Olen yksin vastuussa suhteemme henkisestä tilasta. Muilla samanlaista? (ov)

Voi mennä vuosia enennkuin hän tokenee mykkäkoulun aiheuttamista traumoista. Kuvitteletko tosiaan että hän ottaa sinut elämäänsä avosylin vastaan kun päätät tulla ulos mykkäkoulukomerostasi?



Ei ole helppoa on/off. Ei mies ole robotti.

Toivottavasti miehesi eroaa sinusta pian.

Herää todellisuuteen.

Ei kyseole draaman kaipuusta tai vastaavasta, kuten joku yllä epäili, vaan tarpessta ja halusta jakaa elämänsä, tunteensa ja ajatuksensa toisen ihmisen kanssa, tuntea kuuluvansa tämän kanssa yhteen muutenkin kuin ulkoisesti. Tarve katsoa samaan suuntaan, kantaa yhteistä vastuuta, eikä työskennellä kumpikin tahoillaan.



Ihmiset ovat erilaisia, meillä on erilaiset tarpeet. Minäkin hain vuosia sisältöni muualta kuin parisuhteesta: lapsista, ystävistä. Parisuhde oli sinänsä ok, mutta koin etä toinen oli kuoressaan ilman halua tullakaan sieltä ulos. Teeskentelin, että asiat ovat hyvin, ja jollakin tasolla salaa haaveilin muunlaisesta suhteesta, sellaisesta jossa käydään aitoja, rehellisiä ja merkityksellisiä keskusteluja ja jossa toinen avaa ajatuyksiaan siksi että itse haluaa, ei siksi että minä tarvitsen sitä.



Nyt kun elän sellaisessa suhteessa, en voisi enää kuvitella muuta. Ap, tuo tarpeesi jättää sinut äärimmäisen haavoittuvaksi jos satut kohtaamaan tietynlaisen ihmisen. Jos et halua erota, ratkaise asia hyvissä ajoin, äläkä teeskentele ettei ongelmaa ole.

Ei kyseole draaman kaipuusta tai vastaavasta, kuten joku yllä epäili, vaan tarpessta ja halusta jakaa elämänsä, tunteensa ja ajatuksensa toisen ihmisen kanssa, tuntea kuuluvansa tämän kanssa yhteen muutenkin kuin ulkoisesti. Tarve katsoa samaan suuntaan, kantaa yhteistä vastuuta, eikä työskennellä kumpikin tahoillaan. Ihmiset ovat erilaisia, meillä on erilaiset tarpeet. Minäkin hain vuosia sisältöni muualta kuin parisuhteesta: lapsista, ystävistä. Parisuhde oli sinänsä ok, mutta koin etä toinen oli kuoressaan ilman halua tullakaan sieltä ulos. Teeskentelin, että asiat ovat hyvin, ja jollakin tasolla salaa haaveilin muunlaisesta suhteesta, sellaisesta jossa käydään aitoja, rehellisiä ja merkityksellisiä keskusteluja ja jossa toinen avaa ajatuyksiaan siksi että itse haluaa, ei siksi että minä tarvitsen sitä. Nyt kun elän sellaisessa suhteessa, en voisi enää kuvitella muuta. Ap, tuo tarpeesi jättää sinut äärimmäisen haavoittuvaksi jos satut kohtaamaan tietynlaisen ihmisen. Jos et halua erota, ratkaise asia hyvissä ajoin, äläkä teeskentele ettei ongelmaa ole.

En vain ymmärrä mikä se ratkaisu voisi olla, koska tosiaan erota en halua. Ainakin sen tiedostan, että en voi edellyttää mieheltä niitä asioita mitä haluan ja kaipaan. Täytyy keskittyä lapsiin ja harrastuksiin.

Se on juuri se vaikea asia, että mitä elämältä saa haluta. Koska johonkin täytyy aina tyytyä, kaikkea ei voi saada. Todellakin olen mieheni valinnut, ja nyt elän sen mukaan. Välillä vaan tuntuu karulta.

ap

En vain ymmärrä mikä se ratkaisu voisi olla, koska tosiaan erota en halua.

Ei siinä ole muuta reilua ratkaisua kuin jäädä tai erota. Kyynisesti voisi todeta, että jää niin pitkäksi aikaa, kunnes löydät sen, jonka kanssa synkkaa Ja jos ei löydy, niin et menetä mitään.

Mitä ihmeen tekotaiteellista paskaa täällä suolletaan :D

Ei siinä ole muuta reilua ratkaisua kuin jäädä tai erota. Kyynisesti voisi todeta, että jää niin pitkäksi aikaa, kunnes löydät sen, jonka kanssa synkkaa Ja jos ei löydy, niin et menetä mitään.

Itselleni tämä tilanne vain oli valtava sokki, minäkään kun en halunnut erota. Olen itse avioerolapsi kuten apkin, ja mietinkin, tuleeko siinä kaupanpäällisenä jotenkin idealistinen käsitys parisuhteesta, kun ei ole seurannut vanhempiensa luutuneita rooleja ja oppinut ajattelemaan, että parisuhde on valtava kompromissi.

Eli:

Minulle on tärkeää avioliitossa ME-henki, tunne siitä että yhdessä toimitaan yhteisen hyvän eteen. Että olisi sellainen vahva tunne "meidän jutusta", olisi yhteisiä mielenkiinnon kohteita, tavoitteita ja ajatuksia. Että oltaisiin kiinnostuneita toisistamme ja toisten ajatuksista.

Välillä tuntuu, että miehelle lähes kaikki on hällä väliä. Jos aloitan keskustelun, hän kyllä vastaa kun kysytään. Aloitteellinen hän ei ole, vaan lähinnä välinpitämätön. Voin pitää viikon mykkäkoulua, tai valittaa sängyssä päänsärkyä, eikä mies huomaa mitään, tai ajattelee, että kyllä tuo ohi menee. Ei koskaan ota tunteita tai suhdettamme puheeksi. Ei koskaan tartu toimeen asioiden muuttamiseksi. Meillä ei ole kuulemma ongelmia. Eli siis hänellä ei ole.

Osittain tämä varmaan johtuu miehen ja naisen välisistä yleisistä eroista, mutta mieheni on harvinaisen viilipyttymäinen, tuntuu ettei mikään hetkauta. Olen väsynyt olemaan suhteemme yksinäinen ilmanpuntari. Olen luovuttamassa aktiivisen yhteishengen tavoittelussa. Tällä hetkellä olen pari viikkoa elänyt kaveriliittoa, eikä miehellä taaskaan näytä olevan mitään tilannetta vastaan. En jaksa enää avautua yksipuoleisesti miehelle. Aion elää omaa elämääni, kunnes mies ehkä joskus avaa suunsa.

Kohtalotovereita? Neuvoja?

eli ihan tutulta kuulostaa. Mieheni on erittäin dominoivan äidin lapsi. Eli sillä on pärjännyt kun on pitänyt suunsa kiinni.

Meillä on helpottanut, mutta miten, en osaa mitään yhtä asiaa sanoa, pariterapioissa on käyty paljon, ja jotenkin se mies on alkanut tulla lähemmäs. Hänen mielestään hän esim.puhuu minulle paljon, eniten mitä kellekkään muulle mutta itsestäni tuntuu että eihän TUO ole vielä keskustelua alkuunkaan,hyvä kun kuulumisten vaihtoa. Jos haluat olla miehesi kanssa jatkossakin, tee sinä "yhdessä", vaadi,kiukkua,ole oma itsesi. Jos mies kyllästyy nin kyllä kai hän sitten putoaa kyydistä.

Astu askel taaksepäin ja katsele teitä ja miestäsi vähän kauempaa. Itse suosittelen pariterapiaa ihan keskustelun herättäjänä.

Voisiko olla että miehesi on sinuun tosi tyytyväinen,joka aamu ajattelee että voi tota mun ihanaa vaimoa? Mutta sinulle se näyttäytyy vain kaikkeen tyytyväisenä, flegmaattisena miehenä.

Uskon että asiat selviää jossain vaiheessa. Sori kun kirjoittelin näin pitkästi mutten osannut kuitenkaan mitään fiksua ja mullistavaa kirjoittaa. Muuta kun että meillä on siis ollut samanlaista mutta ei ole enää, parempaan on menty. Voi sanoa että iahnaa on nykyään, vaikka ei aina helppoa mutta läheistä ja rakasta.

Kirjoitustasi lukiessani mietin, että kokeekohan minun mieheni noin kuin sinä. Olen myös aika tasainen luonne, ja vaikka ajoittain meillä saattaa olla hyviä keskusteluja, niin en ihmettelisi, jos mieheni kaipaisi enemmän. Meillä kun intohimot ovat aika erilaisia ja aina minulla ei ole vain juurikaan sanottavaa aiheeseen, josta hän voisi puhua tuntikausia. Tai avautuminen tunteista ja parisuhteesta keskusteleminen on minulle haastavampaa ja tarvitsen siihen aikaa - joskus niin kauan, että mieheni on jo menettänyt kiinnostuksen aiheeseen. Tästä huolimatta haluaisin jakaa elämäni juuri hänen kanssaan ja toivoisin, että hän mieluummin sanoisi minulle suoraan, että nyt kaipaisin tätä ja tätä kuin vain jättävän suhteemme rinnakkaiseloksi. Luulen, että jotain kehitystä keskusteluissamme on tapahtunutkin, ja arvostan miestäni siitä, että hän on antanut minulle aikaa.

eli ihan tutulta kuulostaa. Mieheni on erittäin dominoivan äidin lapsi. Eli sillä on pärjännyt kun on pitänyt suunsa kiinni. Meillä on helpottanut, mutta miten, en osaa mitään yhtä asiaa sanoa, pariterapioissa on käyty paljon, ja jotenkin se mies on alkanut tulla lähemmäs. Hänen mielestään hän esim.puhuu minulle paljon, eniten mitä kellekkään muulle mutta itsestäni tuntuu että eihän TUO ole vielä keskustelua alkuunkaan,hyvä kun kuulumisten vaihtoa. Jos haluat olla miehesi kanssa jatkossakin, tee sinä "yhdessä", vaadi,kiukkua,ole oma itsesi. Jos mies kyllästyy nin kyllä kai hän sitten putoaa kyydistä. Astu askel taaksepäin ja katsele teitä ja miestäsi vähän kauempaa. Itse suosittelen pariterapiaa ihan keskustelun herättäjänä. Voisiko olla että miehesi on sinuun tosi tyytyväinen,joka aamu ajattelee että voi tota mun ihanaa vaimoa? Mutta sinulle se näyttäytyy vain kaikkeen tyytyväisenä, flegmaattisena miehenä. Uskon että asiat selviää jossain vaiheessa. Sori kun kirjoittelin näin pitkästi mutten osannut kuitenkaan mitään fiksua ja mullistavaa kirjoittaa. Muuta kun että meillä on siis ollut samanlaista mutta ei ole enää, parempaan on menty. Voi sanoa että iahnaa on nykyään, vaikka ei aina helppoa mutta läheistä ja rakasta.

ap

jos on itse turhautunut ns.omaan elämään alkaa hakea syitä muista.

Eli kuulostaisi ,että miehesi on tyytväinen elämäänsä.Sinä kaipaat jotain ja odotat miehesi tuovan sen.

Tavallaanhan jokainen elääkin omaa elämäänsä vaikka perhe ollaankin.

Pitää pitää huolta OMASTA viihtymisestä.

Kannattaa aloittaa mietintä mitä itse voi tehdä elämälleen ,että viihtyisi.

Ehkä harrastuksia tms.omaa tekemistä,silloin ei ole niin paljon aikaa seurata muitten käyttäytymistä.

Tottahan keskustelua voi vähän vaatiakkin mieheltä,kun niille kaikki on jotenkin yksinkertasempaa kuin naisille.