Lue keskustelun säännöt.
Tulipa ontto olo äitini sanomisista
25.04.2010 |
Tuli puhetta tuttavastani, joka on elänyt niin lasten ehdoilla, että nyt ei päässyt ulos meidän likkojen kanssa. Vanhin lapsista oli jo tekemässä itselleen fyysistä vahinkoa, ihan vain jotta äiti jäisi kotiin, eikä jättäisi lapsia isän kanssa kotiin. Ei osaa viettää lomia tai vapaapäiviä ilman lapsia ja ihmettelee mitä on oma aika.
Totesin mun äidille,että joku rajahan se pitäis lasten kanssa olemisessakin olla. Pitäishän noiden viihtyä vähän aikaa ihan yksinään tai keskenään. Siihen äitini, että: "En ole teidän kanssa leikkinyt. Ihan keskenänne olette saaneet tulla toimeen." Alkoi lapsuus vyöryä muistiin ja ei todellakaan meidän kanssa tehty mitään. Ei leikitty, ei juteltu, ei tehty läksyjä, ei käyty nukkumaan, ei viety harrastuksiin, kukaan ei ollut kiinnostunut koulupäivistä, jne. jne.
Tai no, kun tultiin kotiin koulusta, kysyttiin miten päivä meni ja tuliko läksyjä. "Ihan hyvin. Ei tullut läksyjä." Ja se siitä. Luulis että alkaa parin vuoden jälkeen ihmetyttään kun ei ikinä tule läksyjä. Enpä ole tähän päivään mennessä tehnyt läksyjä. Tai lukenut kokeisiin. Ihme sinänsä että peruskoulun päättärin ka. oli yli seitsemän.
Siis noinko vähän meistä ja meidän tulevaisuudesta välitettiin? Ei ihme, että tuntuu että elämästä on aina puuttunut jotain. Lähinnä kaivannut rakkautta, lämpöä, välittämistä ja läheisyyttä sekä halauksia ja suukottelua. Eikä mikään ihme että minun on nykyään vaikea ilmaista itseäni ja tunteitani.
Itselläni on nyt puolivuotias. Ja toivon todella, että rakas lapseni tuntee itsensä rakastetuksi. Häntä on kyllä pidetty sylissä, suukoteltu ja hänen kanssaan leikitään ihan hirmu paljon. Mutta kyllä hän osaa itsekseenkin, jos äiti haluaa vaikka rauhassa lukea lehden tms.
Ihmettelinkin kun äitini ihmetteli sitä miten paljon "retuutan" lastani sylissä, laita se vaan tuohon lattialle, niin juodaan kahvi rauhassa. Miksei lapsi voi olla mukana? Kai äitini kuvittelee, että ihan hyviä meistäkin tuli...
Tuli vaan tosi ontto olo ja hiukkasen paha mieli. Tiedän kuitenkin mitä en halua lapselleni.
Kommentit (66)
en tunnista näistä jutuista äitiäni, kavereitteni äitejä, en edes isoäitejäni.
Minä olenkin lapsuuteni 60-70-luvun vaihteessa maaseudulla viettänyt, ilmeisesti sielä elettiin vielä feodaaliaikaa, lapset kulkivat työssä mukana, aikuisten ollessa läsnä ja työtavat opettetiin jo pienestä vaikka joka välissä korostettiin että koulua on käytävä päästäkseen helpommalla kuin maaseudun raadannassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ja äidilläni on täysin erilainen käsitys lapsuudestani. Ihan kun ois asuttu eri huusholleissa.
Meillä oli aina siistiä ja ruokaa ruoka-aikaan jne. Lasten tuli kuitenkin olla "itsenäisiä" ja hoitaa omat hommansa (sekä aika paljon kotihommia). Ei tuntunut että vanhemmat olis oikeasti halunneet olla meidän kanssa. Lapsia ei jätetty yksin vaan otettiin mukaan joka paikkaan, mutta ei kyllä tehty mitään lasten ehdoillakaan. Käytiin aikuisten menoissa, en muista et oltais oltu yhdessä puistossa tai korkeasaaressa tai oikein missään muissakaan lasten jutuissa.
Minullakin oli kylmä ja etäinen äiti. Kodin siisteys oli tärkeämpää kuin oman lapsen pitäminen sylissä. Isä leikki paljon kanssani, äti ei ymmärtänyt lapsen maailmaa. Jos olin järjestänyt omalla tavallani lelut hyllylle saattoi äiti sen jälkeen siivota asiat siten, että se näytti hänen silmäänsä hyvältä.
Ruokahan merkitsee rakkautta ja perustarpeiden tyydytystä. Jos niiden antainen on ollut kieroutunutta (esim. vain neljän tunnin välein riippumatta vauvan olosta), ei ihmekään, jos nämä lapset, nykyään aikuiset, ei tiedä milloin kuuluu täyttää mikäkin tarpeensa ja milloin ei tarvitse.
äitisuhdettaan.
Musta olet aika ankara äitiäsi kohtaan. Kukaan ei ole täydellinen, mutta voithan sä yrittää.
Jutun ydin lieneekin siinä, että kaupunkeihin muutto vei äidit töihin kodin ulkopuolelle (missä siis ei periaatteessa mitään vikaa!!) ja äitiyslomaehdot saneltiin miesnäkökulmasta - lyhyt vapaa ja lapsi parakkiin.
Maalla kasvanut isäni sai kyllä turpiinsa usein ja kuri oli armeijasta, mutta ainakin oli tilaa minne poistua kotipiirin silmistä. Väkivalta on Suomessa läsnä maalla ja kaupungissa, raamit vaihtelevat...
en tunnista näistä jutuista äitiäni, kavereitteni äitejä, en edes isoäitejäni.
Minä olenkin lapsuuteni 60-70-luvun vaihteessa maaseudulla viettänyt, ilmeisesti sielä elettiin vielä feodaaliaikaa, lapset kulkivat työssä mukana, aikuisten ollessa läsnä ja työtavat opettetiin jo pienestä vaikka joka välissä korostettiin että koulua on käytävä päästäkseen helpommalla kuin maaseudun raadannassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ei kyllä laki kiellä liikkumasta kävellen, pyörällä kouluun!
Meillä taitaa olla kouluissa sääntönä ettei ekalla ja tokalla saa pyörällä mennä kouluun mutta kolmannella saa mennä.
Sää väität minua valehtelijaksi? Etten ole kouluun kävellyt? Mielenkiintosta.. Isänkö olis pitänyt viedä?
14
onko se kasvatus sen tylympää ollut joskus pari-kolmekymmentä vuotta sitten. Ajatelkaa nyt ns. hyvinvoivia nykylapsia, joita vatkataan harrastuksesta toiseen ja murehditaan, jos ei ole luonteeltaan "kiva ja suosittu kaikkien kaveri, joka pitää puolensa ja osaa pärjätä kovassa maailmassa". Ennen lapsilla oli kyllä omanlaistaan vapauttakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että kyllä siellä sun lapsuudessa on jotain rakkautta ollut, koska osaat sitä itse antaa. Itsekin ajattelin aikoinaan, että omassa lapsuudessa ei äidin taholta niin hyviä asioita ollut (siivousfrikki kontrolloija jne) mutta osaan kuitenkin itse helliä ja rakastaa ja huomioida lapsiani. Ei se tyhjästä tule. Paljon hyvää minun on ollut niinä ensimmäisinä elinvuosinani saatava, en minä muuten olisi tällainen. Jonkun sylissä olen ollut ja joku minua on rakastanut, vaikken enää niiltä ajoilta kun muistan sitten isompana niin kokenutkaan.
Minkähänlaisista traumoista meidän lapsemme meitä syyllistävät? Vai osaavatko edes syyllistää kun ei ole "saanut syyllistää"? Hankkivat traumoja väkisin...? Kävelevät sykemittarit ranteessa psykoterapiaan...?
onko se kasvatus sen tylympää ollut joskus pari-kolmekymmentä vuotta sitten. Ajatelkaa nyt ns. hyvinvoivia nykylapsia, joita vatkataan harrastuksesta toiseen ja murehditaan, jos ei ole luonteeltaan "kiva ja suosittu kaikkien kaveri, joka pitää puolensa ja osaa pärjätä kovassa maailmassa". Ennen lapsilla oli kyllä omanlaistaan vapauttakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sen huomaa kun itse tulee äidiksi. Omassa äidissä tiedän paljon asioita joita en halua jäljitellä. Edellä kuvailtujen äitien tavat tuttuja, sellainen oli minunkin äiti, lähinnä siis lopen uupunut ihminen, joka ei tiennyt mitä tehdä meidän lasten kanssa. Äidilläni ei juuri ollut äitikavereita joiden kanssa jakaa kokemuksiaan. Kaikki jo synnytyslaitokselta asti oli kylmää ja tunteetonta touhua. Eipä ihme ettei sidettä äidin ja lapsen välille tullut siten kuin nykyään.
Itse toisen lapsen saatuani olen rennompi äiti kuin ensimmäisen kanssa kun hän oli vauva. En todellakaan aina jaksa roikottaa lastani sylissä. Haluan opettaa lapseni nukkumaan omissa sängyissään vaikka mieluusti perhepetiin tunkevat. Imettämisenkin lopetin toisen kanssa aiemmin, koska myös vanhempi lapseni tarvitsee huomiotani ja lehmänmaitokin menee.
Äidinkin pitää saada nukkua kunnolla, syödä hyvin ja liikkua sopivasti ettei hänestä tule lopen uupunutta ihmisriepua joka hikipäissään leikkii lasten kanssa samalla kun yrittää pitää kodin tiptop kunnossa ja ruokkia lapsensa itse valmistetulla laadukkaalla kotiruoalla (ovat ilmeisesti nykyajan vaatimukset). Lapset oppii leikkimään itsestäänkin kun leikin pistää alkuun eivätkä aikuista haluakaan pilaamaan leikkiään... jotain poimintoja otan elämääni siis jostain "kultaiselta" 70-80 luvulta.
asti ymmärtää muita ja samaistua heidän tunteisiin, eikä antaa itselle lupaa olla pettynyt - vaikka omaan äitiinsä!
Jos tuntee, ettei ole saanut lapsena tarpeeksi hyvksyntää ja läheisyyttä, ja yhä edelleen aikuisena se vaivaa mieltä, niin kyllä silloin olisi hyvä miettiä enemmänkin näitä omia tunteitaan. Ja antaa itselle lupa tuntea pettymystä ja suruakin siitä, millaista oma lapsuus oli ja mitä merkityksellistä paitsi jäi. Jos omille tunteilleen ei anna oikeutusta ja tilaa, niitä ei voi myöskään käsitellä, ja ihmisen riski masentua tai ahdistua kasvaa.
Olen ainakin itse tehnyt surutyötä lapsuuteni "puutteiden" vuoksi. Se on auttanut näkemään ja ymmärtämään sen sukupolvien ketjun, mistä "puutteet" ovat peräisin ja huomaamaan, että nämä asiat tosiaan helposti periytyvät sukupolvelta toiselle. Tietoisuus näistä ja oma tahto yrittää katkaista kierre on ainoa tapa, millä omille lapsille voi yrittää taata parempi lapsuus.
Täydellinen ei ole kukaan, eikä tarvitsekaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ei kyllä laki kiellä liikkumasta kävellen, pyörällä kouluun!
Meillä taitaa olla kouluissa sääntönä ettei ekalla ja tokalla saa pyörällä mennä kouluun mutta kolmannella saa mennä.Sää väität minua valehtelijaksi? Etten ole kouluun kävellyt? Mielenkiintosta.. Isänkö olis pitänyt viedä?
14
en väitä missään sinun valehtelevan, mutta kyllä Suomessa on lapset viety koulukyydillä kouluun jo 70-luvulla kun kävin alakoulua. Jos sinä olet joutunut kävelemään yli 3km tai isompana yli 5km vanhempasi ja koulusi ovat tehneet väärin, kyllä siitä ihan on laki tai asetus tms.
asti ymmärtää muita ja samaistua heidän tunteisiin, eikä antaa itselle lupaa olla pettynyt - vaikka omaan äitiinsä!
Jos tuntee, ettei ole saanut lapsena tarpeeksi hyvksyntää ja läheisyyttä, ja yhä edelleen aikuisena se vaivaa mieltä, niin kyllä silloin olisi hyvä miettiä enemmänkin näitä omia tunteitaan. Ja antaa itselle lupa tuntea pettymystä ja suruakin siitä, millaista oma lapsuus oli ja mitä merkityksellistä paitsi jäi. Jos omille tunteilleen ei anna oikeutusta ja tilaa, niitä ei voi myöskään käsitellä, ja ihmisen riski masentua tai ahdistua kasvaa.
Olen ainakin itse tehnyt surutyötä lapsuuteni "puutteiden" vuoksi. Se on auttanut näkemään ja ymmärtämään sen sukupolvien ketjun, mistä "puutteet" ovat peräisin ja huomaamaan, että nämä asiat tosiaan helposti periytyvät sukupolvelta toiselle. Tietoisuus näistä ja oma tahto yrittää katkaista kierre on ainoa tapa, millä omille lapsille voi yrittää taata parempi lapsuus.
Täydellinen ei ole kukaan, eikä tarvitsekaan.
kun yrittää ymmärtää miksi äiti tai joku muu on toiminut niinkuin toimi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isä lähti lätkimään ja äiti jäi neljän lapsen kanssa yksin, ilman koulutusta. Hän oli raksalla töissä siivoojana. Sitten meni kimppaan miehen kanssa, joka oli yhtä p.a. Lapsuudestani muistan köyhyyden, joskus ei ollut ruokaakaan kaapissa. Äiti ei koskaan pitänyt sylissä. Kelpasin silloin, kun piti sukulaisille esitellä koulutoikkaria tai koenumeroita. Muuten olin ihan tyhjän kanssa. Itse hoidin itseni aika pitkälle. Teini-ikään ehdittyäni äiti alkoi juoda ja en voinut tuoda kavereita kotiin, kun äiti saattoi nukkua sammuneena keittiön pöydän ääressä. Ylioppilasjuhlat järjestettiin mun ottamalla pankkivekselillä. Samoin ajokortin maksoin itse ottamalla pankista lainaa.
Nyt olen keski-ikäinen kahden lapsen äiti. Jostain syystä ei minulla ole kuitenkaan mitään kaunoja äitiäni ja lapsuuttani vastaan. Ajattelen, että äiti oli niin rikki ja hajalla kaikesta kokemastaan, että hän ei pystynyt parempaan. On ollut todella nöyryyttävää istua 70-luvun sossussa pyytämässä rahaa tai soitella seurakunnalle ja pyytää avustusta. Parhaansa hän varmaan yritti. Itselleen ei koskaan ostanut mitään ja ymmärrän tietyllä tavalla senkin, että ratkesi viinaan, onneksi pääsi siitä irti kuitenkin.
Itse yritän tehdä asioita toisella tavalla kuin äitini ja uskon myös onnistuneeni siinä. Mutta siltikään lapsista ei ole tullut meidän perheen pyörittäjiä. Mun ja miehen filosofiaan kuuluu, että me emme syntyneet lasten elämään, vaan lapset meidän. Eli jokainen perheenjäsen on yhtä tärkeä, eikä lapset ole mitään prinssejä ja prinsessoja, joiden sana on laki.
Minullakin oli kylmä ja etäinen äiti. Kodin siisteys oli tärkeämpää kuin oman lapsen pitäminen sylissä. Isä leikki paljon kanssani, äti ei ymmärtänyt lapsen maailmaa. Jos olin järjestänyt omalla tavallani lelut hyllylle saattoi äiti sen jälkeen siivota asiat siten, että se näytti hänen silmäänsä hyvältä.
Vanhemmiten olen kuitenkin ymmärtänyt äitiäni jo aika lailla paremmin tässä asiassa. Ei hänelläkään aikanaan ollut mallia rakkauden osoittamisesta. Parhaansa varmasti kuitenkin teki.
Vanhemmat ovat oman aikakautensa "tuote".
Meidän vanhempien aikaanhan opetettiin, että vauvaakaan ei SAA pitää paljon sylissä, koska muuten siitä tulee "rauhaton". Oma äiti tosin on ollut aina kova halimaan ja hellimään, mutta miehen täti kertoi että näin heille opetettiin.
Samanlainen on ollut oma lapsuuteni. Olen elämässäni kärsinyt aika paljon tästä rakkaudettomuudesta.
Ja imettää ei saa jatkuvasti, tulee vatsakipuja. Vieressä ei saa nukuttaa jne jne jne.
Mutta juuri kuten edellä sanottiin - oman aikakautensa tapoja, jotka on onneksi muuttuneet. Saapa nähdä, miten sitten pitää lapset kasvattaa, kun me olemme mummoja...
Olen asiaa miettinyt monesti, itse olen ollut onnekas monen sukupolven ketjussa, aina on lapsia pidetty sylissä ja nauratettu ja leikitettykin. Mutta sitten tuo kaupunkien tarhapolitiikka Itä-Saksasta, äidit töihin 1-3kk synnytyksestä, pulloa ja leikkikehää. Mitä se tekee kiintymyssuhteelle ja hellyydenkokemiselle?
Tässä se edellinen mihin viittasin...
Nyt kysyn teiltä, mitä mieltä olette - johtuuko tämä ihan mieletön lapsen omiminen ja fobia oman lapsen hylkäämisestä ja siitä aiheutettavasta traumasta (ja siinä sivussa pelko siitä, että lapsi unohtaa äitinsä) peruja näiltä ajoilta?
Synnyttikö suurten ikäluokkien lastenhoitokäytäntö hermoheikkoja nuoria äitejä? Mustavalkoisesti esitettynä...
Sainpas tasta vahan pohdittavaa. Kerrankin taalta saa lukea jotain jarkevaa ja inspiroivaa!
t.70-luvun lapsi