2- vuotias liian pieni päivähoitoon??

Kukin taaplaa tyylillään ja laittaa asioita arvojärjestykseen, riippuu ihan siitä, mitä pitää tärkeänä, mistä on valmis tinkimään/luopumaan. Toiset järjestelee ja laatii elämänsä siihen malliin, että pystyy hoitamaan lapsensa, toiset eivät halua. Jos mielipidettä ap kysyt, niin omani on että en todellakaan veisi hoitoon.

Näin ei saisi sanoa, mutta toivoisin että nämä elämänsä laatijat saisivat tuta oman tai puolison vakavan sairauden, kenties yllättävän kuoleman, sen ansaitsevan osapuolen yhtäkkisen työpaikan menetyksen tai työkyvyttömyyden. Kun yhtäkkiä se laadittu elämä karkaa alta ja on tyhjän päällä.

Jos siinä vaiheessa tulisi joku tolkku ja alkaisi ehkä ymmärtää niitä ihmisiä, joilla on pakko mennä omien rajallisten mahdollisuuksiensa mukaan ja valita kahdesta pahasta se pienempi paha, vaikkapa lapsen päivähoito. Tai ymmärtää vaikka niitä turvallisuushakuisia kanssaäitejä, jotka esim. sen puolison äkillisen kuoleman varalta tai vaikka oman ja lastensa tulevaisuuden kannalta eivät uskalla ja halua jättäytyä oman elämänsä kanssa tyhjän päälle. Useamman lapsen perheessä kun kyse ei ole kahdesta tai kolmesta vuodesta vaan parhaimmillaan vuosikymmenestä poissa työelämästä.

2-vuotiaan järkevästi toteutettu päivähoito ei todellakaan ole kauheaa. Kovimmin näissä keskusteluissa yleensä huutavat ne, joilla on joku mielikuva asiasta tai kummin kaiman kaveri on kertonut eikä kuitenkaan yhtään omakohtaista kokemusta päivähoidosta, joka on monesti todella laadukastakin.

kiitos vain toiveestasi. Mieheni, kahden lapsen isä, on nyt nelikymppisenä sairaseläkkeellä ja minä siis koti-äitinä. Ei tarvitse olla ääriolosuhteista kyse kun sanon, että toiset eivät halua, ilman syyllistämisiä. Jokainenhan valitsee ihan itse. Olen riittävästi kuunnellut tuttava- ja kaveripiireistä pohdintaa, miksi mennä töihin jne. ja lähes kaikilla on ollut ajatuksena, että "kyllähän tässä tultaisiin toimeen, mutta...." En tiedä onko helpompi ratkaisu laittaa lapsi tosi pienenä hoitoon ja mennä töihin vai alkaa järjestellä elämäänsä niin, että voisi jäädä kotiin. Voisitko ajatella, että ehkäpä minäkin olen se "turvallisuushakuinen" äiti, joka haluaa turvata lastensa tulevaisuuden? Ei rahallisest välttämättä, mutta kuten itsekin tiedät, ei koskaan tiedä mitä tulee tapahtumaan, pikku säästöt ei välttämättä auta. Vaan haluankin ehkä turvata toisenlaista pääomaa lapsilleni. Olen kotona ja läsnä, toivon sen tuovan turvaa heille ollessani pitkälti yksin hoitovastuussa. Ja muuten, olen itse koulutukseltani lastentarhan opettaja, joten olen työskennellyt päiväkodissa. Enkä koe huutavani lainkaan....Muuten toivon, ettei kukaan toivoisi kenellekään mitään vakavia sairastumisia tai kuolemantapauksia, tuntuu aika...no, itsekkäältä. Tai ihan miltä vaan.

Lapseni aloitti tasan 2-vuotiaana, on reipas ja sosiaalinen. Monet muut samaan aikaan aloittaneet itkivät kuukausia äitinsä perään, osa ei oppinut koskaan ryhmän tavoille jne. Omallakin lapsellani oli vaikeuksia mm. rauhoittua päiväunille ja tänäkin päivänä jättää unet usein välistä liian helposti. Mutta siis aikalailla lapsesta kiinni tuo ongelmien "taso"...

Kukin taaplaa tyylillään ja laittaa asioita arvojärjestykseen, riippuu ihan siitä, mitä pitää tärkeänä, mistä on valmis tinkimään/luopumaan. Toiset järjestelee ja laatii elämänsä siihen malliin, että pystyy hoitamaan lapsensa, toiset eivät halua. Jos mielipidettä ap kysyt, niin omani on että en todellakaan veisi hoitoon.

Näin ei saisi sanoa, mutta toivoisin että nämä elämänsä laatijat saisivat tuta oman tai puolison vakavan sairauden, kenties yllättävän kuoleman, sen ansaitsevan osapuolen yhtäkkisen työpaikan menetyksen tai työkyvyttömyyden. Kun yhtäkkiä se laadittu elämä karkaa alta ja on tyhjän päällä. Jos siinä vaiheessa tulisi joku tolkku ja alkaisi ehkä ymmärtää niitä ihmisiä, joilla on pakko mennä omien rajallisten mahdollisuuksiensa mukaan ja valita kahdesta pahasta se pienempi paha, vaikkapa lapsen päivähoito. Tai ymmärtää vaikka niitä turvallisuushakuisia kanssaäitejä, jotka esim. sen puolison äkillisen kuoleman varalta tai vaikka oman ja lastensa tulevaisuuden kannalta eivät uskalla ja halua jättäytyä oman elämänsä kanssa tyhjän päälle. Useamman lapsen perheessä kun kyse ei ole kahdesta tai kolmesta vuodesta vaan parhaimmillaan vuosikymmenestä poissa työelämästä. 2-vuotiaan järkevästi toteutettu päivähoito ei todellakaan ole kauheaa. Kovimmin näissä keskusteluissa yleensä huutavat ne, joilla on joku mielikuva asiasta tai kummin kaiman kaveri on kertonut eikä kuitenkaan yhtään omakohtaista kokemusta päivähoidosta, joka on monesti todella laadukastakin.

kiitos vain toiveestasi. Mieheni, kahden lapsen isä, on nyt nelikymppisenä sairaseläkkeellä ja minä siis koti-äitinä. Ei tarvitse olla ääriolosuhteista kyse kun sanon, että toiset eivät halua, ilman syyllistämisiä. Jokainenhan valitsee ihan itse. Olen riittävästi kuunnellut tuttava- ja kaveripiireistä pohdintaa, miksi mennä töihin jne. ja lähes kaikilla on ollut ajatuksena, että "kyllähän tässä tultaisiin toimeen, mutta...." En tiedä onko helpompi ratkaisu laittaa lapsi tosi pienenä hoitoon ja mennä töihin vai alkaa järjestellä elämäänsä niin, että voisi jäädä kotiin. Voisitko ajatella, että ehkäpä minäkin olen se "turvallisuushakuinen" äiti, joka haluaa turvata lastensa tulevaisuuden? Ei rahallisest välttämättä, mutta kuten itsekin tiedät, ei koskaan tiedä mitä tulee tapahtumaan, pikku säästöt ei välttämättä auta. Vaan haluankin ehkä turvata toisenlaista pääomaa lapsilleni. Olen kotona ja läsnä, toivon sen tuovan turvaa heille ollessani pitkälti yksin hoitovastuussa. Ja muuten, olen itse koulutukseltani lastentarhan opettaja, joten olen työskennellyt päiväkodissa. Enkä koe huutavani lainkaan....Muuten toivon, ettei kukaan toivoisi kenellekään mitään vakavia sairastumisia tai kuolemantapauksia, tuntuu aika...no, itsekkäältä. Tai ihan miltä vaan.

Melko ivalliseen sävyyn onnistuit kuitenkin kirjoittamaan. Kuinka sattuikaan että olet kokenut juuri kaiken mistä kirjoitin. Juuri kokemuksesi ja koulutuksesi vuoksi luulisi ymmärtävän että:

a)vaikeisiin ja yllättäviin asioihin ei aina voi varautua vaikka sinä olet siinä onnistunutkin. Kaikkien tarina ei ole samanlainen kuin sinulla.

b) hyvin toteutettu alle 3-vuotiaankaan päivähoito ei taatusti aina ole se huono vaihtoehto, jos esim. vaikeista kokemuksista johtuen elämältä putoaa pohja - aina sen ei tarvitse olla sairaus, konkurssikin voi olla äärettömän armoton ja yrittäjälle ei esim. yhteiskunnan tuet alakaan juosta ihan saman tien (mutta miehesi olikin luonnollisesti yrittäjä, joten tämänkin tiedät).

Tämä nyt ei varsinaisesti liity ap:n tilanteeseen, mutta nämä "kun vaan halua on ja järjestelee elämänsä oikein niin pystyy toteuttamaan lapsen parasta" kun se kotihoito ehdoitta ei todellakaan aina ole läheskään aina se paras vaihtoehto - tämä lienee LTO:n koulutuksessakin ihan peruskauraa.

vanhemmalle raskaampaa kuin lapselle, jopa 6 kk ikäiselle vauvalle, kuten täällä joku äsken kirjoitti? Millä metodilla lapsen kokemusta on mitattu?



Vai onko niin, että syyllisyys on ollut äidille raskas kantaa? Kuka ylipäätään haluaa tai voi laittaa puolivuotiaan vauvan hoitoon ilman huonoa omaatuntoa?

Aika harva lapsi joutuu olemaan 10 tuntia päivässä päiväkodissa, joten kun verrataan hoitopäivää 6-8 tuntia ja 10 tuntia puhutaan aivan eri asioista.

Kukin taaplaa tyylillään ja laittaa asioita arvojärjestykseen, riippuu ihan siitä, mitä pitää tärkeänä, mistä on valmis tinkimään/luopumaan. Toiset järjestelee ja laatii elämänsä siihen malliin, että pystyy hoitamaan lapsensa, toiset eivät halua. Jos mielipidettä ap kysyt, niin omani on että en todellakaan veisi hoitoon.

Näin ei saisi sanoa, mutta toivoisin että nämä elämänsä laatijat saisivat tuta oman tai puolison vakavan sairauden, kenties yllättävän kuoleman, sen ansaitsevan osapuolen yhtäkkisen työpaikan menetyksen tai työkyvyttömyyden. Kun yhtäkkiä se laadittu elämä karkaa alta ja on tyhjän päällä. Jos siinä vaiheessa tulisi joku tolkku ja alkaisi ehkä ymmärtää niitä ihmisiä, joilla on pakko mennä omien rajallisten mahdollisuuksiensa mukaan ja valita kahdesta pahasta se pienempi paha, vaikkapa lapsen päivähoito. Tai ymmärtää vaikka niitä turvallisuushakuisia kanssaäitejä, jotka esim. sen puolison äkillisen kuoleman varalta tai vaikka oman ja lastensa tulevaisuuden kannalta eivät uskalla ja halua jättäytyä oman elämänsä kanssa tyhjän päälle. Useamman lapsen perheessä kun kyse ei ole kahdesta tai kolmesta vuodesta vaan parhaimmillaan vuosikymmenestä poissa työelämästä. 2-vuotiaan järkevästi toteutettu päivähoito ei todellakaan ole kauheaa. Kovimmin näissä keskusteluissa yleensä huutavat ne, joilla on joku mielikuva asiasta tai kummin kaiman kaveri on kertonut eikä kuitenkaan yhtään omakohtaista kokemusta päivähoidosta, joka on monesti todella laadukastakin.

kiitos vain toiveestasi. Mieheni, kahden lapsen isä, on nyt nelikymppisenä sairaseläkkeellä ja minä siis koti-äitinä. Ei tarvitse olla ääriolosuhteista kyse kun sanon, että toiset eivät halua, ilman syyllistämisiä. Jokainenhan valitsee ihan itse. Olen riittävästi kuunnellut tuttava- ja kaveripiireistä pohdintaa, miksi mennä töihin jne. ja lähes kaikilla on ollut ajatuksena, että "kyllähän tässä tultaisiin toimeen, mutta...." En tiedä onko helpompi ratkaisu laittaa lapsi tosi pienenä hoitoon ja mennä töihin vai alkaa järjestellä elämäänsä niin, että voisi jäädä kotiin. Voisitko ajatella, että ehkäpä minäkin olen se "turvallisuushakuinen" äiti, joka haluaa turvata lastensa tulevaisuuden? Ei rahallisest välttämättä, mutta kuten itsekin tiedät, ei koskaan tiedä mitä tulee tapahtumaan, pikku säästöt ei välttämättä auta. Vaan haluankin ehkä turvata toisenlaista pääomaa lapsilleni. Olen kotona ja läsnä, toivon sen tuovan turvaa heille ollessani pitkälti yksin hoitovastuussa. Ja muuten, olen itse koulutukseltani lastentarhan opettaja, joten olen työskennellyt päiväkodissa. Enkä koe huutavani lainkaan....Muuten toivon, ettei kukaan toivoisi kenellekään mitään vakavia sairastumisia tai kuolemantapauksia, tuntuu aika...no, itsekkäältä. Tai ihan miltä vaan.

Melko ivalliseen sävyyn onnistuit kuitenkin kirjoittamaan. Kuinka sattuikaan että olet kokenut juuri kaiken mistä kirjoitin. Juuri kokemuksesi ja koulutuksesi vuoksi luulisi ymmärtävän että:

a)vaikeisiin ja yllättäviin asioihin ei aina voi varautua vaikka sinä olet siinä onnistunutkin. Kaikkien tarina ei ole samanlainen kuin sinulla.

b) hyvin toteutettu alle 3-vuotiaankaan päivähoito ei taatusti aina ole se huono vaihtoehto, jos esim. vaikeista kokemuksista johtuen elämältä putoaa pohja - aina sen ei tarvitse olla sairaus, konkurssikin voi olla äärettömän armoton ja yrittäjälle ei esim. yhteiskunnan tuet alakaan juosta ihan saman tien (mutta miehesi olikin luonnollisesti yrittäjä, joten tämänkin tiedät).

Tämä nyt ei varsinaisesti liity ap:n tilanteeseen, mutta nämä "kun vaan halua on ja järjestelee elämänsä oikein niin pystyy toteuttamaan lapsen parasta" kun se kotihoito ehdoitta ei todellakaan aina ole läheskään aina se paras vaihtoehto - tämä lienee LTO:n koulutuksessakin ihan peruskauraa.

Ymmärtäisin paremmin, jos aihe koskisi alle 1-vuotiasta lasta, mutta suurin osa tuntemistani lapsista ovat jo päivähoidossa 2-vuotiaana.



Rakastan lapsiani, mutta minusta ei ole kotiäidiksi. Piste. minulla on 3 lasta ja kaikki ovat aloittaneet päiväkodissa n 1,5 v iässä, kaksi soputuivat hyvin, yksi ei halua vieläkään sinne mennä vaan möllöttäisi kotona vielä 5-vuotiaana.

Selviää ja selviää, mutta millä hinnalla. Ei kannata jättää näin pientä niin pitkäksi ajaksi päivittäin.Tutkimukset selvästi osoittavat että riskit lapsen ongelmakäyttäytymiselle kasvavat merkittävästi kun lapsi päiväkotihoidossa 40t viikossa näin pienestä alkaen.

Tähän voisi vaikka laittaa jotain lähde viittauksia, kun kuulostaa niin kornilta.

Kuulostaa lähinnä se, ettet sinä muka ole törmännyt yhteenkään tutkimukseen päivähoidon vaikutuksista ( ja erityisesti pitkän hoitopäivän) lapsiin. Niitä kun julkaistaan lähes joka vuosi, ja aina vaan ne tulokset ovat samanlaisia: alle 3-v paras paikka on normaali koti ( ei siis mt-ongelmaisen äidin väsynyt ja huutavainen hoiva), ja mitä pidempi päivä,sen huonompi lapselle. Päiväkotien meteli ja laitosmaisuus stressaa lapsia, vaikka aikuisten kannalta ja näkökulmasta kyse on lähinnä leikkimisestä ja lepäilystä.

Omista lapsistani vanhin meni hoitoon 9kk iässä pph:lle ja se oli katastrofi lapsen terveydelle ja hyvinvoinnille ylipäätään, vaikka hoitaja oli hyvä. Oli vain aivan liian pieni, ja hänellä oli tapahtunut muitakin menetyksiä elämässä niihin aikoihin ( 3 rakasta ihmistä kadonnut elämästä, jokainen onneksi tuli takaisin n. 6kk päästä, mutta se ei vauvan aikaperspektiivissä paljoa auta) Lapsi jäi kotiin taas 2-vuotiaana kun pienempi sisarus syntyi, ja sen jälkeen vain kerhoili ennen eskaria. Kerhot olivat loistavaa virikettä lapselle.

Keskimmäinen meni kerhoon 3-v ja 4,5v aloitti pk:ssa. Kaikki meni tosi mainiosti.

Pienin aloitti sisarusryhmässä keskimmäisen kanssa 1-v 9kk iässä, ja olihan se aluksi surkeaa itkeä itsekin autossa pk:n pihalla, kun lapsi piti itkevänä ja äitiä ja isää huutavana jättää pk:in. Meillä tuo vaihe kyllä meni aika nopeasti ohi, n. kuukaudessa. Tällä hetkellä viihtyvät kyllä hyvin päiväkodissa, päivät ovat n. (8-9)-16. Kun esikoisen eskari loppuu, lyhenee näiden sankareiden päivä vielä niin, että menevät n. klo 9:30 hoitoon, joten päivät jää sitten n. 6-tuntisiksi. Näin pystytään toivottavasti jatkamaan ainakin ensi vuosikin.

Ymmärtäisin paremmin, jos aihe koskisi alle 1-vuotiasta lasta, mutta suurin osa tuntemistani lapsista ovat jo päivähoidossa 2-vuotiaana.

Minäkin luin vielä uudelleen, että minkä ikäisistä tässä nyt puhutaan... En tunne ketään, joka ei olisi palannut työelämään lapsen ollessa n. 1,5-vuotias. Tosin ap:n mainitsemat hoitoajat kuulostavat minunkin ilmeisesti paatuneeseen korvaani pitkiltä. Oma suunnitelmani on palata töihin lapsen ollessa 1,5-vuotias, mutta lyhennetyllä hoitopäivällä niin että lapsi olisi 3 päivänä viikossa hoidossa tai max neljänä. Hoitopäivien pituudeksi tulisi maksimissaan 8:45-15.15, välillä 8.45-14.15.

vaikka päiväkotiin. Ne ovat aivan ihania paikkoja! Etkö itsekin olisi mielellään parinkymmenen muun ihmisen kanssa parhaassa tapauksessa kymmentuntisia päiviä samoissa tiloissa? Korvia hivelevä äänimaailmakin? Olisi niin ihanaa käydä ylikierroksilla vielä kotonakin!

Yksi vuosi aikuisen elämässä on lyhyt aika mutta vuoden aikana lapsi kehittyy paljon. Lapset sopeutuvat mihin vain mutta mieti oletko valmis siihen ettei sinulla ole aikaa olla lapsen kanssa kun iltaisin, väsyneenä ja viikonloppuisin tankkaatte yhteistä aikaa taas tulevaa viikkoa varten. Jos yhtään pärjäät niin kannattaisi satsata lapseen, toisaalta jos et niin kyllä lapsi hoidossakin pärjää, ei hänellä ole vaihtoehtoja kun hänet sinne viedään.



Me olemme pitäneet lyhennysvapaata asuntolainasta että pystymme hoitamaan lapsia kotona. Menoista voi tinkiä. Jos toinen aikuisista on töissä niin yleensä se onnistuu. Tuttavaperheissä on tehty niinkin että isät ovat jääneet just esim. 2v:n tai 2,5v:n kanssa hoitovapaalle ja äiti on lähtenyt töihin. Onhan sekin vaihtoehto eikä ollenkaan huono sellainen vaikka tiedän että se on tosi harvinaista.

Mutta meidän lapset itkivät tasan viikon päiväkodissa.. ja kotiolot olivat ihan normaalit.



Tämä päivähoitojauhanta tuntuu jatkuvan täällä vuodesta toiseen, toiset on puolesta ja toiset vastaan. Viimeksi olin tällä palstalla n 3,5v sitten ja samasta aiheesta taisteltiin silloinkin. Totuus on, että niin lapsia kuin aikuisiakin on moneen junaan.



Itse olisin todella mielelläni 20 muun aikuisen kanssa samassa työpaikassa ja niin olen ollutkin, melu on ollut korvia huumaavaa.. ja itse nautin siitä. Joku toinen taas nauttii itsenäisestä väkerryksestä.



En ole huomannut, että lapseni olisivat jotenkin traumatisoituneet tarhaan menosta. Ihan mielellään ne sinne aamuisin menee. Saas sitten nähdä, kuinka traumatisoituneita he ovat tästä aikuisena. ITse olen suht. normi tapaus, vaikka minut pistettiinkin hoitoon 6kk ikäisenä 70-luvun puolivälissä.



Omat lapseni ovat hoidossa klo 8-16 tai 8-16.30, se on ihan absoluuttinen maksimi.

kun meidän 10 kk vanhakin pärjää päiväkodissa 7.30-16 välisen ajan. Itki ensimmäisenä päivänä, kun huomasi vanhempien lähteneen. Sen jälkeen ei ole itkenyt. Nykyään vilkuttaa meille vanhemille, kun lähdetään.



Mä uskon siihen, että lapsen on helpompi mennä hoitoon nuorella iällä. Aivan varmasti itkee äitinsä ja isänsä perää, jos he olleet ensimmäiset 2 vuotta ainoat aikuiskontaktit.



Ja tiedän, että munt nyt lynkataan aivan täysin. Olen teidän mielestänne kamala äiti, mutta siitä vaan. Olen teistä huono mutta lapseni rakastaa minua:)