaan oltu kovakouraisia ja tylyjä ihan tarpeettomasti, vaan koska pystyttiin ja kulttuurikin oli vähän sellainen hierarkinen, että kun pomo purki pahan mielensä isään, tämä purki sen kotona naiseen ja nainen lapseen - itseään alempaa sai kyykyttää. Nyt ei ole enää korrektia kurmoottaa itseään fyysisesti tai yhteiskunnallisesti heikompia, ei kotona eikä julkisesti.
Sodan jälkeen syntyneille vanhemmillemme (jos nyt olemme vaikka 60-70 luvun lapsia suurin osa) ehkä riitti, kun oli jossain määrin leipää pöydässä lapsille ja katto pään päällä. Tästä aasinsiltana mieleeni tulee, kun joskus "valitin" äidilleni huonoja hampaitani. Hän sanoi, että ole iloinen, että ne edes ovat OMAT. Eivät siis tekarit rippilahjaksi saatuna kuten hänellä. Kaikki muuttuu ja on niin suhteellista. Minun lapselleni ei riitä enää omat hampaat, kun pitää olla valkoiset ja oijotut jne :-)
20v lapsensa kanssa, ainakin 80-luvun lopulla kun vanhemmat lapseni olivat pieniä lasta sai pitää sylissä ihan niin paljon kun jaksoi ei sitä kielletty neuvolassa tai missään muuallakaan.