Lue keskustelun säännöt.
Tulipa ontto olo äitini sanomisista
25.04.2010 |
Tuli puhetta tuttavastani, joka on elänyt niin lasten ehdoilla, että nyt ei päässyt ulos meidän likkojen kanssa. Vanhin lapsista oli jo tekemässä itselleen fyysistä vahinkoa, ihan vain jotta äiti jäisi kotiin, eikä jättäisi lapsia isän kanssa kotiin. Ei osaa viettää lomia tai vapaapäiviä ilman lapsia ja ihmettelee mitä on oma aika.
Totesin mun äidille,että joku rajahan se pitäis lasten kanssa olemisessakin olla. Pitäishän noiden viihtyä vähän aikaa ihan yksinään tai keskenään. Siihen äitini, että: "En ole teidän kanssa leikkinyt. Ihan keskenänne olette saaneet tulla toimeen." Alkoi lapsuus vyöryä muistiin ja ei todellakaan meidän kanssa tehty mitään. Ei leikitty, ei juteltu, ei tehty läksyjä, ei käyty nukkumaan, ei viety harrastuksiin, kukaan ei ollut kiinnostunut koulupäivistä, jne. jne.
Tai no, kun tultiin kotiin koulusta, kysyttiin miten päivä meni ja tuliko läksyjä. "Ihan hyvin. Ei tullut läksyjä." Ja se siitä. Luulis että alkaa parin vuoden jälkeen ihmetyttään kun ei ikinä tule läksyjä. Enpä ole tähän päivään mennessä tehnyt läksyjä. Tai lukenut kokeisiin. Ihme sinänsä että peruskoulun päättärin ka. oli yli seitsemän.
Siis noinko vähän meistä ja meidän tulevaisuudesta välitettiin? Ei ihme, että tuntuu että elämästä on aina puuttunut jotain. Lähinnä kaivannut rakkautta, lämpöä, välittämistä ja läheisyyttä sekä halauksia ja suukottelua. Eikä mikään ihme että minun on nykyään vaikea ilmaista itseäni ja tunteitani.
Itselläni on nyt puolivuotias. Ja toivon todella, että rakas lapseni tuntee itsensä rakastetuksi. Häntä on kyllä pidetty sylissä, suukoteltu ja hänen kanssaan leikitään ihan hirmu paljon. Mutta kyllä hän osaa itsekseenkin, jos äiti haluaa vaikka rauhassa lukea lehden tms.
Ihmettelinkin kun äitini ihmetteli sitä miten paljon "retuutan" lastani sylissä, laita se vaan tuohon lattialle, niin juodaan kahvi rauhassa. Miksei lapsi voi olla mukana? Kai äitini kuvittelee, että ihan hyviä meistäkin tuli...
Tuli vaan tosi ontto olo ja hiukkasen paha mieli. Tiedän kuitenkin mitä en halua lapselleni.
Kommentit (66)
meilläkään ei kyllä vanhemmat tehneet kanssamme mitään, eivät koskaan jutelleet tms. Lapset kasvoivat siinä sivussa, keskustelematta, utelematta, kyselemättä. Vasta kun sain omia lapsia, olemme alkaneet juttelemaan äitini kanssa. Joskus vertaan omaa äidinrooliani oman äitini tekemisiin, mutta vain mielessäni. Aika oli silloin toinen, eikä oman äitini lapsuuskaan kovin hääppöinen ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä mene tuohon "aika-ajatteluun"!
Meidän vanhemmat elää yhä. Ei se vanhemmuus lopu koskaan, ei silloinkaan kun lapset on aikuisia itse!
Minua ihan etoo että "aika" on joku selite. Vaikka joskus on tehnyt väärin niin sitä kasvaa ihmisenä ja vanhempana.
Teen varmaan virheitä lapsieni kanssa, ei meistä kukaan elä menneisyydessä vaan tässä päivässä niin kauan kun henki pihisee.
Joku kirjoitti että hyvin äiti kasvatti lapsestaan rakastavan??? Oletko sinä ihan yksinkertanen? Kun ei vanhempi osallistu, niin ei myöskään kasvata. Lapsi tekee itse kaiken työn. Ei vanhempi! Mitä sitten onko äiti toisessa huoneessa, ei ota kontaktia tai on kokonaan pois kotoa? Ei äiti silloin ole käskemässä, ohjaamassa, neuvomassa tai tukemassa.
Siskoni hylkäsi lapsensa miehelle kasvatettavaksi. Ei se osallistu silloin yhtään enempää kuin nainen joka ei osallistu.
Älkää huijatko itseänne!
Jos lapseensa tutustuu vasta tämän ollessa aikuinen ja lapsi tekee alotteen niin missä vanhempi tekee oikein?
70- luvulla ei ollut lastensuojelua. Sai pätkiä mennentullen. Isosiskoni on 4- vuotiaana lähetetty kauppaan. Kauppalappu ja rahat käteen ja menoksi.
Mitä niin hienoa siinä on? Voi maata äiti kotona senkin ajan?
Ei kaikki vanhemmat niin varmasti ole tehneet.
Ja vaikka tekisikin, niin kyllä minusta ihmisenä pitää kasvaa ja ottaa vastuuta tekemisistään äitinä. Ei aikakausi ole mikään syy.
14
nyt siis jo aikuisilta, vaaditaan paljon: anteeksiantoa ja ymmärrystä lapsuutta ja sen aikakautta kohtaan, vanhempien lapsuutta kohtaan, mallien periytymistä kohtaan jne. Mutta nämä vanhemmat ovat nyt 50-60-vuotiaita, eivät mitään seniilejä. Meillä ainakin sama meno ja asenne maailmaan jatkuu: oma ylemmyydentunne mitä tulee lapsen ja sittemmin myös lapsenlapsen parhaan tietämiseen, anteeksiantamattomuus ja etenkin -pyytämättömyys, kuliessien ylläpito vaikka valehtelemalla, ylpeys ja oman kasvatusroolinsa korostus. Voisiko näiltä ihmisiltä kenties odottaa jotain kehitystä ja nykyaikaan sopeutumista.
Kerran täällä oli ketju jonkun eläkeläisporukan kanssa, eikä siitäkään ketjusta heijastunut muu kun hyvin kattava usko siihen, että sodan jälkeiset sukupolvet ovat olleet kaikkein heikoimmilla ja kaikkein parhaiten silti pärjänneet. Ei juurikaan ymmärrystä esim pätkätyökulttuuria kohtaan. Oma vika on jos ei töitä saa. Ilmaisutkin olivat hyvin asenteellisia, kun "arvon maisterille" ei kelpaa "oikea työ", kuten siivoaminen.
ennen riitti toisenlainen vanhemmuus; äideiltä ei kovin paljoa vaadittu ja isiltä ei sitäkään. Omissa vanhemmissani näkyy lisäksi aika selvästi heidän oma, kaoottinen ja turvaton lapsuutensa sodanjälkeisessä Suomessa, ja kun he vertaavat sitä siihen lapsuuteen, minkä omille lapsilleen pystyivät antamaan, niin ero on jo huima. Mut toisaalta omat vanhempani ovat sanoneet suoraan, että ennen lapsia kohtaan ollaan oltu kovakouraisia ja tylyjä ihan tarpeettomasti, vaan koska pystyttiin ja kulttuurikin oli vähän sellainen hierarkinen, että kun pomo purki pahan mielensä isään, tämä purki sen kotona naiseen ja nainen lapseen - itseään alempaa sai kyykyttää. Nyt ei ole enää korrektia kurmoottaa itseään fyysisesti tai yhteiskunnallisesti heikompia, ei kotona eikä julkisesti.
oli kiteytettynä sitä, että lapset kasvoivat siinä sivussa, nyt aikuiset menevät lasten ehdoilla. Molemmissa on omat vaaransa ja hyvät puolensa. Itse toivon, että pystyn tukemaan oman lapseni itsetuntoa ja itseluottamusta paremmin, kuin mihin itse olen saanut eväät kotoa ja koulusta. Alemmuuden- ja ylemmyydentunnot ovat molemmat haitaksi ihmisen elämälle, minä olen koko elämäni kärsinyt ensin mainitusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyviä ajatuksia meillä kaikilla. Pidetään aihe mielessä, silloinkin kun tekee mieli piikitellä tällä palstalla - samassa veneessä olemme kaikki tavallaan.
että sylissä olimme ja meille juteltiin paljon. Isä pelasi ja leikki, teimme satoja metsäretkiä. Äiti teki opintonsa loppuun toisessa kaupungissa, hän on jäänyt vieraammaksi - isovanhemmat katsoivat paljon perään.
Mutta jo ensimmäisellä luokalla ollessani myöhästyin koulusta ihan joka aamu, läksyjä ei kontrolloitu koskaan. Pikkuveljeni oli sosiaalinen ja aina kavereiden kanssa koulun jälkeen, minä tulin tyhjään kotiin (no, olihan meillä koira) loppupäiväksi. Myöhemmin minusta tuli juuri sellainen rasittava koulukaverin kotona hengailija kun kaverin löysin... *huokaus*
Ei kai siitä liian katkera saa olla, vaikka yksinäisyys on lyönyt leimansa. Loppu on omaa ansiotani. Tiukkana hetkenä on tehnyt mieli avautua vanhemmilleni ja kertoa kuinka palon "virheitä" he tekivät... mutta auttaisiko se? Samassa sopassa olen itsekin, paremmaksi vanhemmaksi yritän. Pojasta ja tytöstä polvi paranee! Aurinkoista kevättä kaikille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ollut nuoruudessaan kovilla, esim äitini kulki 7km junalle joka aamu että pääsi oppikouluun ja niukkuutta oli joka asiassa, vaatteet sai tehdä itse jos uusia halusi jne, mutta jo keski-koulun käynti takasi tulevaisuuden ja jatkuvasti lisääntyvä hyvin vointi oli itsestään selvyys.
Minusta on ne sodanjälkeisen sukupolven ihmiset jotka eivät ymmärrä tämän maailman menoa ovat kyllä marginaalissa.
pakko sanoa, että ap on vasta tuore äiti.
En väheksy muistojasi ja kokemuksiasi, mutta hormonihuuruissa ja täynnä oman äitiytesi täydellisyyttä saatat ehkä syyllistyä pieneen liioitteluun äitisi suhteen?
Itse muistan vastaavia ajatuksia ajatelleeni kun esikoiseni oli vauva. Oli suuret luulot itsestään ja samalla kävin aika rankastikin läpi omaa lapsuuttani ja äitisuhdettani. Kummasti kun lapsia tuli lisää ja vuosia kului, oma asenteenikin muuttui aika monesti asiasta. Enää en tuomitse omaa äitiäni niin herkästi. Me kaikki olemme vain ihmisiä ja jos jotain olen oman äitiyteni kautta oppinut niin sen, että on saatanan vaikeaa olla täydellinen tai edes hyvä äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
aikaisemmin oli huonoja vanhempia
onneksi vanhemmuus kehittyy paremmaksi.
Kannattaa muistaa, että me saamme tuomiomme vasta lapsiltamme.
Miksi se ap:n äiti saa olla sama suvaitsematon ja laiska paska kuin aina ennenkin? Eikö hänessä voi odottaa kehittymistä ja kasvamista koskaan tai sitä, ettei tuomitse koko ajan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä sitten jos käveli? Minäkin kävelin koulumatkani. Talvella oikasin järven poikki.
Ei se silti estä ymmärtämästä että lapsi tarttee syliä. On hän varmaan itsekin tarvinnut!
14
kohtaa maininnut, että äiti on ollut lsuvaitsematon laiska paska? Tai että hän tuomitsee KOKO_AJAN?
Näitä kirjoituksia voi tulkita niin monella tapaa...
Miksi se ap:n äiti saa olla sama suvaitsematon ja laiska paska kuin aina ennenkin? Eikö hänessä voi odottaa kehittymistä ja kasvamista koskaan tai sitä, ettei tuomitse koko ajan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
onnekas,että minun äitini oli "erilainen".Teki meidän kanssa kaikenlaista,katsoi perään ja oli kotona aika paljon.Paljon oli kuvaamaanne meininkiä ympärillä.Joskus oli noloa,kun mutsi komensi meitä ikkunasta karjumalla tai haki meidät puistosta kun ei kotiin kuulunut.Jälkeenpäin olen ymmärtänyt miten heitteillä kaverit oli!
Olen itse jäänyt lasten kanssa kotiin,jotta hekin saisivat sen mitä minä.Vanhin menee nyt syksyllä eskariin.Vielä en tiedä,miten saadaan sumplittua niin että kuopus (nyt 5kk)saisi olla mahdollisimman pitkään kotona.Alakouluikäiselläkin olisi ihanaa kun joku odottaisi kotona.
Tämä osoittaa niiiiin selvästi, kuinka ihminen aina yrittää korvata itse kokemansa vääryydet toimimalla toisin päin. Ja sitten seuraava sukupolvi tekee taas kaiken ihan erilailla, koska ei pitänyt siitä, mitä itse sai.
Että näin sitten teidänkin lapsenne tulevat haukkumaan teidät, että paapoitte ihan liikaa. "En minä osaa mitään, koska äiti aina teki kaiken puolestani!".
Näin ei muuten ole, ainakaan meillä. Kaikki kaverit ovat ip-kerhossa. Kyllä meidän ekaluokkalaisella olisi sangen tylsää, jos ei kerhossa kävisi. En tiedä, olisiko "ihanaa" olla aina kotona äidin kanssa iltapäivät...
Alakouluikäiselläkin olisi ihanaa kun joku odottaisi kotona.
Meillä 4kk ikäinen lapsi. Ennen vauvan syntymään, sanoin miehelleni että takuulla meidän lapset saavat tuntea itsensä rakastetuiksi, heidän kanssaan tehdään asioita, ollaan kiinnostuneita heidän asioistaan jne. Itse en muista, että isäni olisi ikinä minua halannut, juurikaan leikkinyt..on vielä sitä sukupolvea, että öidit ovat hoitaneet enimmäkseen.
En muista, että ikinä he olisivat sanoneet, että rakastavat. Minusta se olisi ollut mukava joskus kuulla...
Multa ja sisaruksiltakin aina kysyttiin, onko läksyjä, muista lukea, siivoa oma huone jne. Ruokapöydässäkään hyvä jos kuka mitään puhui. Ei halailtu tai pussailtu. Isäni ei siedä nykyäänkään lapsen itkua..koko lapsuuajan oli semmoinen olo ettei voi olla oikeasti semmoinen kuin on, koko ajan piti miellyttää vanhempia.
Henkisesti raskasta oli asua kotona, olinkin onnellinen sitten kun löysin mieheni ja muutimme yhteen. Aina mulla ja vanhemmilla ollu kuitenkin semmoset asialliset välit, ei isompia riitoja, mutta en pysty vieläkään heidän läsnäollessa olemaan oma itseni. Isäni luulee, että olen hiljainen, ujo jne., mutta se on se mitä itsestäni hänelle näytän. Oikeasti olen puhelias, sosiaalinen...Mutta..oman lapsen kohdallani tiedän olla toimimatta noin :)
vielä, että en silti pidä omia vanhempiani huonoina vanhempina. kaikista meistä lapsista on tullut kunnollisia jne., mutta hellyyttä ja aikaa enemmän kaipasin omassa lapsuudessani..
Meidän vanhempien aikaanhan opetettiin, että vauvaakaan ei SAA pitää paljon sylissä, koska muuten siitä tulee "rauhaton". Oma äiti tosin on ollut aina kova halimaan ja hellimään, mutta miehen täti kertoi että näin heille opetettiin.
nuorimmaisen kummitäti (iältään 20) tiesi äidilleen sanoa, ettei saa pikkusiskoa opettaa liikaa olemaan sylissä kun muuten se ei osaa olla lattialla laisinkaan leikkimässä ymym ja tottuu liialla sylittelyllä olemaan aina sylissä.
Kumma kun meillä siitä huolimatta, vaikka ollaan paljon sylitelty niin on lapset halunneet lattialle liikkumaan eivätkä ole 'oppineet' siihen että sylissä pitäis olla koko ajan.
Ja vielä lisään, että tämä meidän nuorimmaisen kummitädin pikkusiskolla ikää nyt reilu 4kk ja heidän äiti kohta 39..
on tukea lapsen koulunkäyntiä olemalla kiinnostunut lapsen kokeisiin lukemisista ja läksyistä ja tarvittaessa ohjata lasta koulutöiden tekoon leikeiltä ja muilta ajanvietteiiltä.
Ei aikuisen pidä tehdä läksyjä, mutta pitää huolta siitä, että lapsi tekee ne ja kannustaa lasta oppimaan.
Omat vanhempani ovat kummatkin opettajia, mutta silti meitä lapsia ei ohjattu yhtään koulutöiden tekoon tai siihen, miten kannattaa harjoitella vaikka kieliä tms. Vanhemmille riitti, että opeteltiin ulkoa kaikki tarvittava kokeisiin, vaikka oikeasti ei ymmärretty asioista mitään eivätkä ne siksi jääneet mieleen.