Lue keskustelun säännöt.
Tulipa ontto olo äitini sanomisista
25.04.2010 |
Tuli puhetta tuttavastani, joka on elänyt niin lasten ehdoilla, että nyt ei päässyt ulos meidän likkojen kanssa. Vanhin lapsista oli jo tekemässä itselleen fyysistä vahinkoa, ihan vain jotta äiti jäisi kotiin, eikä jättäisi lapsia isän kanssa kotiin. Ei osaa viettää lomia tai vapaapäiviä ilman lapsia ja ihmettelee mitä on oma aika.
Totesin mun äidille,että joku rajahan se pitäis lasten kanssa olemisessakin olla. Pitäishän noiden viihtyä vähän aikaa ihan yksinään tai keskenään. Siihen äitini, että: "En ole teidän kanssa leikkinyt. Ihan keskenänne olette saaneet tulla toimeen." Alkoi lapsuus vyöryä muistiin ja ei todellakaan meidän kanssa tehty mitään. Ei leikitty, ei juteltu, ei tehty läksyjä, ei käyty nukkumaan, ei viety harrastuksiin, kukaan ei ollut kiinnostunut koulupäivistä, jne. jne.
Tai no, kun tultiin kotiin koulusta, kysyttiin miten päivä meni ja tuliko läksyjä. "Ihan hyvin. Ei tullut läksyjä." Ja se siitä. Luulis että alkaa parin vuoden jälkeen ihmetyttään kun ei ikinä tule läksyjä. Enpä ole tähän päivään mennessä tehnyt läksyjä. Tai lukenut kokeisiin. Ihme sinänsä että peruskoulun päättärin ka. oli yli seitsemän.
Siis noinko vähän meistä ja meidän tulevaisuudesta välitettiin? Ei ihme, että tuntuu että elämästä on aina puuttunut jotain. Lähinnä kaivannut rakkautta, lämpöä, välittämistä ja läheisyyttä sekä halauksia ja suukottelua. Eikä mikään ihme että minun on nykyään vaikea ilmaista itseäni ja tunteitani.
Itselläni on nyt puolivuotias. Ja toivon todella, että rakas lapseni tuntee itsensä rakastetuksi. Häntä on kyllä pidetty sylissä, suukoteltu ja hänen kanssaan leikitään ihan hirmu paljon. Mutta kyllä hän osaa itsekseenkin, jos äiti haluaa vaikka rauhassa lukea lehden tms.
Ihmettelinkin kun äitini ihmetteli sitä miten paljon "retuutan" lastani sylissä, laita se vaan tuohon lattialle, niin juodaan kahvi rauhassa. Miksei lapsi voi olla mukana? Kai äitini kuvittelee, että ihan hyviä meistäkin tuli...
Tuli vaan tosi ontto olo ja hiukkasen paha mieli. Tiedän kuitenkin mitä en halua lapselleni.
Kommentit (66)
äitini äänessä, kun totesi että keskenänne saitte tulla toimeen. Ja on ihan todella varoittanut minuakin liiasta sylittelystä, tottuu pian lapsi siihen. Minun mielestäni lapsellani on siinä turvallinen paikka mistä lähteä tutkimaan maailmaa.
Ollaan tästä miehen kanssa puhuttu todella paljon. Miehen vanhemmat korvasivat jatkuvaa poissa oloaan rahalla.
Kummatkin haluamme että lapsemme tuntee olonsa rakastetuksi. Haluamme olla mukana lapsemme elämässä, kannustaa, olla avoimesti ylpeitä ja rakastavia. Haluamme kannustaa harrastuksiin ja olla kiinnostuneita siitä mitä lapsemme tekevät milloinkin. Siis antaa kaikkea sitä mitä itse olisimme kaivanneet.
Tuntuu vaan hirveän hullulta, että kuitenkin niinkin viisas ihminen kuin äitini, ei osannut arvata hellyyden ja osallistumisen merkitystä lastensa elämässä.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä vedä övereitä.
Eli kun haluat tehdä päinvastoin kuin äitisi, niin muista ettet heilahda ääripäähän, se on aivan yhtä paha. Yritä löytää joku kultainen keskitie toiminnallesi.
Se, että et voi laskea lasta lattialle kahvin juonnin ajaksi, kertoo jo paljon. Napanuora on poikki, lapsen pitää olla myös joskus lattialla kasvaakseen isommaksi.
Äitiyden tehtävänä on tehdä itsestään tarpeeton, pitkällä aikavälillä. Perusturvallisuus, hoiva ja huolenpito ja samalla takaraivossa muistaen, että äidin tehtävä on opettaa lapsi kävelemään ja toimimaan itse. Olemaan rohkea ja selviämään.
No nyt puolivuotiaasta puhuttaessa hieman aikaista, mutta taukoamaton sylissä roikottaminen on ehkä liioiteltua. Eihän lapsi kehity ja jäntevöidy jos vain makaa sylissä.
Se että lapsi on paljon sylissä itseasiassa edesauttaa motorista kehitystä, ei heikennä:)
Ja vaikutukset hellyyden puutteesta heijastuvat koko elämään. Onneksi, onneksi meillä on mahdollisuus korjata tuleville sukupolville aikaisempien tekemiä virheitä - lapsemme sitten oikovat aikanaan omia käsityksiämme. Mutta ei aliarvioida läheisyyden merkitystä, sylitellään ja suukotellaan lapsiamme ja läheisiämme.
äitini äänessä, kun totesi että keskenänne saitte tulla toimeen. Ja on ihan todella varoittanut minuakin liiasta sylittelystä, tottuu pian lapsi siihen. Minun mielestäni lapsellani on siinä turvallinen paikka mistä lähteä tutkimaan maailmaa.
Ollaan tästä miehen kanssa puhuttu todella paljon. Miehen vanhemmat korvasivat jatkuvaa poissa oloaan rahalla.
Kummatkin haluamme että lapsemme tuntee olonsa rakastetuksi. Haluamme olla mukana lapsemme elämässä, kannustaa, olla avoimesti ylpeitä ja rakastavia. Haluamme kannustaa harrastuksiin ja olla kiinnostuneita siitä mitä lapsemme tekevät milloinkin. Siis antaa kaikkea sitä mitä itse olisimme kaivanneet.Tuntuu vaan hirveän hullulta, että kuitenkin niinkin viisas ihminen kuin äitini, ei osannut arvata hellyyden ja osallistumisen merkitystä lastensa elämässä.
-ap
lapset on perheen prinsessoja ja kuninkaita. Rasittavuuteen asti ne omat lapset on maailmanluokan ihmeitä, ja muidenkin pitäisi se ymmärtää. Lapsille hommataan Mount Everest-kiipeilyyn suunnitellut varusteet puolen tunnin loskassa ulkoiluun, lapset puhuu aikuisten keskustelujen päälle, nirsoilevat ruuassa, vaativat, vaativat, vaativat, ruikuttavat, syyllistävät loputtomiin. Miksi yhdelläkään sukupolvella ei ole maalaisjärkeä!? Tämä siis kärjistettyä, mutta ymmärtänette pointin.
Jos aiemmin ei osattu vastata lapsen tunnetarpeisiin eikä aikuisen oma tunne-elämä ollut tasapainoinen ja eheä, niin eikö se että lapset ovat perheen prinsessoja ja prinssejä ole tuon saman ilmiön heijastumaa sekin - se vain ilmenee eri lailla?
Tunne-elämältään tasapainoinen ihminen ei korota lapsiaan prinsessoiksi tai prinsseiksi - niin tekee ihminen, joka ei oman ahdistuksen tai pelon vuoksi pysty olemaan aidossa tunnevuorovaikutuksessa lapsensa kanssa. Vanhempi ei kestä lapsen "hankalia" tunteita, ja siksi tasoittelee lapselle tietä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä vedä övereitä.
Eli kun haluat tehdä päinvastoin kuin äitisi, niin muista ettet heilahda ääripäähän, se on aivan yhtä paha. Yritä löytää joku kultainen keskitie toiminnallesi.
Se, että et voi laskea lasta lattialle kahvin juonnin ajaksi, kertoo jo paljon. Napanuora on poikki, lapsen pitää olla myös joskus lattialla kasvaakseen isommaksi.
Äitiyden tehtävänä on tehdä itsestään tarpeeton, pitkällä aikavälillä. Perusturvallisuus, hoiva ja huolenpito ja samalla takaraivossa muistaen, että äidin tehtävä on opettaa lapsi kävelemään ja toimimaan itse. Olemaan rohkea ja selviämään.
No nyt puolivuotiaasta puhuttaessa hieman aikaista, mutta taukoamaton sylissä roikottaminen on ehkä liioiteltua. Eihän lapsi kehity ja jäntevöidy jos vain makaa sylissä.
Olen itsekin välinpitämättömästi kasvatettu eli sisarusten kanssa viidakon lakien vallitessa kasvamaan jätetty. Se oli äidiltäni tietoinen päätös. Muistan kuinka hän kertoi moneen kertaan muille äideille, kuinka hänen äitinsä oli niin ankara kasvattaja, että hän kärsi siitä. Oli paljon sääntöjä eikä koskaan saanut mennä minnekään. Ja tämän takia meillä lapsilla ei sitten ollut minkäänlaisia rajoja.
Täydeltä heitteillejätöltä se minusta tuntui, mutta äiti oli ratkaisustaan ylpeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja omasta elämästään voi viimestään aikuisena ottaa vastuun -vaikka vanhemmat olisikin jättäneet läksyt vahtimatta!
Minä ainakin otan täyden kunnian itselleni elämästäni, en anna sitä vanhemmilleni, jotka ei osallistuneet.
Minut jätettiin joskus jopa luokalleen: vanhempieni idea jota opettaja vastusti. Annettiin lapselle käytännönopetus, kun ei lue niin jääkööt luokalleen. Tämä siis 80- luvulla koulussa.
Paremmin olisi ollut jos vanhemmat olisivat edes 5 minuutiksi istuneet kanssani läksyjen ääreen: tämä onnistuu niin että istuisin keittiön pöydän ääressä ja teen läksyjä ja välillä jompikumpi vilkasee mitä tuherran.
Mutta minusta lapsi tarttee opettaa myös jossain määrin viihtymään yksinkin.
Ei sekään ole tervettä että lapsi on aina sylissä.
Minusta sun kannattaa enempi opettaa lapsesi viihtymään myös ilman seuraasi, olet kuitenkin osallistumassa monella tavalla: voit puhua hänelle toisesta huoneesta, hakea lapselle jotain kivaa. Ei lapsessa tartte olla kiinni ollakseen yhdessä.
Mitä kaipasin, oli että joku tulee luokse ja kertoo että minua rakastetaan.
Säälittää kun se sanotaan vaan kännissä. Tämä tapahtuu yhä ja olen 30- vuotias, ja nyt ollaan 2000- luvulla, myös vanhempani.
Vanhempani ovat minusta ylpeitä mutta kyllä on jossain vikaa jos ei voi läheiselleen kertoa tuollaisia selvinpäin.
Olenkin päättänyt että kun vanhempani minua joskus otteessa kehuu niin pyydän kertomaan tuon jatkossa selvänä.
Jokanen meistä on oman elämänsä sankari ja vastuussa elämästään ja onnellisuudestaan.
En käsitä mistä tuo meidän vanhempien puolustelu tulee.
Mitä sitten jos 70- luvulla on ollut "eri kasvatustapa"? Ihmisiä hekin on ja aika menee kokoajan eteenpäin, ihmiset kasvaa myös itse. Teettekö te "suositusten mukaan kaikessa itsekin" ja oikeuttaako se sitten heille lässyttämisen että voi voi kun teitkin tietämättäsi väärin??
En vaan voi kuvitella että 70- luvulla synnyttäneet olisivat ihan onttoja ihmisenä eikä omaa mitään maalaisjärkeä!
Se, että äitini vetoaa miten neuvola sanoi joskus, ei nyt mene yksiyhteen sen kanssa että vastustivat toisaalta opettajaa.
Sinä teet päätökset koskien perhettäsi, ei äitisi.
Minä olen sanonut äidilleni kun lapseni lähetettiin jäähylle huoneeseensa ja tätä luonnollisesti kiukutteli vastaan -että olisiko mieheni pitänyt antaa remmistä? Koska niin meillä oli kotona, isä rankaisi kun ei toteltu.
Kannattaa sanoa suoraan, ei kaikkea paskaa vanhemmaltaan kannata niellä.
Vaikka oletkin hänen lapsensa, olet sitä hautaan saakka mutta kyllä kasvava lapsi saa kysellä ja alkaa joskus ajattelemaan itse.
Ei vuosiluku ole mikään syy mihinkään. Ei mekään voida perustella omia mokia sillä että "No sillai kaikki muutkin teki"!
Eikö toi ole mitä opetetaan: ei sillä ole väliä mitä muut tekee, vaan teillä on kotona omat säännöt.
Niin oli meilläkin.
Miten on, kun itse juksaa lasta: syö vaikka salaa karkkia illalla kun lapsi nukkuu, niin nauraako sitä napaansa vielä kun lapsi on teini, aikuinen?
Kyllä sinulla on kaikki lupa sanoa että vanhemmat on loukannut ja haluat jotain muuta.
Että sinä et toista asioita joita koit virheenä heiltä vanhempina.
Vanhempana saa kasvaa; miksi se ei onnistuisi meidän vanhemmilta?
kun rikkoi katulampun tai naapurin ikkunan. Huomiota jaettiin selkäsaunalla. Se tyydytti pienen mielen. Äidin ja isän huomio oli taattu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olla jo sen verran aikuinen että näkisi että omat vanhemmat ovat kuitenkin useimmiten tehneet parhaansa ja parhaan tietonsa mukaan.
En muista että äitini olisi koskaan sanonut rakastavansa minua tai että olisin istunut hänen sylissään tai että hän olisi suukotellut minua, enemmän muistan torumisia ja huutoa.
Kuitenkaan koskaan en ole epäillyt että hän ei rakastaisi minua ja sisaruksiani, hän on sen osoittanut taloudellisten mahdollisuuksiensa mukaan ja tietysti ruokkimalla meitä mennen tullen, vieläkin.
Jos aiemmin ei osattu vastata lapsen tunnetarpeisiin eikä aikuisen oma tunne-elämä ollut tasapainoinen ja eheä, niin eikö se että lapset ovat perheen prinsessoja ja prinssejä ole tuon saman ilmiön heijastumaa sekin - se vain ilmenee eri lailla?
Tunne-elämältään tasapainoinen ihminen ei korota lapsiaan prinsessoiksi tai prinsseiksi - niin tekee ihminen, joka ei oman ahdistuksen tai pelon vuoksi pysty olemaan aidossa tunnevuorovaikutuksessa lapsensa kanssa. Vanhempi ei kestä lapsen "hankalia" tunteita, ja siksi tasoittelee lapselle tietä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
70-luvulla.
Todella tutulle kuulosti ap:n vuodatus omasta lapsuudestaan :/
Itse hoksasin vasta lukiossa, että kokeisiin pitää lukea etukäteen. Aikaisemmin olin vain saattanut selata muutaman sivun koealueesta, lähinnä vain kuvia katsellen. Aika jännä ettei kotona asiaan puututtu ollenkaan.
Onneksi sentään lukiossa opettajat ymmärsivät neuvoa kuinka kokeisiin pitää valmistautua.
70-luvulla.
Todella tutulle kuulosti ap:n vuodatus omasta lapsuudestaan :/
Itse hoksasin vasta lukiossa, että kokeisiin pitää lukea etukäteen. Aikaisemmin olin vain saattanut selata muutaman sivun koealueesta, lähinnä vain kuvia katsellen. Aika jännä ettei kotona asiaan puututtu ollenkaan.
Onneksi sentään lukiossa opettajat ymmärsivät neuvoa kuinka kokeisiin pitää valmistautua.
Joo, minun vanhemmat eivät osanneet edes käyttää laskinta. Mutta kyse ei olekaan älykkyydestä ja kirjaviisaudesta, vaan siitä, että sanoo lapselleen, että tämä kelpaa, kannustamisesta parempiin suorituksiin, siitä rakastavasta katseesta; että jos maailma murjoo, niin vanhemmat silti rakastaa. Kyse on myös rajojen asettamisesta ja arvojen opettamisesta, myöskin sosiaalisuuden kasvatuksesta. Jos lapsi pääsee tarpeeksi syliin, se osaa myös lähteä siitä sylistä pois, kun on valmis. Ja vanhemman pitää osata päästää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omasta lapsuudesta sen verran että eipä meilläkään tunteita kovin paljoa osoitettu, siis vanhempien taholta. Tai tuo oli väärin sanottu, ne osoitettiin muuten, mutta ei sanomalla, syliin ottamisella, halailulla tms. Isä oli myös paljon poissa kotoa kaikenlaisten luottamustehtäviensä takia. Saattoi mennä monta viikkoa että hänellä oli iltaisin aina kokous jossakin päin maakuntaa. Itse en tiedä tästä kärsineeni, mutta veljeni on monta kertaa puhunut asiasta.
Lapsia oltiin 60/70 luvuilla, kolme sisarusta. Päivät meitä hoiti mummu kun vanhemmat olivat töissä. Siinä mielessä olimme erittäin onnellisessa asemassa että saimme olla kotona. Kukaan meistä sisaruksista ei lapsena ollut kodin ulkopuolella hoidossa.
Nyt kun ajattelee omia lapsia niin onhan tilanne ollut aivan erilainen. Kaikki ovat suht pieninä menneet hoitoon, nuorin oli alle 1v kun hoitoura alkoi. Vanhin täytti juuri 18v, ja ainakin omasta mielestäni olemme siitä huolimatta onnistuneet kasvattamaan hänestä erittäin tasapainoisen nuoren naisen. Muutenkin lasten kouluasioissa ja harrastuksissa olemme olleet mukana aivan eri tavalla kuin omat vanhempamme aikanaan.
Ja isäni tavoin myös itselläni on ollut kaikenlaisia iltamenoja kokousten muodossa. Ei kuitenkaan lähellekään joka ilta, eikä edes joka viikko. En ole lähtenyt kaikkeen mukaan mihin on pyydetty. Joskus olen miettinyt että kärsinkö sitten kuitenkin isäni menoista lapsena? Ja nyt pitää huolen että niitä ei itselle pääse kertymään liikaa.
onneksi vanhemmuus kehittyy paremmaksi.
kiitos ap:lle.
Uskoisin että tätä asia koskee monia mutta tuskin kovin moni on lähtenyt syvällisesti miettimään.
Moniin äiteihin ja heidän tapaan kasvattaa lapsia vaikuttaa niin paljon se oman äidin malli.
Äitini on monesti ylpeillyt kun ei kanssani tarvinnut leikkiä.
Sen verran puolustan kyllä että isäni oli täys k.pää ja hylkäsi meidän heti kun synnyin.. no mitä nyt rahaa halusi aina eikä koskaan äidille ollut ns mukava. Äitini sai huolehtiä yksin isosta omakotitalosta, minusta, töissä käynnistä, kaikista puutöistä, ym ym sekä juoposta anopista sekä väkivaltaisesta appiukosta..
Mutta en siltikään katso että olen ollut vain ihana tyttö kun ei mun kanssa tarvinnut leikkiä. Kukaan ei kysynyt minulta olisinko halunnut ???
Nyt äitini välillä huomauttaa omista lapsistani että voisit välillä leikkiä lasten kanssa. Mielessäni kiroan häntä silloin! En ole ääneen sanonut koska oikeesti toisaaltaan tiedän että äitini on tehnyt parhaansa!
ole tehdä läksyjä tai lukea kokeisiin. Minulla oli aina keskiarvo yhdeksän pinnassa, eikä minun äitini niitä läksyjä tehnyt.
Hänellä oli ikävä tapa kysyä aina kokeiden jälkeen, mitä "X" sai, mitä muut sai? Eli koskaan
minun suoritukseni ei kelvannut sellaisenaan, vaan sen arvo mitattiin muihin vertaamalla.
Ihan sama mitä "luokkaa" vanhemmat edustivat, joukossa oli taviksia, julkkiksia ja pari varatuomariakin...
Yhteistä oli se että lähes poikkeuksetta oltiin lapsina aika omillamme. Koulukirjat kadoksissa, läksyt tekemättä ja kokeista kuuli vasta aamulla (ainakin ala-asteella). Vanhemmilla ei ollut aavistustakaan miten koulussa meni, milloin oli vanhempainilta ja mitä syötiin koulun jälkeen tai missä vietettiin aikamme. Tuomariperheen tytär saattoi viettää viikon näkemättä vanhempiaan jo toka-kolmasluokkalaisena. Ei sitä kukaan ihmetellyt.
Ainoa tapa huolehtia oli kotiintuloaika illalla ja n.1-2 kertaa lukuvuodessa esille putkahtanut "kasvatuspäivä" jolloin vanhemmat, isä yleensä, päiväksi innostui koulunkäynnistäni, toisin sanoen en saanut mennä ulos ennenkuin olin tehnyt läksyt. Ja se siitä.
Sain toki harrastaa, mutta harratuksiin piti mennä aina itse "että oppii itsenäiseksi" (7-8 -vuotiaana 2 ratikalla toiselle puolelle kaupunkia, paluu n. klo 20-21 illalla).
Kerran kesässä Linnanmäelle ja Korkeasaareen. Lomailtiin tietysti yhdessä, mutta ei ole juuri muistoja "yhdessä" tekemisestä. Mentiin semmoisiin paikkoihin jossa lapset viihtyvät, mutta vanhemmat olettivat minun ja paljon nuoremman sisareni viihtyvän keskenään.
70-luvun kasvatus oli sitä että vanhemmat olivat ehkä paikalla, mutta eivät läsnä.
TOISAALTA en tiedä mitä nykymukulat ajattelevat aikuisina. Ennen lapset leikkivät, riitelivät ja sopivat keskenään. Nykyään kaikki on lähes teatraalisen lavastettua ja vanhemmat ruotivat lastensa sielunelämää joka käänteessä. Jo hiekkalaatikolla vanhemmat seuraavat taaperoittensa tutustumisyrityksiä kuin Metropolitanin oopperaa, ja kun vähän isompi tinttaa toista hiekkalapiolla päähän, otetaan "huolestuneena" yhteys neuvolaan tai hyvä jos ei lastensuojeluun. (Paras kuulemani juttu oli varkausilmoitus poliisille, kun 7-vuotias mukula oli tappelussa hävittyään vienyt toiselta legoukon.)
Niin tai näin... Hengissä on selvitty.
kiitos ap:lle.
Nyt äitini välillä huomauttaa omista lapsistani että voisit välillä leikkiä lasten kanssa. Mielessäni kiroan häntä silloin! En ole ääneen sanonut koska oikeesti toisaaltaan tiedän että äitini on tehnyt parhaansa!
Hän tuntuu kärsivän, kun ei itse sitä saanut/ehtinyt tehdä. Äitisi kuulostaa ihanalta ihmiseltä, kun on sinut saanut tuossa ympäristössä kasvatettua lapsia rakastavaksi äidiksi.
Joo, minunkin äiti aina ylpeilee sillä, miten kiltisti tultiin ilman huomiota toimeen. Sitten ihmettelee, kun en kauheasti soittele perään.
Mutta oikeasti, jos tunnistat halusi rakastaa, helliä, opastaa, ottaa osaa lapsesi elämään, niin tee se. Ja kyllä, lapsen pitää oppia myös itsenäiseksi: sitä terveemmin itsenäiseksi oppii, mitä varmemmin tietää, että vanhemmat rakastavat. Eipähän tule sitten koulukiusaajaa sinun lapsestasi.