Mikä on ollut kaikista vaikeinta kun sait lapsen?

ehtinyt tulla - meitä oli kaksi aikuista yhtä pientä ihmistä varten, kaikki tuntui luonnollisselta ja oikealta..mutta toisen lapsen synnyttyä arki muuttui totaalisesti - mitä en osannut ennalta odottaa!

Esikoinen oli tulokasta kaikin tavoin vaativampi ja voimakkaampi persoona, minkä tajusimme vasta toisen lapsen myötä, silti perhe-elämä muuttui kertaheitolla.



Toinen vaikuttava asia oli, ettei mikään suinkaan helpotu lasten kasvaessa, päinvastoin! Pikkulapsen elo on helppo turvata aikuisen luonnollisella läsnäololla, mutta lapsen kasvaessa aikuisen rooli ja vaikutus lapsen elämään muuttuu, arvoihin ja valintoihin vaikuttaa ympäristö enemmän, kuin taaperoiden kaikentietävät vanhemmat ymmärtävät, ja vanhemmuden roolia pitää osata mukauttaa lapsen kehitysvaiheiden ja yksilöllisten tarpeiden mukaan.

Helpointa on 0-4-v vuotiaiden äideillä (ilokseni kuulun taas porukkaan), mitä isommaksi lapsi kasvaa, sen vaikeammaksi vanhemmuus ja huolenpito muodostuu.

..joskus on päiviä jolloin toivoisi olevan yhä lapseton. Saisi olla miehen kanssa rauhassa sohvalla, katsella vaikka leffaa. Ruokaa ei tarvitsisi laittaa ollenkaan, voisi torkahtaa kesken päivän jos huvittaisi ja valvoa yömyöhään.

Lasten jälkeen olen ollut paljon tunteikkaampi (joka ehkä hyväkin asia). Ja se jatkuva huoli omista lapsista.



Sitten tulee yövalvomiset ja synnytyksen jälkeinen masennus toisen lapsen syntymän jälkeen (taisi olla jo rakausaikana). Nyt vihdoinkin huomaan tuon ajan pikku hiljaa väistyvän, ja iloinen, tarmokas itseni nostaa päätään:)

Sitovuus, sitä ei vaan tajunnut etukäteen. Että se vauva/lapsi vaatii niin paljon, 24/7. Silloinkin kun nukkuu, tajuat että olet siitä koko ajan vastuussa.



Valvomiset ja ainainen huoli ja sairastelujen hoitaminen.



Ja se omasta ajasta luopuminen.

Just se sitovuus. Vaikka lapsi on parasta mitä olet ikinä saanut elämässä, välillä se on myös hirveintä ja et vaan jaksaisi. Tahtoisi olla vapaa ja huoleton, huilata väsyneenä, ottaa rennosti. Olla vaan. Se ei lapsen kanssa enää onnistu.

niin erilaisia. Mua yllätti aluksi 3 kk koliikki ja nyt kolmaskin kyllä piti iltakonsertit. Täytyy sanoa, että en odottanut mitään juhlaa olevan koko aikaa, niin ei tullut suuria yllätyksiäkään. No joo ehkä yksi asia yllätti -se miten yksin on lapsien kanssa, mieskin paljon töissä viikonloppuja yms. Meillä kun ei ole apujoukkoja. Joskus kateellisena kuunnellut kun toisilla on sukulaisia, isovanhempia yms lähellä.

Se, että minä en kestäkään niin hirveän hyvin vauvan selittämätöntä itkua (siis sitä, mihin mikään konsti ei auta) tai varsinkaan uhmaikäistä raivopäätä. Uhmaikäisen rinnalla koliikkivauvan itku tuntuu niin paljon helpommalta. Varmaan siksi, koska koliikkivaiheesta on jo niin kauan aikaa ja uhmalle ei näy loppua, vaikka kuinka toivon ja odotan.

- joka päiväinen ruoanlaitto. Pakko laittaa kohtuullisen terveellistä ruokaa joka päivä monta kertaa mukaan lukien kaikki päivän ateriat. Ja huolehtia myös lasten painosta, koska en halua lihottaa lapsiani jo pienenä. Erityisesti esikoiselle on taipumusta lihomiseen, vaikka herkkuja onkin aika vähän tarjolla.



- suhtautuminen lasten kavereihin ja kaverisuhteisiin. Itse olen opettanut lapset "kaikkien kanssa leikitään, ketään ei syrjitä", "ei saa lyödä, potkia, töniä" ja olen joutunut huomaamaan, että suurin osa vanhemmista ei ole opettanut samoja tapoja lapsilleen. Olen siis opettanut lapseni tavallaan liian kilteiksi, eivätkä he osaa edes pitää puoliaan.

Jo esikoisen raskausaikana yllätyin siitä, miten ihmiset, joita olin pitänyt läheisinä ja hyvinä ystävinä, yhtäkkiä vaan liukenivat mun elämästäni, lopettivat yhteydenpidon ja puhelimeen vastaamisen, kun yritin heitä tavoitella.



Esikoisen synnyttyä yllätti 6kk kestänyt koliikki ja se itkun määrä - meille kun neuvolasta pokkana väitettiin, että koliikki loppuu viimeistään 3kk:n iässä, ja vauva itkee korkeintaan kaksi tuntia kerralla, ennenkuin uni vie voiton. No, minä vietin 3-kuisen kanssa valtavan mukavan jouluaaton (yksin, mies oli töissä) yhdessä itkien. Vauva itki 6 tuntia putkeen ja minä itkin silkkaa väsymystäni ja avuttomuuttani.



Vasta kuopuksen synnyttyä oikeastaan on yllättänyt se, miten vauva oikeasti sitoo 24/7. Kuopus oli sellainen aivan tavisvauva, ei mitään kummempia koliikkeja tai muutakaan, mutta kyllä sitäkin vaan piti kauheasti sylitellä, hoitaa ja syöttää, enkä kokenut saavani realistisia mahdollisuuksia omaan aikaan ollenkaan ensimmäisen puolen vuoden aikana. Esikoisen jäljiltä olin jotenkin kuvitellut sen sitovuuden johtuvan yksistään koliikista, mutta näköjään sitä oli aika kiinni vauvassa ihan ilman koliikkiakin.

Sitä ei osannut kuvitella, miten hauraalta ja suloiselta se oma lapsi näyttää, kuinka paljon häntä haluaa suojella kaikelta ikävältä. Eikä osannut kuvitella, miten herkästi nuorena äitinä pahoittaa mielensä muiden ihmisten puheista ja miten herkkä on toisten arvostelulle.



Tietysti tuli paljon myös käytännön asioita, jotka olivat uusia. En tiennyt esim. että pikkuvauvan tuttipullot pitää desinfioida keittämällä tai että parivuotiaalle voi tulla ankaraa ummetusta.

ehkä raskaimpia asioita. Se valtava rakkauden määrä yllätti ja sen kääntöpuolena tulevana tuo huoli. Meillä lapsella on vielä tietty sairaus, joka vaatii tulevaisuudessa hoitoa, ja tämä murehduttaa kovasti.

Tunnen vastauksia lukiessani erityistä kiitollisuutta siitä, että olen saanut tulla äidiksi.



Tuntuu myös hienolta, että maailmassa on koko joukko minulle ventovieraita naisia, jotka ovat kuitenkin kokeneet hyvin samanlaisia voimakkaita tuntemuksia äitiyden ytimessä.

Lapsi syntyi ns. lämpöisessä maassa ja pukeminen on ollut super helppoa: yleensä taaperolla vain body ja "viileämpänä" päivänä housut ja kevyt neuletakki. That's it.

Nyt olemme palaamassa Suomeen vuosien jälkeen ja ihan oikeasti, lähes yöunet vievällä tavalla stressaan tätä pukemisasiaa. Neljä vuodenaikaa ja etenkin se talvi...

Toinen asia, mikä murehduttaa -ja tämä on tosi pinnallinen juttu- mutta en oikein tykkää suomalaisten tavasta pukea lapsensa. Olen ulkomailla vietettyjen vuosien jälkeen hurahtanut klassiseen ja jopa eleganttiin tyyliin. Mun tyttöni, joka on tähän asti sipsuttanut baby diorin pikkutakissa, Suomessa pitäisi sitten kai pukea johonkin haalariin. Reimatec? Muistinkohan oikein :)

jos mietit lapsen pukemista, se nyt on ehkä se kaikista helpoin ja luonnollisin asia, joka tulee tilanteen mukaan aika lailla itsestään. Ellet sitten satu olemaan jonkinlainen suorittajaneurootikko.

Uppp