vauva-lehden "tytöstä äidiksi" -jutusta

olin minäkin, kun esikoiseni sain, eli teiniäiti kaiketi minäkin olen ollut.

Olin juuri 18 v täyttänyt, kun toivottu ja suunniteltu lapsi syntyi.

Kyllä tuntui ärsyttävältä odotusaikanani ihmisten ärsyttävät asenteet, että nuori äiti= huono äiti.

Muistan vieläkin tilanteen, kun istuin metrossa, aika ison mahani kanssa, ja käytävän toisella puolen istui 2 mummeloa puhuen kovaan ääneen, että "katso nyt tuotakin nuorta naista, maha pystyssä. Mikälie lastenkotilapsi sieltäkin syntyy".

Muistan, että mietin mitä rumaa sanoisin takaisin, mutta päätin sisulla olla vastaamatta yhtikäs mitään.



Olin aika kummajainen tutussa, vanhassa ystäväpiirissäni, sillä olin ensimmäinen joka lapsen sai.

Jäin monista riennoista ulkopuoliseksi, mutta aika pian sain uusia ystäviä (nuorista äideistä myös), joitten kanssa elämäntilanne oli enempi samanlainen-vastaava.

Ei koskaan, ei kukaan, ole väittänyt mua huonoksi äidiksi, ainakaan suoraan sitä sanoen.

Kun lapseni oli päiväkodissa, sain pikemminkin tosi positiivista palautetta lapseni käytöksestä, kasvatuksesta, hoitamisesta, vaatettamisesta, jne.



Rahassa emme kylpeneet, sillä mä olin kouluttamaton (kuten lapsen isäkin, joka muutaman vuoden mua vanhempi), mutta töissä kyllä odotusaikanani kävin.

Toimeen kuitenkin tultiin, aina oli ruokaa ja puhtaat siistit vaatteet kaikilla.

Omasta tahdostani jäin varhain yh:ksi, suhde ei vaan kestänyt.

Koskaan en ole katunut sitä, että nuorena tulin äidiksi, mutta rehellisyyden nimissä olen kyllä katunut sitä, kenen kanssa tulin lapsen hankkineeksi.



Sittemmin tapasin uuden, nykyisen mieheni, ja lähdin opiskelemaan.

(nykyinen mieheni on korkeasti koulutettu)

Olimme nuoria (minä 21v ja mies 23v) kun tapasimme, mutta yhäkin onnellisina olemme yhdessä, nykyään elellen ydinperheenä (yhteisiä lapsia 3), esikoiseni muutettua jo omilleen (täyttää pian 20v)



Ero minkä huomaan nyt, on se, että perhe-elämä on aivan erilaista kun suhde on toimivalla pohjalla.

Nämä miehet ovat keskenään kuin yö ja päivä, ja monesti mietinkin, että miksen tajunnut tätä jo silloin nuorena, sinisilmäisenä tyttönä.

Mutta kuten sanoin, lasta en ole koskaan katunut.



En katso pahalla nuoria äitejä, päinvastoin, ymmärrän heitä oikein hyvin, ja nostan hattua heille.

Olen elämäni varrella tavannut iäkkäämpiä (30v+) äitejä, joista ei rehellisyyden nimissä olisi äidiksi laisinkaan.

Ei äitiys ole iästä kiinni, vaan tahdosta, väittäisin.



Älkäätte siis tuomitko ihmisiä iän perusteella, annetaan kaikkien kukkien kukkia =)



t. yhden aikuisen ja kolmen pienemmän äiti