Mä olen päättänyt että annan esikoisen huostaan!

On sulla rankkaa!! En osaa edes kuvitella, miltä tuntuu, kun ei tiedä missä oma lapsi on!! Ja sitten etsieesä ei välttämättä edes löydä..huh huh! Vaikka aluksi olinkin liian negatiivinen tätä huostaanottoa vastaan, niin ehkä tytölle tekisi hyvääkin olla muualla jonkun aikaa. Nuorisopsykiatrian osastolla? Siitä voisi olla apuakin (en niin tarkaan lukenut ketjua, että olisiko jo ollutkin?)

Nimittäin osaa vastaajista! On niin helppo päteä kun itse ei ole samanlaisessa tilanteessa.

Huostaanotto voi toki johtua vanhempien ongelmista, mutta huostaanottopäätöksessä voi olla myös sellainen syy että: lapsi on omalla käyttäytymisellään vaaraksi/haitaksi itselle tai muille, tai vakavasti vaarantaa oman kehityksensä,etc, ei täysin ehkä noilla sanoilla, mutta sisällöltään tuo. ja silloin vika EI ole kodissa, vaan nuoressa, vaikka joissain tapauksissa nuoren ongelmat heijastuvatkin kodista. Jos lapsi karkailee, eikä käy koulua, ei voida olettaa että asuntoon hankitaan sellaiset lukot, ettei lapsi pääse sieltä ulos(ja jos aikuinen ei ole kotona, se vaarantaisi myös lapsen esimerkiksi tulipalon sattuessa) Eikä aikuinen aina pysty pitelemään lasta väkisin sisällä, koska nuori voi käydä fyysisesti käsiksi halutessaa pihalle. itsekin olen oman äitini oven edestä siirtänyt. Mitkään uhkailutkaan mm.viiikkorahan menettämisestä etc eivät aina auta, sillä jos ei saa rahaa-voi varastaa, jos jotakin tarvitsee(ja kyllä, nuori voi oikeasti ajatella tällä tavalla)

" Vanhemmuus on hukassa. Mites jatkossa kun nämä teininä huostaanotetut tekevät lapsia ja lapsenlapsia. Kuka heidät hoitaa kun opittu malli, et pois kotoolta? En ole todellakaan tyytyväinen tähän suuntaukseen"



Kuules nyt, kuten tuolla yhdessä viestissä kirjoitin, niin minutkin on otettu huostaan nuorena, mutta kyllä minä silti ihan itse oman lapseni kasvatan ja olen hänelle hyvä äiti. Ja olenpahan saanut kokea monia eri kasvatustapoja ja nähnyt eri malleja..tiedän mikä toimii ja mikä ei (vaikka sen kyllä kokeilun kauttakin joutuu oppimaan).

päinvastoin poliklinikan mielestä lapsi täysin terve vaikka ei kahteen vuoteen käynyt koulussa eikä muuallakaan ulkona huoneestaan ja kaikki pistettiin murrosiän piikkiin. Siksi ei muuta hoitoa saanutkaan kuin nuo juttelukäynnit joista ei mitään hyötyä. Kun nyt huostaanottokaan ei ole auttanut niin ovat vihdoin myöntyneet että ehkä jotain ongelmaa on.

Meillä siis ei päihde tms. ongelmia vaan väkivaltaisia raivareita kotona ja koulussa ei käy.

Meidän lapsi pääsi nuorisopsykiatrisen hoidon piiriin. Mikä tarkoittaa sitä että käy juttelemassa pari kertaa kuussa psykologin kanssa ja välillä on lääkärin kanssa hoitoneuvotteluja, n. puolen vuoden välein. Mun lapsella ei ole lääkitystä koska hänellä ei ole mitään diagnoosia, on siis sinänsä ihan terve. Murrosikä vaan pistää oireilemaan pahimman kautta. Lähinnä hän vaarantaa oman terveytensä ja hyvinvointinsa.

Meillä on käyneet sossut kotona, papereissa lukee että me ollaan vastuuntuntoisia vanhempia ja kotiolot on hyvät, ei ongelmia muiden lasten kanssa. Tiedättekö miltä tuntuu päästää joku vieras omaan kotiin "arvostelemaan"? Ei tunnu hyvältä, mutta päästin kun katsoin että meillä ei ole mitään salattavaa.

Meillä on ollut perhetyöntekijä nuorella, 2 kertaa viikossa tulee kotiin. Tiedättekö miltä tuntuu kun kotiin tulee vieras ihminen pari kertaa viikossa? Ei ole kivaa ei, mutta päästän koska halusin kokeilla jos se auttaa lasta.

Mä en voi kulkea mun lapsen perässä kokoajan. Mulla on myös muita lapsia, jotka joutuvat seuraamaan tätä kaikkea vierestä ja ihan tahtomattaa. Tiedättekö miten vaikeaa on selittää pienemmille sisaruksille miksi isosisko tekee sitä ja tätä? Ei ole helppoa.

Joka kerta kun mun lapsi tekee jotain ei sallittua mun sydän murtuu, silti mun on jaksettava. Miten monta unetonta yötä mulla on ollut ja miten monesti mä olen lastani etsinyt kissojen ja koirien kanssa.

Me ei päästä minnekään, meidän esikoista ei voi jättää yksin. Me ei voida tehdä mitään lomasuunnitelmia, koska ne saattaa peruuntua esikoisen takia, koska hän vaan päättää että ei tule mukaan.

Mun nuoremmat lapset kärsii siskonsa takia.

Mä en aio vaihtaa paikkakuntaa ja repiä nuorempia pois sijoiltaa, en aio vaihtaa työpaikkaa, mies on yrittäjä ja se ei siltäkään kantilta onnistu.

Mun esikoinen on ihana, mutta nyt se käyttäytyy ja tekee asioita mitä ei ton ikäinen saa tehdä. Mahdollisuudet on tyrinyt kerta toisensa jälkeen. Mun mitta on täysi! Ei meidän elämä voi pyöriä yhden lapsen ympärillä.

Joo, ja on huono-äiti-fiilis, jos se teitä teilaajia yhtään helpottaa!

-ap

ihanko pitäisi uhmaikäisen kiukuttelusta päätellä että murrosiässä tulee ongelmia:D Kyllä minä huomasin että meidän ongelmalapsessa on jotain vialla jo varhain, mutta vasta neljäs eri terveyskeskuslääkäri suostui laittamaan lähetettä jatkotutkimuksiin, useampi vuosi yritettiin. Huostaanotto olikin sitten heti ensimmäisiä "apuja" mitä meille tarjottiin. Ja oikeasti alkoi tapahtua vasta siinä vaiheessa kun lapsi lopetti koulunkäynnin kokonaan. Edes opettajaan käsiksi käyminen ei auttanut asian edistymisessä.













"39, siinä on 10 vuotta aikaa toimia, vai mitä?"

Kyllä se näkyy jo aikaisemminkin.



Ja lempoako siellä arvauskeskuksessa aikaa olette haaskanneet? Kuka sieltä mihinkään mitään lähetteitä!

En voi sille mitään, mutta uskon kyllä, että jos lapset käyttäytyvät kotona ja koulussa ihan miten sattuu, on vika vanhemmissa. Jossain vaiheessa asiat on vaan alkaneet mennä pieleen, eikä vanhemmat ole osanneet kasvattaa lapsiaan ja kuunnella heidän tarpeitaan.



Joku täällä sanoi, että nykyään 16-vuotias tyttärensä alkoi 3-vuotiaana kasvaa kieroon. Oikeesti... Pitäisköhän mennä vähän itseensä?

En voi sille mitään, mutta uskon kyllä, että jos lapset käyttäytyvät kotona ja koulussa ihan miten sattuu, on vika vanhemmissa. Jossain vaiheessa asiat on vaan alkaneet mennä pieleen, eikä vanhemmat ole osanneet kasvattaa lapsiaan ja kuunnella heidän tarpeitaan. Joku täällä sanoi, että nykyään 16-vuotias tyttärensä alkoi 3-vuotiaana kasvaa kieroon. Oikeesti... Pitäisköhän mennä vähän itseensä?

Eli jos poika käyttäytyi kuin enkeli koulussa aina mutta alkoi pinnata ja karkailla kymppiluokalla, hänet oli kasvatettu väärin? Ja syy kymppiluokalle oli se että ei päässyt 7.5 keskiarvolla haluamaansa kouluun. Kympillä sitten oli pari kaveria jotka vetelehtivät kotona koko päivän pelaamassa tietokonepelejä. Ja siitä se siiten lähti.

Haloo!



Ensinnäkin miksi keskiarvo on noin kehno ja toisekseen, miten tuonikäisellä voi olla noin huono pettymyksen sietokyky?

Eli jos poika käyttäytyi kuin enkeli koulussa aina mutta alkoi pinnata ja karkailla kymppiluokalla, hänet oli kasvatettu väärin? Ja syy kymppiluokalle oli se että ei päässyt 7.5 keskiarvolla haluamaansa kouluun. Kympillä sitten oli pari kaveria jotka vetelehtivät kotona koko päivän pelaamassa tietokonepelejä. Ja siitä se siiten lähti.

Kyllä juu olen sitä mieltä, että jos vanhemmat osaavat kuunnella lapsiaan ja keskustella heidän kanssaan lastensa mielipiteitä ja tarpeita kunnioittaen, niin mitään huostaanottoratkaisuja ei tarvitse tehdä. Kyse vanhempien ja lasten vaikeaan suhteeseen on usein nimenomaan yksipuolinen kommunikointi, jossa vanhemmat antavat määräyksiä, joita lasten on toteltava. Se ei ole hyvää kasvatusta.

meitä lapsia on kolme, minä ja veli ollaan pärjätty elämässä hyvin, on käyty kouluja, työpaikat löytyy ja perhekin on perustettu tahoillamme. Toinen veli taas ei ole vieläkään elämästä saanut otetta (tällä hetkellä vankilassa) toivottavasti pääsee vielä jaloilleen.



Veljeni ongelmat kärjistyivät teini-iässä, mutta sitä ennenkin hänellä oli vaikeuksia esim. koulunkäynnissä eikä kavereitakaan oikein löytynyt. Hänellä on nyt vasta aikuisiällä vankilassa diagnosoitu mm. ADHD. Koulukodissa veli oli nuorena, mutta häntä ei mikään muu pidätellyt kuin vankila, jossa on nyt jo neljättä kertaa. Vanhempani ovat aina tehneet veljeni eteen kaikkensa, mutta aina sekään ei riitä.

jossa syntipukki-systeemi toimii. Puhtaita pulmusia kaikki tyynni, paitsi tämä yksi ongelma sitten häiritsee.

meitä lapsia on kolme, minä ja veli ollaan pärjätty elämässä hyvin, on käyty kouluja, työpaikat löytyy ja perhekin on perustettu tahoillamme. Toinen veli taas ei ole vieläkään elämästä saanut otetta (tällä hetkellä vankilassa) toivottavasti pääsee vielä jaloilleen.

Veljeni ongelmat kärjistyivät teini-iässä, mutta sitä ennenkin hänellä oli vaikeuksia esim. koulunkäynnissä eikä kavereitakaan oikein löytynyt. Hänellä on nyt vasta aikuisiällä vankilassa diagnosoitu mm. ADHD. Koulukodissa veli oli nuorena, mutta häntä ei mikään muu pidätellyt kuin vankila, jossa on nyt jo neljättä kertaa. Vanhempani ovat aina tehneet veljeni eteen kaikkensa, mutta aina sekään ei riitä.

Pysyn edelleen kannassani, että vika on vanhemmissa. Ilmeisesti veljesi on ollut kovin erilainen kuin te muut sisarukset ja todennäkösiesti erilainen kuin vanhempasi. Jos vanhempasi olisivat osanneet kuunnella hänen todellisia tarpeitaan, olisi veljesi varmasti välttynyt monilta hankaluuksilta.

Vaikka vanhempasi ovat tehneet kaikkensa veljesi eteen, se ei tarkoita, että ovat toimineet oikein. Ehkä vähempikin olisi riittänyt, jos se olisi ollut erilaista.

Siis tuntematta meidän perhettä lainkaan väität että se että yksi meistä lapsista on vankilakierteessä on kaikkien meidän muiden syytä?

Onko mukavampaa selittää asia niin, että vanhempasi ovat puolijumalia ja sinäkin niin kaikin puolin kunnollinen, että.



Miten vanhempasi tukivat veljeäsi kouluvaikeuksissa? Miksi ADHD diagnosoitiin vasta vankilassa? Miten veljeesi valettiin itsetuntoa vaikeuksista huolimatta?

Minulla oli rankka murkkuikä. Join joka viikonloppu, en jaksanut paneutua kouluun. Syynä oli masennus. Opet sanoi, että olen syrjäytynyt rapajuoppo 20-vuotiaana. Kun pääsin terapiaan, elämä muuttui: jätin alkon ja menin lukioon, sen jälkeen yliopistoon. Pääsin jopa sisään erittäin suositulle linjalle. Nyt minulla on hyvä työ ja olen itse äiti. Oletko ihan varma, että kaikki keinot on kokeiltu: minut ainakin se terapia pelasti + masennuslääkkeet. Voimia!

Siis tuntematta meidän perhettä lainkaan väität että se että yksi meistä lapsista on vankilakierteessä on kaikkien meidän muiden syytä?

En tarkoita, että veljesi vankilakierre olisi kaikkien teidän muiden syytä. Tarkoitan vain, että vanhempasi eivät ole osanneet mukauttaa omaa ksavatustyyliään veljesi tarpeiden mukaiseksi. Silloin kun ongelmat alkavat, voi olla jo liian myöhäistä. Lasten oikeanlainen kasvatus ja tukeminen alkaa jo vauvasta.

ja alat syytellä meitä muita perheenjäseniä ja etenkin vanhempiani veljeni ongelmista? Laitatko vielä viittauksen jossa kerron vanhempieni olevan puolijumalia ja mainitsen itsekin olevani niin kaikinpuolin kunnollinen, että..



Sinun ajatusmaailmallasi ilmeisesti myös nuorten tekemät itsemurhat ovat aina vanhempien syytä kuten myös kaikki muut ongelmat heidän elämässään?



p.s. ADHD on sen verran uusi diagnoosi, ettei ole lainkaan tavatonta että se nykyään diagnosoidaan vasta aikuisiässä.

Ja milloin ja missä asiassa? Oli vika sitten minussa, tyttäressäni tai ihan missä tahansa, niin homman nimi on nyt se että me selvitetään tämä ja on selvitetty jo parisen vuotta lapsen asioita.

Meille on sattuneet mukavat sossut, paljon varmaan kertoo jo sekin että kaikesta huolimatta lasta ei olla vielä huostaanotettu, vaan niitä mahdollisuuksia on annettu ja tukitoimia on ollut ja on. Mutta missä menee raja? miten paljon on vanhemman siedettävä ja miten paljon yhteiskunta tulee vastaan? Rajansa kaikella.



Mulle on sanottu että, "älä turhaan syytä itseäsi" sitä kuulema tekee jokainen vanhempi, varsinkin äidit, etsivät syytä itsestään, niin olen tehnyt minäkin ja tulen varmaan vielä tekemään. Välillä mä ymmärrän että olen tehnyt parhaani, olen rakastanut, hellinyt, antanut rajoja, ruokaa, hoivaa, kodin, kaikkea sitä hyvää mitä lapselle halutaan antaa että hänestä kasvaisi vastuunsa tunteva ja fiksu nuori ja aikuinen. Mitä olisin voinut tehdä enemmän? mitä olen tehnyt väärin?



Varsinkin niin hetkinä kun olen yksin, vaikka nyt siinä autossa etsimässä lasta, huudan ja itken, jumalaakin oon rukoillut vaikka en uskovainen ole, mutta hädässä ylhäätäkin olen apua pyytänyt, silloin mä mietin sitä miksi meille kävi näin? Tai yöllä kun en lasta ole löytänyt, poliisit ei välitä, en saa unta, tietäsittepä mitä kaikkea mä mietin.



Kun mulla on oikein iso huoli, mä mietin niitä hyviä hetkiä myös, mietin lapsen hyviäpuolia ja sitä miten ihana se on välillä ja miten suunnattoman rakas se on, niinä hetkinä kun en tiedä missä se on, toivon että kaikki on hyvin ja olen valmis tekemään mitä tahansa että saan sen ehjänä kotiin, ole valmis mihin tahansa, annan anteeksi kunhan vaan on kunnossa. Ja voi sitä autuutta kun se tulee kotiin, voin taas hengittää vähän aikaa vapaasti, mutta vaan vähän aikaa koska mä tiedän että toi kaikki on taas edessä.



Tänään siis on perjantai. Se tulee ehkä sovitusti kotiin ja mä olen onnellinen, voin hengähtää. Tai sitten se ei tule ja mun kurkkua kuristaa ja tuntuu vaikeelta hengittää, pettymys on kova, taas näin!



En mä osaa edes selittää, miten kauan te jaksaisitte tälläistä? Ja vielä pitäsi olla hyvä äiti nuoremmille lapsille ja miehelle hyvä vaimo, parisuhdekin on välillä ollut koetuksella tän takia!



Kyllä mua voi syyttää, en mä siitä rikki mene, mulla on isompiakin murheita kuin miettiä sitä mitä joku tuntematon ihminen joka ei tiedä puoliakaan meistä eikä tunne meitä, nii mitä se on mieltä siitä olenko minä syypää vai en?



-ap