Olen yksin vastuussa suhteemme henkisestä tilasta. Muilla samanlaista? (ov)
Eli:
Minulle on tärkeää avioliitossa ME-henki, tunne siitä että yhdessä toimitaan yhteisen hyvän eteen. Että olisi sellainen vahva tunne "meidän jutusta", olisi yhteisiä mielenkiinnon kohteita, tavoitteita ja ajatuksia. Että oltaisiin kiinnostuneita toisistamme ja toisten ajatuksista.
Välillä tuntuu, että miehelle lähes kaikki on hällä väliä. Jos aloitan keskustelun, hän kyllä vastaa kun kysytään. Aloitteellinen hän ei ole, vaan lähinnä välinpitämätön. Voin pitää viikon mykkäkoulua, tai valittaa sängyssä päänsärkyä, eikä mies huomaa mitään, tai ajattelee, että kyllä tuo ohi menee. Ei koskaan ota tunteita tai suhdettamme puheeksi. Ei koskaan tartu toimeen asioiden muuttamiseksi. Meillä ei ole kuulemma ongelmia. Eli siis hänellä ei ole.
Osittain tämä varmaan johtuu miehen ja naisen välisistä yleisistä eroista, mutta mieheni on harvinaisen viilipyttymäinen, tuntuu ettei mikään hetkauta. Olen väsynyt olemaan suhteemme yksinäinen ilmanpuntari. Olen luovuttamassa aktiivisen yhteishengen tavoittelussa. Tällä hetkellä olen pari viikkoa elänyt kaveriliittoa, eikä miehellä taaskaan näytä olevan mitään tilannetta vastaan. En jaksa enää avautua yksipuoleisesti miehelle. Aion elää omaa elämääni, kunnes mies ehkä joskus avaa suunsa.
Kohtalotovereita? Neuvoja?
Kommentit (51)
Meillä on mieheni kanssa ollut kahden keskistä aikaa noin kolmisen kertaa vuodessa. Nyt olemme saaneet vakituisen lastenhoitajan ja vapaata on mahdollisuus saada useammin. Tänään hoitaja tuli pariksi tunniksi katsomaan lasta ja lähdimme mieheni kanssa kauppaan.
Aloimme riidellä heti alkumetreillä. Olisin halunnut ostaa lapsillemme keilapelin, mutta mieheni ei kuulemma voi sietää, kun lapsemme eivät pysty pelaamaan sitä pienessä huoneessaan. Mua ei häiritse se, että lapset leikkivät joka huoneessa, kunhan illalla siivotaan lelut. Mieheni väitti, että minua ei häiritse asia sen vuoksi, koska istun aina koneella ja suljen ympäristön mielestäni. Asia ei kuitenkaan näin ole, vaan tietoisesti yritän saada myös mieheni hoitamaan lapsia.
Kaupassa tunnelma meni aika kireeksi, joten ehdotin miehelle, että mentäisiin kahville. Kahvilassa mies alkoi heti lukea urheilu-uutisia eikä edes huomannut minua. Ennen kuin kysyin, et eikö meillä todellakaan ole mitään puhuttavaa kahdestaan? Olisi ollut aivan sama, vaikka olisin yksin istunut naapuripöydässä.
Lopulta mieheni laittoi lehden pois ja saimme keskusteltua "meistä". Kävimme kaupassa käydyn keskustelun läpi, johon mieheni ei paljoa ottanut kantaa, istui vain nyrpeänä.
Kun kysyn hältä, onko meillä jotain ongelmia ja mitä meidän parisuhteessa pitäis muuttaa, kaikki on aina hyvin. Mielestäni kaikki ei kuitenkaan ole hyvin. Lapsiperhe-elämä on rankkaa ja meillä iltaisin neuvotellaa kuka tekee mitä, jotta jossain vaiheessa saisi levähtää. Mikään ei tapahdu itsestään. Seksi ei toimi lähinnä lihoneen ja huonokuntoisen miehen vuoksi, kuin myös haluttomuudesta johtuen. Läheisyyttä on miehelle tarpeeksi, minulle ei. Mieheni myös keskustelee kanssani riittävästi omasta mielestään, minä taas kaipaisin enemmän yhteisiä juttuja.
Vaikka mielessä kävi tänäänkin, et mitä teen oikeen tuollaisen miehen kanssa, en osaa elää ilmankaan. En myöskään halua epäonnistua avioliitossa. Tulipas tarinaa..
Ap:n kuvaus kuulostaa ihan samalta kuin mun kuvaus meidän suhteesta. Miehen mielestä "meillä" on kaikki hyvin, mun mielestä mitään vitun "meitä" ei ole olemassakaan. Minä kaipaisin myös niitä yhteisiä juttuja, mutta kun niitä ehdotan ja keksin, ei käy. Aina on liian kiire tehdä sitä tai tätä, tai ei jaksa, tai "ei mua vaan oikeen kiinnosta tollanen". Kerran pyysin miestä sitten keksimään jotakin yhteistä tekemistä meille, sellaista, joka häntä kiinnostaisi - ja mies tuli töistä kotiin jonkun hemmetin pitsihepenesetin kanssa. Mun on myös vaikeaa olla miehen lähellä fyysisesti, koska henkinen yhteys puuttuu.
En koe miehen olevan kiinnostunut mun asioistani. Kun niitä kerron, hän tuijottelee seinille, tai sitten vain kävelee huoneesta sanomatta mitään. Kun sanon hänelle tästä, hän väittää, että "kyllähän mä kuuntelen". Omista asioistaan mies ei myöskään puhu mitään, jos kysyn jotakin, hän vain kohauttelee olkiaan. Mä harvemmin tiedän miehen työaikoja (ovat vaihtelevia), lomien ajankohdista en tiedä koskaan mitään, kaikki kaverimenonsakin mies ilmoittaa vasta, kun on suurin piirtein ulko-ovella jo menossa. Hän kuulemma vaan unohtaa kertoa.
En minäkään kuitenkaan osaa kuvitella elämää ilman miestäni, vaikka tiedostankin vallan hyvin, että todennäköisesti tilanne ei tästä tule muuttumaan mihinkään. Ja tiedän senkin, että minähän tästä kärsin.
itseään ihminen voi muuttaa, toisia ihmisiä ei. Tästä on hyvä lähteä. Jos et halua erota, muokkaa itseäsi toivottuun suuntaan. Jos miehesi ei välitä, ei sinunkaan ole pakko.
Tuollaisten miesten kanssa eläminen on kuin eläisi yksin. Pärjäätte aivan hyvin yksinkin. Ei tuollaisella kumppanilla tee yhtään mitään.
Työ näyttäisi olevan syynä siihen ettei jaksa keskustella. Omaa aikaa kaivataan. Mitä jos ehdottaisitte miehillenne pidempää lomaa. Vuoden työttömyyttä tms.. Tekisi ihmeitä parisuhteelle.
Ei se raha ole niin tärkeää että parisuhde kärsii. Rahan takia kaikki kärsii.
Jos olisitte säästäväisempiä niin miehen ei tarvitsisi käydä töissä ja silloin myös aikaa riittäisi teille enemmän.
Miehen pitää raataa niskalimassa töissä. Nainen ei välttämättä jaksa edes kotitöitään hoitaa. Sitten loppu ilta onkin mukava vittuilla, kun ei keskustella ja seksiäkään ei saa. Tivaillaan onko joku toinen nainen ja mikä siinä on ettei saa persettään ylös sohvalta.
Koko päivä tehty töitä perheen eteen ja kotona vastaanotto on täynnä vaatimuksia. Pitäisi keskustella ja pysyä jutuissa mukana. Seksiäkin pitäisi saada liukuhihnalta.
On se ihme, kun naiset eivät mene itse töihin ja jätä lasten/kodinhoitoa miehille.
Katsotaan sitten kuka ei jaksa keskustella henkeviä yms paskaa.
Sitä ei vaan yksinkertaisesti jaksa. Työt vie kaiken mehun. Antaisitte miestenne olla rauhassa ja latautua viikonloppuun. Sen viikon vittuilun jälkeen harvoin riittää voimia edes viikonloppuna.
Menkää itse töihin.
T:11cm mies
Tuollaisten miesten kanssa eläminen on kuin eläisi yksin. Pärjäätte aivan hyvin yksinkin. Ei tuollaisella kumppanilla tee yhtään mitään.
Työ näyttäisi olevan syynä siihen ettei jaksa keskustella. Omaa aikaa kaivataan. Mitä jos ehdottaisitte miehillenne pidempää lomaa. Vuoden työttömyyttä tms.. Tekisi ihmeitä parisuhteelle.
Ei se raha ole niin tärkeää että parisuhde kärsii. Rahan takia kaikki kärsii.
Jos olisitte säästäväisempiä niin miehen ei tarvitsisi käydä töissä ja silloin myös aikaa riittäisi teille enemmän.
itseään ihminen voi muuttaa, toisia ihmisiä ei. Tästä on hyvä lähteä. Jos et halua erota, muokkaa itseäsi toivottuun suuntaan. Jos miehesi ei välitä, ei sinunkaan ole pakko.
mielestäni tämä väittämä on osaltaan humpuukia.
Jos "vamma" on pelkästään toisessa ja kumpikin tietää sen ja vammautunut haluaa apua,niin siitä ei ole mitään hyötyä jos ajatellaan että esim. Hyvä ,tuo toinen ei puhu tunteistään (=vamma) yhtään, enpä minäkään siis puhu vaikka haluaisin ja näin muutan itseäni. Ehkä tämä vähäpuheinenkin kaipaisi kuuntelijaa ja haluaisi puhua. Mitä siitä tulisi jos toinen vaan päättäisi etten minä kun ei tuo toinenkaan. Sitten olisi kaksi puhumatonta vaikkei kumpikaan välttämättä haluaisi sellaisia olla.
Sitä samaa fundeeraamista mistä monet ovat tulleet hulluksi. Miehen pitää olla sitä ja tätä ja tota, hetkenkään rauhaa ei saa edes omassa kodissa. Samoja juttuja veivataan vuodesta toiseen, kun se nainenkin sanoisi edes joskus rehellisesti mikä sitä oikeasti vituttaa niin pääsisi eteenpäin. Joillakin tuntuu olevan liikaa aikaa ajatella kaikkea turhaa nainen puhuu tunteista, mutta mies näyttää yleensä teoilla kuinka paljon hän välittää.
kelasin entisessä suhteessani parisuhdeasioita melkein työkseni. Kun ei ole mitään yhteistä blaa blaa blaa. Erosimme. Nykyisessä avioliitossani en kelaa läheskään yhtä paljon. En edes mieti sellaisia asioita, harrastimmeko nyt tällä viikolla riittävän paljon yhdessä ja muuta tyhjänpäiväistä. Me olemme perhe, kuulumme yhteen. Rakastamme toisiamme.
Lueskelin tätä viestiketjua ja haluan nyt sanoa ketjun aloittajalle, että olen tavallaan kohtalotoveri: tekstisi kuulostaa muuten aivan minulta, mutta olen 18-vuotias ja seurustelen.
En halua "luovuttaa" vaan unelmoin loputtomasti suhteesta, jossa ihan oikeasti keskusteltaisiin ja oltaisiin kiinnostuneita toisen asioista. Sellaisen parisuhteen, josta voisi myöhemmin tulla onnellinen avioliitto ja perhe. Mutta niin usein se tuntuu mahdottomalta. Sydämessäni jatkan silti odottamista.
Olen yrittänyt kaikkeni, välillä yrittänyt keskittyä muuhun. Joskus tilanne on parempi, mutta hetken päästä taas yhtä huono. Järki sanoo, että kannattaisi jo luovuttaa, mutta en pysty. Usein myös päätän, että tänään puhun suuni ja sydämeni puhtaaksi. Mutta kun sen aika tulee... sitä jotenkin niin helposti jänistää eikä saa sanaa suustaan. Ehkä myös pelkää toisen reaktioita, jos hän ei ymmärrä.
En tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Tiedän vain tämän hetken. Ehkä tämän "ääneen sanominen" eli kirjoittaminen helpottaa edes omia ajatuksia pään sisällä. Toivon kaikille viisautta ja rohkeutta tehdä niin kuin parhaaksi näkee. Siunausta kaikille!
Terveisin 18-vuotias nuori nainen
Näin miehenä totean seuraavaa.
Miehet ja naiset ovat perustavanlaatuisesti erilaisia.
Naiset haluavat loputonta "syvällistä" keskustelua parisuhteen tilasta ja ties mistä, rakentavat kotia, ostavat kivoja juttuja kotiin ym.
Miehet eivät oikein ymmärrä mistään edellä mainitusta. Miehet ajattelevat käytännöllisesti niin, että kaupasta haetaan ruokaa ja katto pitää olla pään päällä. Mies haluaa katsoa televisiota, juoda pari olutta, mennä kavereiden kanssa pelaamaan pallopelejä, viritellä autoa ja sillä hyvä.
Mies ei ymmärrä, miksi pitäisi keskustella jostain erityisestä vaimon kanssa, kun kaikki on jo ehditty puhua moneen kertaan ja kun mitään ihmeellistä ei ole tapahtumassa.
Mitä ihmeen tekotaiteellista paskaa täällä suolletaan :D
No joo. Minusta on yksi elämän perusjuttuja, että pitää olla vastuussa omasta onnellisuudestaan. Jos mies on luonteeltaan tasainen, maanläheinen ja ongelmaton, ei kannata väkisin vääntää hänestä filosofisia keskustelevaa tai muuten mietiskelevää älykköä. tai seikkailunhaluista harrastajaa.
EN tiedä mitä haet me-hengellä. Ettekö sitten tee mitään yhdessä, lasten kanssa tai kahden? Vai kaipaatko jotain suurempaa? Unelmia, projekteja?
Minä olen aikanani rimpuillut oman järkevän mieheni kanssa. On tuntunut, että toinen on niin tasainen, jalat maan pinnalla ja "valmis", että en voi elää enkä jakaa omaa ahdistustaani, elämäntuskaa ja miettimistänni. Jälkeenpäin ajatellen, noihin kausiin on aina liittynyt toinen mies, ei suhteena, mutta herättelijänä ja oman kuvion kyseenalaistajana. Siis suhteita, joissa on juteltu ja tutustuttu ilman mitään fyysistä.
Nykyisin nuo osaa pitää omana asianani ilman, että haen huonoja puolia omasta tasaisesta ja sinäsnä hyvästä parisuhteestani. Uusi ihminen on aina kiehtova, ei niitä voi verrata reilusti.
Ja toinen asia, jonka olen tajunnut on se, että ei sen oman miehen ole pakko olla se ihminen, jolta saa kaiken. Jos mies ei halua märehtiä ihmissuhteita (yleisesti siis, ongelmat pitää tietysti selvittää jollain tavalla), sitten tehdään se jonkun ystävän kanssa.
Mun on niin tuhat kertaa pitänyt täältä kysellä, että voiko ihminen löytää tällaisen "onnen", jos tuntuu, että oman miehen kanssa ollaan todella eri aaltopituudella. Tai ei ehkä aaltopituudella, olemme sillä tavalla samalla aaltopituudella, että olemme yhtä älykkäitä ( tai tyhmiä), huumori kohtaa jne. Mutta sitten se tunnepuoli. Mun mies on myös möllöttäjä. Sellainen, jolla on aina kaikki aika hyvin. JOka ei turhia tunteita pohdi, ei räiskähtele, ei kriiseile.
Mä hoidan meillä sen puolen, ja koen syvää hylkäystä, kun toinen ei elä mukana näissä maailmantuskissa.
Meillä on kuitenkin ihan ok suhde, mutta sielunkumppanuus, niin sellaista ei ole vielä tullut vastaan, eikä se ainakaan tämä mies ole.
Kannattaako tarpeeksi hyvän kanssa siis olla? Vai etsiä parempaa? Meillä on kuitenkin perhe.
Miehen pitää raataa niskalimassa töissä. Nainen ei välttämättä jaksa edes kotitöitään hoitaa. Sitten loppu ilta onkin mukava vittuilla, kun ei keskustella ja seksiäkään ei saa. Tivaillaan onko joku toinen nainen ja mikä siinä on ettei saa persettään ylös sohvalta.
Koko päivä tehty töitä perheen eteen ja kotona vastaanotto on täynnä vaatimuksia. Pitäisi keskustella ja pysyä jutuissa mukana. Seksiäkin pitäisi saada liukuhihnalta.
On se ihme, kun naiset eivät mene itse töihin ja jätä lasten/kodinhoitoa miehille.
Katsotaan sitten kuka ei jaksa keskustella henkeviä yms paskaa.Sitä ei vaan yksinkertaisesti jaksa. Työt vie kaiken mehun. Antaisitte miestenne olla rauhassa ja latautua viikonloppuun. Sen viikon vittuilun jälkeen harvoin riittää voimia edes viikonloppuna.
Menkää itse töihin.
T:11cm mies
Tuollaisten miesten kanssa eläminen on kuin eläisi yksin. Pärjäätte aivan hyvin yksinkin. Ei tuollaisella kumppanilla tee yhtään mitään.
Työ näyttäisi olevan syynä siihen ettei jaksa keskustella. Omaa aikaa kaivataan. Mitä jos ehdottaisitte miehillenne pidempää lomaa. Vuoden työttömyyttä tms.. Tekisi ihmeitä parisuhteelle.
Ei se raha ole niin tärkeää että parisuhde kärsii. Rahan takia kaikki kärsii.
Jos olisitte säästäväisempiä niin miehen ei tarvitsisi käydä töissä ja silloin myös aikaa riittäisi teille enemmän.
Suurin osa suomalaisista perheellisistä naisista käy töissä. Jos sinä olet valinnut erilaisen naisen, se on oma ongelmasi.
Meillä muuten mies on ollut kotona lasten kanssa, kun minä olen ollut töissä. Meillä mies on myös opiskellut pidempään ja elänyt mun rahoilla, kun minä olen ollut töissä.
Tällä hetkellä ollaan molemmat töissä. Saako tässä tilanteessa vaatia henkistä kumppanuutta?
Vaikka toisaalta on niin että vain itseään voi muuttaa, mutta rajansa silläkin jos toinen ei tule yhtään vastaan. Jokaisen persoonalla on sellaisenaan arvo eikä mikään parisuhde voi olettaa sen muuttumista. Ennen oli tosi kätevää kun naisen oli muokkauduttava juuri sellaiseksi kuin mies halusi. Ja äijä voi rauhassa kännätä ja hyppiä vieraissa. Että pienellä varauksella suhtautuisin kyllä.
Ymmärrän ap täysin kaipuusi- kyllähän ihminen kaipaa yhteyden tunnetta, kumppanuuden tunnetta. Ja on olemassa miehiä jotka ovat henkisesti hiukan virittyneemmällä tasolla ja kykenevät tähän. Sitten on niitä peruskavereita joiden kanssa ei auta kuin tyytyä siihen latteaan meininkiin. Ja onhan naisiakin joka lähtöön- joidenkin mielestä on kaikki ok kun saa sisustaa tai siinä sohvalla ylipäätään köllöttää joku. Sitten on naisia jotka toivovat- aivan oikeutetusti- elämältä huomattavasti enemmän.
Mun mielestä ap sun juttusi on se että joko tyydyt mieheesi sellaisenaan- tai sitten yrität alkaa nähdä häntä jonain hiukan "parempana"- ehkä hän reagoi takaisin- ehkä ei. Mutta- ylipainon, masennuksen ja monen muun vaivan keskeisimpiä syitä näisilla on aivan varmasti henkinen tylsistyminen jonkun apaattisen sohvaperunan "kumppanina". Ja naisille niin tyypillinen tunne siitä että on ollut liian kiltti ja elämä on mennyt ohi ja sitten aletaan hakea hyvitystä lapsilta tai katkeroidutaan muuten vaan johtuu varmasti usein tästä samasta syystä! Ja usein naiset itsestäänselväti odottavat että heidän tulee hoitaa oma elämä, työ, lapset, koti ja sitten vielä se miehenkin elämä. ja kuten tästäkin ketjusta näkyy- moni on juuri tässä asiassa aika susi toiselle naiselle. Ja mikäs siinä jos on tyytyväinen elämään missä ei ole mitään tunnetason yhteyttä tai muuta, mutta kaikki eivät.
Eli ap on puntaroitava toteutuvatko sulle tärkeät asiat ja tarpeet RIITTÄVÄN hyvin että elämäsi tuntuu mielekkäältä.
En minäkään odota mitään 'aamuyöhön kestäviä henkeviä keskusteluja" niinkuin elokuvissa, vaan yleensä sitä että mies olisi kiinnostunut minun kuulumisista ja kertoisi myös omistaan. Ei se riitä että parisuhteen keskustelut on luokkaa " moi, onks ruokaa. Joo ota kaapista. No mä meen nyt nukkumaan".
Eikä tarvita mitään sirkushuveja, haluan vain tuntea itseni halutuksi ja rakastetuksi, kokea että mies oikeasti haluaa OLLA minun kanssani (ja ei, en tarkoita että 24h), eli ihan vaikka joku yhteinen kävelylenkki.
Ei parisuhde ole sitä että ollaan kämppiksiä, jaetaan asunto ja that's it.
Voistko nyt kertoa näin miehelle mitä se henkinen yhteys tai joku juttu mitä monet naiset hakevat oikein on. Minulle se tarkoittaa katsetta, hymyä ja monesti sitä sanatonta olemista kaikki on puhuttu miljoonaan kertaan. Tämä sohvaperuna juttukin on niin kulunut läppä että ei mitään rajaa, ei sitä naistakaan monesti saa innostumaan oikeastaan yhtään mistään. Miehet tykkäävät fyysisestä toiminnasta, johon monia naisia on lähes mahdoton saada mukaan. Ei ole olemassa mitään täydellistä yhteyttä tai miestä, arki on vain niin tavallista, että se ei vastaa televisiosta nähtyjä elokuvia. Kannattaa yleensä miettiä haluaako edes olla parisuhteessa jos odotukset ovat täysin epärealistisia ja voihan jokainen etsiä vaikka koko elämänsä sitä täydellistä kumppania ja todeta sitten vanhoilla päivillä, että ei sitä tainnut olla olemassakaan.
Mies haluaa naiselta ruokaa ja seksiä, itseasiassa sen ruuankin voi itse käydä vaikka kaupasta hakemasta ja tehdä sen itse, niin helppoja me miehet olemme, ajatelkaapa naiset kuinka helppoa meidät on pitää tyytyväisenä. Sitten kun seksi loppuu ja harvenee lähes olemattomiin parisuhteesta niin miestä ei paljon pahemmin enää nappaa panostaa koko suhteeseen, sitten sitä vain ollaan ja möksötetään. Jotkut miehet jaksavat mököttää ilman seksiä pidempään, jotkut hakevat sitä muualta tai lähtevät vetämään suhteesta, moni nainenkin monesti kyllästyy siihen miehen mököttämiseen ja lähtee vetämään.
Sanot että miehet tykkäävät fyysisestä toiminnasta- no minä kerron nyt sinulle että naiset taas henkisestä mutta harva pistäisi pahakseen jos mies veisi joskus vaikkapa tanssimaan tai syömään :). Miksi ihminen ei saisi vaatia kumppaniltaan mitään? Minua ihmetyttää kun nykyään hoetaan että "sinä yksin olet vastuussa onnestasi, muita ei voi muuttaa, et sä voi vaatia keneltäkään mitään"-tuubaa ja sitten ihmetellään kun erotilastot ovat korkealla! Siis jos oma puoliso ei tee sinulle mitään, et pysty edes kunnolla luottamaan häneen...niin silti pitäisi olla vaan onnellinen ja pysyä suhteessa, hoitaen joka ikisen asian yksin??
Tottahan toki yhdessä ollaan ja tehdään, mutta en minä ainakaan ymmärrä mikä se maaginen henkinen yhteys oikein on, itseasiassa naiset anteeksi nyt vaan, monesti jankuttavat samaa asiaa tuhanteen kertaan ja se rupeaa menemään jo rasittavan puolelle kun se juttu on käyty läpi niin monta kertaa. Pitää löytää joku balanssi siihen suhteeseen, että ei mene liian yksipuoliseksi ja nainen saarnaa ja höpisee kaikenmaailman juttuja maan ja taivaan väliltä mihin miehellä ei ole mitään vastauksia. Ei me miehetkään tiedetä ihan kaikkea ;)
Tämä on tätä parisuhdepsykologian klassikkotuubaa - siisnä on toki totuuden siemen, mutta ap:n kohdalla tuskin kyse on tästä. Pikemminkin kyse on tarpeista, joista nyt yksi ap:lle tärkeä ei toteudu ja siksi ap on turhautunut. "Ei mieheltä voi vaatia" oli lausahdus perheneuvolan tädinkin suusta - ehkä ei voi, mutta entäs kun ei voi elää ilman?
Miksi muuten seksiä pitää harrastaa toisen kanssa vaikka ei niin huvittaisi, mutta keskustella ei ole pakko? Mitä eroa on fyysisen ja henkisen läheisyyden kieltämisellä puolisolta?
Ap, miten muuten seksielämänne toimii? Minä en samanlaisessa tilanteessa loppujen lopuksi enää pystynyt päästämään fyysisesti lähelle ihmistä, joka sulki itsensä henkisesti.