"Nuoria naisia kaatuu rivistä kuin heinää"

että koko ajan heittelee vittuiluja rivien välistä ja sitten kiistää silko-otsana kaiken, kun joku ne sieltä lukee.

Ja sekin on aikas sairasta, että lähtee kilpailemaan sillä, että tekee fiksuimmat valinnat, se jolla on paras oma-arvontunto, se jolla on fiksuin isä jne.

Kuka tässä on kilpaillut. Jos olet suhtautunut muidenkin ihmisten, esimerkiksi terapeuttien vilpittömään keskusteluun tuolla asenteella, en ihmettele ettei työelämä oikein suju ;-) Koetahan vähän rentoutua, kimppuusi ei ole hyökätty.

Olin itse nuorena masentunut. Olisin halunnut elaman olevan vaaleanpunaista ruusu-unelmaa ja koska kohtasin myos vastoinkaymisia, vetaydyin analysoimaan ongelmian ja pohtimaan tunteitani. Kavin terapiassa ja soin laakkeita ja erityisen kurjalta minusta tuntui jauhaa lapsuuttani kolmasti viikossa terapeutille, joka ei tuntunut tajuavan mistaan mitaan. Minusta tuntui, etta terapia vain pahensi asioita, silla se lisasi jo valmiiksi vahvaa analyyttisuuttani seka sai minut tuntemaan riippuvaiseksi jostain toisesta. Tajusin onneksi, etta ainoa keino nousta suosta oli lopettaa tunteiden marehtiminen. Pistin ajoissa pelin poikki terapeutin kanssa, joka oli aivan jarkyttynyt paatoksestani lopettaa "hoito". Samaan syssyyn jaivat laakkeet ja tilalle tuli uusi tunne vastuusta elamastani. Kun opin pikku hiljaa sietamaan masennusta, se rupesikin yllattaen halvenemaan.



En suosittele muita lopettamaan terapiaansa, mutta kehoitan pohtimaan sita, onko asioiden ja tunteiden jatkuva marehtiminen jarkeva tapa hoitaa ongelmia.

Ei ne jotka ovat eri mieltä kanssasi ole mt-potilaita, vaan selväjärkisempiä kuin sinä siellä itserakennetuilla tikapuillasi...

Ei ne jotka ovat eri mieltä kanssasi ole mt-potilaita, vaan selväjärkisempiä kuin sinä siellä itserakennetuilla tikapuillasi...

Taidan olla eri mieltä. Enkä viitsi kanssasi enempää kinata, koska tässä nyt vaan ei ole mitään järkeä.

tärkeimmistä ihmisen työkykyä ja pärjäämistä - kuten myös syrjäytymistä - määrittävä tekijä. Ainakin mikäli on uskomista Liisa Keltikangas-Järvisen ohjaaman tutkimusryhmän tutkimustuloksia. Monet sosiologitkin pitävät juuri stressinsietokykyä määräävimpänä tekijänä, joka selittää syrjäytymistä.



Miten saada hyvä stressinsietokyky? Varhaisloapsuuden kokemukset ja kiintymyssuhdetyyli, samoin kuin ihmisen oma synnynnäinen temperamentti, ohjaavat sen kehitystä voimallisimmin. Stressivaste kehittyy hyväksi oikeanlaisissa olosuhteissa.



Ikävä kyllä läheskään kaikilla ei ole mahdollisuutta syntyä sellaisille vanhemmille, joilla on tarjota hyvä ja läheinen ihmissuhde, tai edes hyvää stressivastetta tukeva geneettinen perimä. Alkoholismi ja perheväkivalta ovat hyvin yleistä Suomessa, ja onhan niitä muitakin vaurioittavia, pitkäkestoisia kokemuksia, joilla on seurausta aikuisikään saakka.



Jotkut kestävät enemmän vahingoittavia ympäristötekijöitä kuin toiset, koska ihmiset ovat yksilöitä ja erilaisia aivorakenteeltaan ja aivojen välittäjäaineiden toiminnoiltaan.

Joku tuntuu kestävän vaikka mitä, toinen uupuu tai masentuu pienemmästä, voimatta asialle itse paljoakaan. Ei siitä voi syyllistää ihmistä.



Kukaan ei pääse sairaseläkkeelle kevein perustein, vaan kyllä masennuksen tai ahdistuksen tulee olla vakavaa luonteeltaan. Enemmän näitä mielenterveyskuntoutujia (kuka siitä nyt sitten edes kuntoutuu...) kitkuttaa työttöminä tai vajaatyöllistettyinä kuin eläkkeellä, ilman asianmukaista hoitoa. Ei kovin kadehdittavaa?



Jos halutaan olla paapomatta mielenterveysongelmaisia, niin ei varmaan auta muu, kuin kasvattaa koko seuraavasta sukupolvesta tasapainoinen ja paineita kestävä, työkykyinen sukupolvi turvaamalla kaikille lapsille vakaa ja turvallinen lapsuus. Onko jollain hyviä ideoita tähän?