Mikä on ollut kaikista vaikeinta kun sait lapsen?

mutta se yllätti, kuinka kiinni siinä lapsessa oli. Kuvittelin, että vauva vaan syö ja nukkuu. Joopa joo, meillä vauva vaati heti alusta asti tosi paljon seurustelua ja sylittelyä. Hyvä ettei kasvanut tohon käsivarteen kiinni...

että en tajunnut ajoissa kuinka yksin olen lasten kanssa.

alkaa oikeastaan aika pian. Ei siis luopuminen omasta ajasta, vaan tavallaan luopuminen lapsesta!!



Ihan vauvaiakana (jos kaikki ovat terveitä) äiti ja vauva ovat symbioosissa, vauva on ihan iholla. Mutta sitten yllättävän pian alkaa päivähoito -- ja lapsen joutuu antamaan muiden ihmisten huomaan!



Sitten tulee koulu, kaverit, esimurrosikä jne. Ennenkuin tajuaa, lapsi itsenäistyy jo kovaa vauhtia.



Se on joskus himskatin vaikeaa, vaikka välillä tietenkin osaa iloita terveestä kehityksestä.



Kaikki pukemisasiat sun muut käytännön jutut oppii taatusti, sellaisia ei kannata etukäteen murehtia. Jos ei tiedä miten pukisi vauvan pakkalsella, niin sitten kysyy kokeneemmilta. Lapsen tuomiin tunteisiin ja rakkauden määrään sen sijaan ei voi oikein valmistatutua, eikä niihin kysymyksiin ole selkeitä vastauksia.

Niiden jälkeen kaikki on ollut plussaa:)

mä en ennen lasta tajunnut kuinka iso riski lapsen saaminen on tietynlaisen syrjäytymisen kannalta (jollai ole suurta sukua lähellä ja vakituista työpaikkaa jonne palata). Lapsi muuttaa sosiaalista elämää paljon, ja vaikka lapsen myötä saa paljon äitikavereita, he ovat oikeastaan enemmän samalla tavalla kavereita kuin työkaverit, eivät varsinaisia ystäviä. Samaan aikaan lapsettomilla ystävillä on omat juttunsa, ja jos ei ole hoitoapua, ei heitä näe ilman lasta kovinkaan usein, jos siis mies ei voi hoitaa lasta iltaisin (kuten meillä ei, koska on niin myöhään töissä). Myöskään harrastuksiin ei pääse kuten ennen, ja työnhaussa pienen lapsen äitinä oleminen ei ole mikään meriitti. Ehkä tää muuttuu kun lapsi kasvaa...

Vaikeinta on ehkä rikkoa lapsen uskoa ja illuusiota. Mitä vanhemmaksi kasvaa, niin niitä tilanteita vaan tulee. Ihmiset sairastuvat ja kuolevat, joulupukkia ei ole olemassa, aikuiset eivät aina hyviä lapsille, toiset lapset kiusaavat.



Toi pukeminen on täysin sekundäärinen asia. Mä olen 37 enkä osaa pukea itseänikään. Tänään laitoin liian vähän vaatetta päälle, joskus tulee laitettua liikaa vaatetta päälle. Kyllä näistä kaikista selviää ja oppii säätämään.

vauvan ja leikki-ikäisen huutamista ja itkua. En osannut todellakaan etukäteen ajatella että tämä asia voisi ottaa niin koville. Jos joskus olen yksin kotona niin nautin kybällä hiljaisuudesta. Ei tulis mileenkään avata telkkaa tai radiota.



Toiseksi vaikein asia on väsymys, joka johtuu katkonaisista yöunista.

Pidin itsestäänselvyytenä, että mies voi hoitaa vauvaa siinä missä minäkin, mutten ollut varautunut siihen, kuinka voimakkaasti jo pieni vauva osaa tehdä selväksi, että vain äiti kelpaa...(näin siis meillä).

2. Vastuu siitä, että on "pakottanut" lapsen maailmaan - jos on.

3. Univaje

4. Itku sen ikäisenä kun osannut vielä kertoa, mikä on.

itku sen ikäisen, kun EI osannut kertoa...

On varmaankin se, että mies on niin vähän kotona. Talvivauvan kanssa ei niinvaan tule lähdettyä ulos niin on vaan tosi kiinni täällä kotona. Tavallaan koen itseni yksinäiseksi. Mies on siis vaan n. 3h kotona yhteensä (jos ei lasketa nukkuma-aikaa). Silti tää on hyvin pieni juttu kaiken sen hyvän keskellä mitä lapsi antaa

jos mietit lapsen pukemista, se nyt on ehkä se kaikista helpoin ja luonnollisin asia, joka tulee tilanteen mukaan aika lailla itsestään. Ellet sitten satu olemaan jonkinlainen suorittajaneurootikko.

Se että koko hommaa ei voi enää perua.

lapsen syntymän jälkeen.

mitä 24/7 lapsessa kiinni oleminen tarkoittaa.

Kun lasta kuitenkin oli odotettu syntyväksi useita vuosia.

Tänään just murehdin miltei pääni puhki, et miten puen tarpeeksi mut en kuitenkaan liikaa, kun oli pakko viedä lievästi kuumeinen 1v lapsi ulos. Vähän väliä huomaan muutenkin, et olen topannut kumminkin liikaa kun pieni on ihan hikinen kotiin tullessa, mutta joskus taas harvoin on kädet ja jalat kuitenkin kymät. Mitään suoraa suhdetta lähpöasteiden ja tarvittavien kerrosten välillä ei ole, tuuli, aurinko, lapsen aktiivisuus ties mitä vaikuttaa myös. Tähän asti vaavi ei kuitenkaan ole rikki menny mun pukemisista:-)



Olen samaa mieltä siitä, että alpsen saaminen ja kasvu herättää monia tunnereaktioita joihin ei vaan voi varautua. Ennalta ei vaan voi tietää millaista se on - arkiset murheet tai ne suuret huolet.



Ihan relevanttia mun mmielestä murehtia pukemisista sinänsä. Ja vaatteita ostelisin varastoon ennen lapsen syntymää, kun ihan piennen kanssa ei välttämättä tee mieli heti shoppailla. Mutta luultavasti ne asiat mitkä oikeasti on hankalia on ihan muuta kuin etukäteen pelkää. Mä esim. murehdin kovasti unen puutteesta ja huonostihan meillä edelleen nukutaan, mut ei tää väsymys nyt ylivoimainen ole siltikään.

jaetulla vaikeusykkössijalla ovat

-tuo kokemus siitä, että vauva- ja taaperoikä ovat niin pian ohi ja joudun luopumaan lapsestani -ja valvominen (itse tarvitsen paljon unta ja lapsi on ollut todella huonouninen)

alkaa oikeastaan aika pian. Ei siis luopuminen omasta ajasta, vaan tavallaan luopuminen lapsesta!!

Ihan vauvaiakana (jos kaikki ovat terveitä) äiti ja vauva ovat symbioosissa, vauva on ihan iholla. Mutta sitten yllättävän pian alkaa päivähoito -- ja lapsen joutuu antamaan muiden ihmisten huomaan!

Sitten tulee koulu, kaverit, esimurrosikä jne. Ennenkuin tajuaa, lapsi itsenäistyy jo kovaa vauhtia.

Se on joskus himskatin vaikeaa, vaikka välillä tietenkin osaa iloita terveestä kehityksestä.

keksi tähän vastausta... Mikään ei ole ollut odottamattoman vaikeaa. Suurin yllätys sen sijaan on ollut se, että miten suurta rakkaus omia lapsia kohtaan on. Toki tiesin, että lapsiaan rakastaa, mutta että miten järkyttävän suuri tunne se on.

Äitiys ja vanhemmuus on maailman ihaninta, etenkin yhdessä puolison kanssa. Yksin en varmasti olisi näin hyvä, mutta kuten moni jo on yllä sanonut, kaikkeen oppii ja kasvaa itsekin :-)

melkein kehitysvammadiagnoosin saanut. Ja tämä keva lapsen elämä, eskari, koulu ja tulevaisuus todella mietityttää.

Ja sen, ettei se ole niin tarkkaa joka kerta. :D



Omasta mielestäni raskainta on se jatkuva huomioon ottaminen, jota lapset vaativat. En vain jaksa olla aina kauhean hyvä äiti. Joskus huudan ja rähisen aivan liian pienestä.