kaksin miehen kanssa lomalle, lapset 2v ja 5v jäävät kotiin :)

tajuaa että viikko erossa äidistä on 2-vuotiaalle tosi kova pala. Ehkä jotkut vanhemmat eivät ollenkaan keskity lapsiinsa eivätkä sen vertaa ymmärrä heitä.

että täällä "keskustelee" joku muukin kuin minä kanssanne kehityspsykologiasta yms. -8 & 13-

minä en siis ole sinä! Mutta sinun kirjoitukset vastaavat omia ajatuksiani. Ja taitaa joku muukin tässä keskustella samoin ajatuksin.

Nämä ovat todellakin teidän _ajatuksia_. Voitte sanoa, että te ette tekisi kuten ap tai että teistä se on väärin, mutta turha perustella väitteitänne faktoilla, joita ei ole.

niin tyypillinen ketju täällä. Ei haluta uskoa mitään asiaa, joka on jostain muualta lähtöisin kuin av-mammojen omasta päästä. Heti toitotetaan linkkien perään. Jospa marssisitte kirjastoon ja lainaisitte jonkun kehityspsykologian perusteoksen ja tutustuisitte siihen. Tai oikeastaan ihan sama mulle mitä ajattelette. Eipä se kirjatietokaan teitä vakuuta, kun olette jotain omassa pienessä mielessänne päättäneet.

Täällä meillä on oikein kehityspsykologian asiantuntija, joka ei osaa edes googlettaa näitä tietoja muidenkin nähtäville? Eiköhän sitä tietoa löydy vähän enemmän täältä Internetin ihmeellisestä maailmasta kun kirjastosta, jossa suurin osa teoksista on 90-luvulta... ;-)

kehityspsykologia on niin uusi tieteenala, että kaikki tieto on 90-luvun jälkeen kirjoitettua...

"Kehityspsykologia ja moderni ihmisen kehityksen tutkimus sai alkunsa 1700-luvun valistusfilosofiasta ja silloin suositusta empiirisestä havainnoinnista ja rationaalisesta päättelystä. J. J. Rousseau (1712­–1778) pohti teoreettisesti lasten kasvatusta kirjassaan Emile. Myöhemmin J. H. Pestalozzi (1746–1827) pyrki kehittämään ja konkretisoimaan Roussean ajattelua mm. kehittämässään ns. Pestalozzi –menetelmässä, jossa lapsen katsotaan oppivan parhaiten konkreettisten asioiden ja tekemisen, ei puhumisen kautta.

Varsinainen tieteellinen kehityspsykologia muotoutui 1800-luvun lopulla, jolloin amerikkalainen G. Stanley Hall (1844–1924) julkaisi artikkelinsa päiväkoti-ikäisille tekemistään kyselyistä. Hall alkoi tutkia myös aikuisuutta ja vanhuutta erottaen ne omaksi ihmisen kehitys- ja elämänvaiheiksi. Hallin vaikutus nykyajan kehityspsykologiaan on merkittävä, sillä hänen katsotaan perustaneen kehityspsykologisen tieteenalan. Hallin käyttämä elämänkaari-näkemys on edelleen ajankohtainen.

Kehityspsykologinen tutkimus monipuolistui, kun brittitukija Sir Francis Galton (1822– 1911) ryhtyi 1860–70-luvuilla käyttämään tilastollisia menetelmiä perinnöllisyyden ja lasten kehityksen tutkimuksessa. Lisäksi 1890-luvulla amerikkalainen J. McKeen Cattell (1860–1944) kehitti erilaisia kognitiivisia suorituksia mittaavia ”älykkyystestejä” ja ranskalaiset A. Binet (1857–1911) ja T. Simon (1873–1961) kehittelivät lapsen kehitysvaihetestejä.

Kehityspsykologinen tutkimus keskittyi 1800- ja 1900-luvuilla pääasiassa lapsuus- ja nuoruusiän kehitykseen. Vasta toisen maailmansodan jälkeen kehityspsykologinen tutkimus kiinnostui aikuisuuden ja vanhuuden tutkimuksesta. Vielä tänä päivänäkin aikuisuuden tai vanhuuden tutkimus ovat määrältään huomattavasti vähäisempää kuin lapsuuden tai nuoruusiän vastaavat tutkimukset. Syy johtuu ehkä siitä, että aikuisuus ymmärretään saavutetuksi lopputulokseksi, jossa kehitystä ei enää tapahdu. Asennoituminen aikuisuuden ja vanhuuden tutkimukseen ovat kuitenkin selvästi muuttumassa."

http://opinnot.internetix.fi/fi/materiaalit/ps/ps2/1_kehityspsykologian…

on se, että lapsen eka vuoden aikana en ole yötä pois hänen luotaan, jos ei ole joku pakkotilanne (sairaus tms.) Vuosi on niin lyhyt aika elämässä, että sen vauvalleni suon, että hän saa turvallisen alun elämälleen. Vuoden jälkeen saatan sen yön pari olla pois, tilanteesta riippuen. Pääsääntöisesti suunnittelemme reissut niin, että koko perhe lähtee mukaan. Kun kuopuksemme täyttää vuoden saatamme taas suunnitella miehen kanssa jonkun yönyli reissun, mutta nyt se ei ole mahdollista, eikä edes tarpeen.



Ja kun lapset ovat jo vähän vanhempia (kouluiässä), niin silloin ilman muuta tehdään pidemmät lomareissut perheenä. Mikäs sen mukavampaa kuin tarjota lapsilleen elämyksiä. Pikku irtiottoja tehdään sitten miehen kanssa kaksin.



Me ollaan PERHE!

niin tyypillinen ketju täällä. Ei haluta uskoa mitään asiaa, joka on jostain muualta lähtöisin kuin av-mammojen omasta päästä. Heti toitotetaan linkkien perään. Jospa marssisitte kirjastoon ja lainaisitte jonkun kehityspsykologian perusteoksen ja tutustuisitte siihen. Tai oikeastaan ihan sama mulle mitä ajattelette. Eipä se kirjatietokaan teitä vakuuta, kun olette jotain omassa pienessä mielessänne päättäneet.

Täällä meillä on oikein kehityspsykologian asiantuntija, joka ei osaa edes googlettaa näitä tietoja muidenkin nähtäville? Eiköhän sitä tietoa löydy vähän enemmän täältä Internetin ihmeellisestä maailmasta kun kirjastosta, jossa suurin osa teoksista on 90-luvulta... ;-)

kehityspsykologia on niin uusi tieteenala, että kaikki tieto on 90-luvun jälkeen kirjoitettua...

"Kehityspsykologia ja moderni ihmisen kehityksen tutkimus sai alkunsa 1700-luvun valistusfilosofiasta ja silloin suositusta empiirisestä havainnoinnista ja rationaalisesta päättelystä. J. J. Rousseau (1712­–1778) pohti teoreettisesti lasten kasvatusta kirjassaan Emile. Myöhemmin J. H. Pestalozzi (1746–1827) pyrki kehittämään ja konkretisoimaan Roussean ajattelua mm. kehittämässään ns. Pestalozzi –menetelmässä, jossa lapsen katsotaan oppivan parhaiten konkreettisten asioiden ja tekemisen, ei puhumisen kautta. Varsinainen tieteellinen kehityspsykologia muotoutui 1800-luvun lopulla, jolloin amerikkalainen G. Stanley Hall (1844–1924) julkaisi artikkelinsa päiväkoti-ikäisille tekemistään kyselyistä. Hall alkoi tutkia myös aikuisuutta ja vanhuutta erottaen ne omaksi ihmisen kehitys- ja elämänvaiheiksi. Hallin vaikutus nykyajan kehityspsykologiaan on merkittävä, sillä hänen katsotaan perustaneen kehityspsykologisen tieteenalan. Hallin käyttämä elämänkaari-näkemys on edelleen ajankohtainen. Kehityspsykologinen tutkimus monipuolistui, kun brittitukija Sir Francis Galton (1822– 1911) ryhtyi 1860–70-luvuilla käyttämään tilastollisia menetelmiä perinnöllisyyden ja lasten kehityksen tutkimuksessa. Lisäksi 1890-luvulla amerikkalainen J. McKeen Cattell (1860–1944) kehitti erilaisia kognitiivisia suorituksia mittaavia ”älykkyystestejä” ja ranskalaiset A. Binet (1857–1911) ja T. Simon (1873–1961) kehittelivät lapsen kehitysvaihetestejä. Kehityspsykologinen tutkimus keskittyi 1800- ja 1900-luvuilla pääasiassa lapsuus- ja nuoruusiän kehitykseen. Vasta toisen maailmansodan jälkeen kehityspsykologinen tutkimus kiinnostui aikuisuuden ja vanhuuden tutkimuksesta. Vielä tänä päivänäkin aikuisuuden tai vanhuuden tutkimus ovat määrältään huomattavasti vähäisempää kuin lapsuuden tai nuoruusiän vastaavat tutkimukset. Syy johtuu ehkä siitä, että aikuisuus ymmärretään saavutetuksi lopputulokseksi, jossa kehitystä ei enää tapahdu. Asennoituminen aikuisuuden ja vanhuuden tutkimukseen ovat kuitenkin selvästi muuttumassa." <a href="http://opinnot.internetix.fi/fi/materiaalit/ps/ps2/1_kehityspsykologian…" alt="http://opinnot.internetix.fi/fi/materiaalit/ps/ps2/1_kehityspsykologian…">http://opinnot.internetix.fi/fi/materiaalit/ps/ps2/1_kehityspsykologian…;

sinne kirjastoon kaivamaan niitä kehityspsykologian kirjoja! Mars mars!

niin tyypillinen ketju täällä. Ei haluta uskoa mitään asiaa, joka on jostain muualta lähtöisin kuin av-mammojen omasta päästä. Heti toitotetaan linkkien perään. Jospa marssisitte kirjastoon ja lainaisitte jonkun kehityspsykologian perusteoksen ja tutustuisitte siihen. Tai oikeastaan ihan sama mulle mitä ajattelette. Eipä se kirjatietokaan teitä vakuuta, kun olette jotain omassa pienessä mielessänne päättäneet.

Täällä meillä on oikein kehityspsykologian asiantuntija, joka ei osaa edes googlettaa näitä tietoja muidenkin nähtäville? Eiköhän sitä tietoa löydy vähän enemmän täältä Internetin ihmeellisestä maailmasta kun kirjastosta, jossa suurin osa teoksista on 90-luvulta... ;-)

kehityspsykologia on niin uusi tieteenala, että kaikki tieto on 90-luvun jälkeen kirjoitettua...

"Kehityspsykologia ja moderni ihmisen kehityksen tutkimus sai alkunsa 1700-luvun valistusfilosofiasta ja silloin suositusta empiirisestä havainnoinnista ja rationaalisesta päättelystä. J. J. Rousseau (1712&shy;–1778) pohti teoreettisesti lasten kasvatusta kirjassaan Emile. Myöhemmin J. H. Pestalozzi (1746–1827) pyrki kehittämään ja konkretisoimaan Roussean ajattelua mm. kehittämässään ns. Pestalozzi –menetelmässä, jossa lapsen katsotaan oppivan parhaiten konkreettisten asioiden ja tekemisen, ei puhumisen kautta. Varsinainen tieteellinen kehityspsykologia muotoutui 1800-luvun lopulla, jolloin amerikkalainen G. Stanley Hall (1844–1924) julkaisi artikkelinsa päiväkoti-ikäisille tekemistään kyselyistä. Hall alkoi tutkia myös aikuisuutta ja vanhuutta erottaen ne omaksi ihmisen kehitys- ja elämänvaiheiksi. Hallin vaikutus nykyajan kehityspsykologiaan on merkittävä, sillä hänen katsotaan perustaneen kehityspsykologisen tieteenalan. Hallin käyttämä elämänkaari-näkemys on edelleen ajankohtainen. Kehityspsykologinen tutkimus monipuolistui, kun brittitukija Sir Francis Galton (1822– 1911) ryhtyi 1860–70-luvuilla käyttämään tilastollisia menetelmiä perinnöllisyyden ja lasten kehityksen tutkimuksessa. Lisäksi 1890-luvulla amerikkalainen J. McKeen Cattell (1860–1944) kehitti erilaisia kognitiivisia suorituksia mittaavia ”älykkyystestejä” ja ranskalaiset A. Binet (1857–1911) ja T. Simon (1873–1961) kehittelivät lapsen kehitysvaihetestejä. Kehityspsykologinen tutkimus keskittyi 1800- ja 1900-luvuilla pääasiassa lapsuus- ja nuoruusiän kehitykseen. Vasta toisen maailmansodan jälkeen kehityspsykologinen tutkimus kiinnostui aikuisuuden ja vanhuuden tutkimuksesta. Vielä tänä päivänäkin aikuisuuden tai vanhuuden tutkimus ovat määrältään huomattavasti vähäisempää kuin lapsuuden tai nuoruusiän vastaavat tutkimukset. Syy johtuu ehkä siitä, että aikuisuus ymmärretään saavutetuksi lopputulokseksi, jossa kehitystä ei enää tapahdu. Asennoituminen aikuisuuden ja vanhuuden tutkimukseen ovat kuitenkin selvästi muuttumassa." &lt;a href="<a href="http://opinnot.internetix.fi/fi/materiaalit/ps/ps2/1_kehityspsykologian…" alt="http://opinnot.internetix.fi/fi/materiaalit/ps/ps2/1_kehityspsykologian…">http://opinnot.internetix.fi/fi/materiaalit/ps/ps2/1_kehityspsykologian…" alt="<a href="http://opinnot.internetix.fi/fi/materiaalit/ps/ps2/1_kehityspsykologian…" alt="http://opinnot.internetix.fi/fi/materiaalit/ps/ps2/1_kehityspsykologian…">http://opinnot.internetix.fi/fi/materiaalit/ps/ps2/1_kehityspsykologian…"&gt;<a href="http://opinnot.internetix.fi/fi/materiaalit/ps/ps2/1_kehityspsykologian…" alt="http://opinnot.internetix.fi/fi/materiaalit/ps/ps2/1_kehityspsykologian…">http://opinnot.internetix.fi/fi/materiaalit/ps/ps2/1_kehityspsykologian…;

sinne kirjastoon kaivamaan niitä kehityspsykologian kirjoja! Mars mars!

En ymmärtänyt. (En viitsinyt enää lainata tekstiä).

Täältä löytyy ihastuttavia kyökkipsykologeja! Tiedoksi vaan, että kyllä kaikille omille mielipiteilleen voi löytää kirjallisuudesta sitä tukevia tutkimustuloksia. Ja päinvastaisia. Ja siltä väliltä. Jari Sinkkonen, joka muuten on lastenpsykiatri eikä psykologi, on puhunut tuosta 1 eroyö/ ikävuosi nyrkkisäännöstä. Enkä usko, että se tarkoitti sitä miksikään laiksi, eikä varmaan olisi tuomitsemassa jotain perhettä, jossa on harkinnan jälkeen päätetty lomailla ilman lapsiakin. Näistä keskusteluista jää muuten aina sen toisen ääripään haitallisuus huomaamatta. Sellainen ylisuojeleva vanhemmuus voi haitata lapsen kehitystä siinä missä liika etäisyyskin.



Omat lapseni ovat kaikki olleet erilaisia sen suhteen, miten niistä olen voinut hyvällä mielellä olla erossa. Parivuotiaastakin vasta yhden yön. Ja 9-ja 4- vuotiaista 4 yötä. Ja isänsä on heitä hoitanut. Todellakin, nyt lähtee perisuhdematka varaukseen tämän ketjun innostamana! Pointtini siis on, että kaikkien tartte tehdä niinkuin itse teen. vaikka psykologian maisteri olenkin:D

Olin viiden päivän työmatkalla, kun kuopukseni oli 1v 1kk ikäinen. Kun tulin kotiin, hän tuli hymyillen halaamaan. Vaikutti iloiselta, että tulin takaisin, mutta käytöksessä ei ollut havaittavissa mitään poikkeavaa tai ahdistuksen merkkejä. Pitäisikö minun nyt muka lukemalla kehityspsykologian kirjoja ymmärtää, että olen julma ja olen aiheuttanut lapselleni hirveää kärsimystä (joka ei kyllä mitenkään näy)?

tajuaa että viikko erossa äidistä on 2-vuotiaalle tosi kova pala. Ehkä jotkut vanhemmat eivät ollenkaan keskity lapsiinsa eivätkä sen vertaa ymmärrä heitä.

Älä ammu viestintuojaa, en minä ole keksinyt lapsen aivojen neurologisen kehityksen vaiheita.

Ja tosiaan, se on 2v ikäiselle totaalinen hylkäämiskokemus, se jättääkö se trauman ja millaisen, on nähtävissä myöhemmin.

Sen toki myönnän että tuskinpa mitään pysyvää vauriota jää, vaikka en sitäkään uskalla varmaksi sanoa kun ei asiantuntijatkaan tiedä moista, mutta ei se tapahtumaa lapsen näkökannasta myönteiseksi muuta.

Meitä vanhempia on moneen junaan, joku voi nauttia vaikkapa usean vuorokauden lomasta erossa taaperoikäisestä ja jopa vauvasta, minä en voisi siitä nauttia koska tiedän hyvin (ammattinikin puolesta) erilaiset stressitekijät pienen lapsen kehitykselle. Myöskään äidin sydämeni ja maalaisjärkeni haraisi sellaista lomaa vastaan.

Mutta kukin tyylillään, ei ole onneksi minun lapseni.

-11-

Kai tätäkin on tutkittu. Miten ilmenee? Olisi näemmä tiedossa kolme lähes jo aikuista lasta (ei minun kaikki), joiden vanhemmat olivat pidempää matkalla kuin lapen ikävuosien määrä.

Lähes itku silmässä luin tuon yhden viestin, jossa joku kertoi 2,5-vuotiaan reaktiosta, kun palasi pitkän sairaalareissun jälkeen kotiin. Hoidit tilanteen varmasti parhaalla mahdollisella tavalla, kun pikkuisesi sai itkeä ikävänsä ja tuskansa sylissäsi kotiin palattuasi. Olisipa kaikilla tuollainen äiti!



Ihmettelen, miten isoina ja itsenäisinä täällä nähdään jo 1-2-vuotiaat. Olen itse lapsena ollut paljon sairaalassa, tosin kerrallaan vain noin viikon jaksoja. Voin sanoa, että vaikka olen ihan normaali mielenterveydeltäni, jätti jaksot minuun kuitenkin jälkensä.



Lapsia ja vanhempia on erilaisia ja jos suhde isovanhempiin on todella läheinen, haitat viikon lomasta varmaan vähenevät. Itse en koskaan jättäisi kaksivuotiasta viikoksi kuin aivan pakon edessä, esim. sairauden vuoksi. Sellaisella lomalla en tekisi yhtään mitään, jonne en voisi ottaa lapsiani mukaan.



Olisi todella toivottavaa, että vanhemmilla olisi enemmän tietoa kehityspsykologiasta ja aivojen kehityksestä.

Varmasti on upea reissu - voi tosin tulla hirmuinen ikävä lapsia.



Toivottavasti kotiin tultuanne lapset uskaltavat purkaa mitä tunteita on kertynyt (voi olla jälleennäkemisen riemun lisäksi melkoinen määrä ahdistusta ja vihaa). Varsinkin nuoremman voi olla vaikea ymmärtää miksi isä ja äiti hylkäsivät, hänen näkövinkkelistään.



Muistakaa soitella lapsille joka päivä, helpottaa varmasti oloa kun tietävät vanhempien ajattelevan heitä ja ikävöivän.

mutta kieliopinnotkin opettavat lasten ja vanhempien välisistä suhteista paljon.



pullon henki -satu kertoo nimenomaan tilanteesta, jossa lapsi ja vanhempi ovat pitempään erossa.



pääpiirteissäänhän tarina menee siten, että kalastaja löytää rannalta pullon, jonka sisältä ilmestyy hyvin vihainen henki. hän uhkaa tappaa kalastajan ja kertoo syyksi, että ensimmäiset sata vuotta hän odotti pelastajaa ja suunnitteli antavansa tälle kaikki maailman rikkaudet palkkioksi, seuraavat sata vuotta hän odotti pelastajaa ja suunnitteli antavansa tälle kaiken mitä tämä vain halusi niin kaikkien maailman rikkauksien lisäksi, kun ketään ei tämänkään jälkeen kuulunut, henki alkoi vähitellen suuttua. ja kun kolmesataa vuotta oli kulunut, hän oli päättänyt surmata ensimmäisen ihmisen, joka pullon avaisi.



tämä tarina kertoo siis nimenomaan lapsen suhtautumisesta vanhemman poissaoloon. alkuun lapsi haluaa vanhempien palattua kertoa tälle kaikkia kivoja juttuja lomastaan, seuraavaksi hän piirtää hienoja kuvia lahjaksi ja lopulta hän ahdistuu ja suuttuu vanhemmilleen, kun nämä eivät palaakaan. aika riippuu lapsesta, esimerkiksi esikoiseni koki jo muutaman tunnin kolmenasatana vuotena kun taas toiseksi nuorimman saattoi jättää hoitoon - pakosta - viikoksikin ennen kuin hänelle se kolmesataa vuotta oli kulunut.



viisas kalastaja selvisi pinteestä oveluudella. saman voivat tehdä vanhemmat, jotka ovat lapsistaan erosta. kunhan he tietävät jo valmiiksi odottaa, etteivät lapset ole erosta ja vanhempien suhteen hoitamisesta yhtä innoissaan kuin vanhemmat itse.



ekat päivät loman jälkeen voivat siis olla rankkoja. jos loma on ollut hyvä, se kantaa tuon yli. toivottelen onnistunutta parisuhdevapaata ap:lle ja kumppanilleen. :)

Kyse ei ole lasten ja vanhempien välisistä suhteista, vaan siitä, miten lapsi kehittyy. Vanhemmat voivat tehdä paljon vahinkoa aivojen ja tunne-elämän kehitykselle.

Kannattaa siis perehtyä myös kehityspsykologiaan, voit saada KIELIopintojen vastapainoksi uutta sisältöä ja ymmärrystä.

psykologiaa en ole lukenut, mutta kieliopinnotkin opettavat lasten ja vanhempien välisistä suhteista paljon.

pullon henki -satu kertoo nimenomaan tilanteesta, jossa lapsi ja vanhempi ovat pitempään erossa.

pääpiirteissäänhän tarina menee siten, että kalastaja löytää rannalta pullon, jonka sisältä ilmestyy hyvin vihainen henki. hän uhkaa tappaa kalastajan ja kertoo syyksi, että ensimmäiset sata vuotta hän odotti pelastajaa ja suunnitteli antavansa tälle kaikki maailman rikkaudet palkkioksi, seuraavat sata vuotta hän odotti pelastajaa ja suunnitteli antavansa tälle kaiken mitä tämä vain halusi niin kaikkien maailman rikkauksien lisäksi, kun ketään ei tämänkään jälkeen kuulunut, henki alkoi vähitellen suuttua. ja kun kolmesataa vuotta oli kulunut, hän oli päättänyt surmata ensimmäisen ihmisen, joka pullon avaisi.

tämä tarina kertoo siis nimenomaan lapsen suhtautumisesta vanhemman poissaoloon. alkuun lapsi haluaa vanhempien palattua kertoa tälle kaikkia kivoja juttuja lomastaan, seuraavaksi hän piirtää hienoja kuvia lahjaksi ja lopulta hän ahdistuu ja suuttuu vanhemmilleen, kun nämä eivät palaakaan. aika riippuu lapsesta, esimerkiksi esikoiseni koki jo muutaman tunnin kolmenasatana vuotena kun taas toiseksi nuorimman saattoi jättää hoitoon - pakosta - viikoksikin ennen kuin hänelle se kolmesataa vuotta oli kulunut.

viisas kalastaja selvisi pinteestä oveluudella. saman voivat tehdä vanhemmat, jotka ovat lapsistaan erosta. kunhan he tietävät jo valmiiksi odottaa, etteivät lapset ole erosta ja vanhempien suhteen hoitamisesta yhtä innoissaan kuin vanhemmat itse.

ekat päivät loman jälkeen voivat siis olla rankkoja. jos loma on ollut hyvä, se kantaa tuon yli. toivottelen onnistunutta parisuhdevapaata ap:lle ja kumppanilleen. :)

Kyse ei ole lasten ja vanhempien välisistä suhteista, vaan siitä, miten lapsi kehittyy. Vanhemmat voivat tehdä paljon vahinkoa aivojen ja tunne-elämän kehitykselle.

Kannattaa siis perehtyä myös kehityspsykologiaan, voit saada KIELIopintojen vastapainoksi uutta sisältöä ja ymmärrystä.

Minusta ollaan aika hakoteillä tuollaisella mentaliteetillä, se selittääkin pitkälti tätä itsekästä touhua nykyvanhemmilta.

"Juu ei siihen kuole ja minä sain jo 2-vkoisena tuoremehua" *jibiii*!



Eikö se riitä, jos jokin asia on lapselle kaiken nykytietämyksen valossa lapselle stressitekijä ja traumaattinen? Ja jos/kun ei riitä niin miksi ei??

Mikä vanhempi se sellainen on joka moisen tosiasian sivuuttaa ja toimii oman navan mukaan?

Niin ja tämä ei nyt liity siihen ettei lapselle saisi esim pettymyksiä tuottaa, se on aivan eri asia ja pettymykset kuuluvat elämään ja lapsenkin on tarpeen niitä oppia sietämään.

Eri asia vain.



Surullista.

tätä vinkumista, että lähdetään matkalle ja kuinkahan äiti selviää.



Hohhoijaa. Jos äiti ei tiedä selviämisestään niin miksi lähteä sinne itkemään ikävää.

Lapsikin vaistoaa jos äiti itkee ja ruikuttaa, että mun on niin vaikea lähteä isin kans lomalle kun jäät tänne.



Menee ja nauttii tai jää sitten kotiin. Jos parisuhde ei pysy pystyssä ilman lomaa niin kannattaa mennä vaikka jonnekin parisuhdekurssille. Jos se pysyy kunnossa ilman yhteisiä lomia niin ok, lomailee sitten muuten.



Mutta miksi ihmiset reissaa väkisin jos se tuntuu itsestä pahalta. Menee reissuun sitten kun ei tarvi miettiä, miten itse selviää.

En olisi asiaa osannut paremmin muotoilla. Juuri näin minäkin ajattelen.

Minusta ollaan aika hakoteillä tuollaisella mentaliteetillä, se selittääkin pitkälti tätä itsekästä touhua nykyvanhemmilta.

"Juu ei siihen kuole ja minä sain jo 2-vkoisena tuoremehua" *jibiii*!

Eikö se riitä, jos jokin asia on lapselle kaiken nykytietämyksen valossa lapselle stressitekijä ja traumaattinen? Ja jos/kun ei riitä niin miksi ei??

Mikä vanhempi se sellainen on joka moisen tosiasian sivuuttaa ja toimii oman navan mukaan?

Niin ja tämä ei nyt liity siihen ettei lapselle saisi esim pettymyksiä tuottaa, se on aivan eri asia ja pettymykset kuuluvat elämään ja lapsenkin on tarpeen niitä oppia sietämään.

Eri asia vain.

Surullista.

eikö sua pelota että sattuu jotakin ennalta odottamatonta - kuten nyt lentoliikenne on suljettuna tai toinen tiestä loukkaantuu matkalla ja jää viikoiksi sairaalaan - niin että jouduttekin olemaan huomattavasti kauemman aikaa erossa pienistä lapsistanne? Itse en uskaltaisi erottautua pikkuisustani noin kauas / pitkäksi aikaa, meillä 2-vuotias selvästi reagoi jo yhden yön erossa oloon.

Ei lapsi siitä kärsi jos sillä on hoitajana tuttu aikuinen. Minut on jätetty 2 kk vanhana viikoksi ihanan mummoni hoiviin enkä ainakaa tiedä mitää traumaa saaneeni. :)