Te, jotka olette saaneet esikoisen jo 26 vuotiaana tai nuorempana!

Sain esikoiseni 25-vuotiaana, samoin naimisissa ja ennen valmistumista. Täysin samaa mieltä siitä, että opiskelut joustaa enemmän kuin työelämä. (Menin takas opiskelemaan vähäsen lapsen syntymän jälkeen)Voi siis tehä sen verran opintoja ku pystyy/jaksaa.



Nyt toinen polttelisi:)Sen voisi vielä sanoa, että työelämässä tuntuvat tykkäävän, jos on jo lapset tehtynä.

Ja en nyt sanoisi tuosta iästä että "jo". Se oli ihan passeli ikä tulla äidiksi. Tosin tämä oli vahinkoraskaus, mutta ihan oikean miehen kanssa ja häät olivat juuri suunnitteilla niin että lopulta sitten astelin vihille raskaana vaikka se ei tosiaan ollut ajatuksena tai syynä avioliittoon.



Sen jälkeen on tullut kaksi lasta lisää joista yksi oli ihan suunnitellen tehty ja numero kolmonen taas yksi ehkäisykukkanen. Meille on annettu paljon ihan pyytämättä. En voisi olla onnellisempi!

Olen ihan samaa mieltä, että se vahinko kyllä tosiaan voi koitua onneksi ja toisaalta taas suunnitelmallisuus voi tuottaa sen että asioita pitkitetään liikaa... Kun perhe ja lapset tuovat sen todellisen onnen.

Onneksi tämä ensimmäinen "vahinko" tapahtui ja sain elämälleni todellisen merkityksen. Raha on toissijainen juttu kun sellainen onni osuu kohdalle. Nyt ehkä hieman surullisena lapsettomien ystävieni puolesta jotka luovat uraa ja eivät tiedä mistä jäävät paitsi. Toki jokainen tavallaan eikä kaikki varmasti ole kypsiä äidiksi vielä tuolloinkaan..

"melkein valmiina maisterina ja naimisissakin olevana. En ymmärrä, miksi perheen perustamista olisi pitänyt vielä pitkittää. Nyt kolmekymppisenä olen kai materiaalisesti valmiimpi: on se omakotitalo ja meillä molemmilla vanhemmilla vakituiset virat. Ja toinen lapsi tulossa. Mutta energiaa oli kyllä tuolloin nuorempana enemmän - samoin yliopisto-opiskelijana raskausaika oli helpompi, työelämä kun ei jousta ollenkaan samalla tavalla :( "



sain esikoiseni 25-vuotiaana, samoin naimisissa ja ennen valmistumista. Täysin samaa mieltä siitä, että opiskelut joustaa enemmän kuin työelämä. (Menin takas opiskelemaan vähäsen lapsen syntymän jälkeen)Voi siis tehä sen verran opintoja ku pystyy/jaksaa.



Nyt toinen polttelisi:)Sen voisi vielä sanoa, että työelämässä tuntuvat tykkäävän, jos on jo lapset tehtynä.

Synnytyskertomuksessa tosiaan lukee "nuori ensisynnyttäjä..." =)

En tuntenut itseäni mitenkään nuoreksi, parisuhde oli vakituinen, opiskelut hoidettu, työpaikka ja asuntokin oli. Kaikki oli valmista vauvan tulla. Ja onneksi sitten tuli heti kun toivottiin.

Seuraava kahden vuoden päästä. Nyt lapset jo koululaisia, ja itsellä paras työelämäaika juuri alkanut, kokemusta löytyy ja lapsetkin jo pärjääväisempiä.

Oikein olen hyvään aikaan saanut lapsia. Nuorena jaksaa hyvin valvoskelut ja imetykset ja sairastelut.

Mitä syitä teillä on siihen, että saitte ensimmäisen lapsen jo tuon ikäisenä?

en ole katunuit päivääkään!!! sain siis esikoisen 23-vuotiaana ja toisen 25-vuotiaana, nyt 27-vuotias ja amk:opiskelut saatu päätöksiin ja työnhaku voi alkaa!!

Tästä ei vielä niin kauaa ole, että en voi varmaksi sanoa oliko hyvä ratkaisu, mutta nyt ainakin tuntuu että oli oikein hyvä ratkaisu. Parisuhde oli aika tuore, mutta tuntui siltä että yhteen jäämme. Mies on minua hieman vanhempi ja halusi lapsia mieluummin nuorempana kuin vasta sitten joskus. Minä olen aina tiennyt että haluan lapsia, mutta en ollut sen tarkemmin ajatellut koska. Tiesin että tämä mies on varmasti hyvä isä, ja vaikka kävisi huonosti ja tulisi ero, en jäisi rahattomaksi kouluttamattomaksi yksinhuoltajaksi, vaan huoltajuus olisi neuvoteltavissa ja lapsi voisi vaikka asua isänsä luona.



Miehellä vakituinen työ ja teki jatko-opintoja siinä sivussa. Opinnot oli minulla kesken ja niissä olikin ollut takkuamista. Muutenkin elämä tuntui vähän polkevan paikoillaan. Vaikutti siltä, että olen valmistuttuani lähemmäs kolmekymmentä, ja tuntui huonolta ajatukselta ensin opiskella, sitten hakea vakituista työpaikkaa ja kappas, tullakin raskaaksi. Haluan kuitenkin menestyä työssäni, mutta haluan myös olla kotona lasten kanssa ainakin äitiysvapaata pidempään. Tämä ristiriita oli vaikea hyväksyä. Myöskin tuntui raskaalta ajatukselta sitten joskus päälle kolmikymppisenä pyörittää pikkulapsiperheen arkea ja käydä töissä yhtäaikaa. Plus että mies olisi sitten ollut jotain neljänkympin luokkaa lasten syntyessä.



Siispä päätimme, että lapsi tulkoon jos on tullakseen, ja eihän siinä kauaa mennyt. Koin myös, että nuorena on paremmat mahdollisuudet raskautua, selvitä raskaudesta ja synnytyksestä ja jaksaa vauvan kanssa. Olisihan se tietysti kivaa, jos olisi enemmän rahaa tuhlattavaksi vauvatarvikkeisiin ja suurempi äitiysraha, mutta ei meiltä nytkään mitään ole puuttunut. Saimme ihanan lapsen ja okt-projekti käynnistyi juuri. Ensi syksynä on tarkoitus jatkaa opintoja ja lapsi panna päivähoitoon, kunnes sitten tulee pikkusisaruksen vuoro ja saan taas olla kotona.



En koe että olisin luopunut mistään, olin jo ehtinyt asua ulkomailla ja omillani, biletys ei varsinaisesti ollut minun juttu ennenkään. Koin olevani valmis uuteen vaiheeseen elämässä.



Välillä pohdin toki sitä, että olisinko tämän miehen kanssa vielä yhdessä ilman yhteistä lasta. Suhteemme tosiaan oli vasta alussa kun jo ehkäisy jätettiin, ja olisihan se voinut ilman lasta hiipua arkeen tai oman navan ympärillä pyörimiseen, niin että olisimme piankin ehkä eronneet, mistä sen tietää. Turha sitä minusta on enää jossitella, ehkä olisi voinut odotella ja tutustua toiseen paremmin, mutta yhtä kaikki meillä menee nyt ihan hyvin ja olemme onnellisia. En voi tietää olisinko odottamalla löytänyt jonkun vielä "paremman" miehen, olisin voinut tai sitten en. Olisi voinut käydä niinkin, että lapsia olisi tullut sitten aikanaan tehtyä sen kanssa, joka sattui kierroksessa olemaan kun biologinen knn biologinen kello soi (tai ehkäisy pettää), riippumatta siitä onko hän kohdalle sattuneista paras puoliso ja isä. Minulla on monta ystävää, jotka ovat olleet kohta kymmenen vuotta yhdessä yläasteaikaisen poikakaverinsa kanssa, lapsia ei heillä vielä ole mutta eiköhän niitäkin tule ainakin osalle kunhan pääsevät naimisiin asti. He eivät ole hätiköineet siis, mutta eivät hekään ole vaihtaneet miestä siitä joka kohdalle sattui teininä. Voi olla että joku meistä ystäväpariskunnista eroaa myöhemmin, ehkä se on me hätiköijät, mutta koen että tämä lapsen saaminen on myös lähentänyt meitä tavalla, joka ei olisi ilman lasta ollut mahdollista.

en kadu päivääkään. :)

ja 23v kun kuopus syntyi



äitiys sopii minulle kuin nenä päähän :)

en vaihtais pois mistäkään hinnasta

ja halusin lapsia koska rakastan lapsia

Sekin pieni, hyvä puoli tässä lapsen saamisessa näin nuorena on, että elämä ei ole vielä ollutkaan valmista. Voimme ottaa lapsen keskeneräiseen elämäämme ja kotiimme, ja rakentaa elämää ja kotia alusta alkaen lapsi mielessä. Jos olisin lykännyt lasten hankkimista, olisimme varmaan jossain vaiheessa ostaneet oman kodin, sisustaneet sitä sinkkupariskunnalle (valkoista, valkoista) ja kuitenkin olisi pitänyt miettiä samalla, että niin jos viiden vuoden päästä onkin vauva täällä, mikäs huone sille jne. Olisimme kulkeneet omissa harrastuksissa ja keskittyneet itseemme. Olisihan se ihan kivaa ollut sekin, mutta itse olen niin mukavuuden haluinen ja itsekeskeinen, että lapsen lisääminen siihen valmiiseen, tasapainoiseen, omien tarpeiden mukaan rakennettuun kuvioon olisi ollut "haastavaa". Kaikki olisi melkeinpä mennyt uusiksi. Myös olisi voinut olla turhan suuret odotukset siitä, mitä kaikkea se lapsi tuokaan elämäämme, tai päinvastoin olisi itse pitänyt luopua niin monesta asiasta lapsen takia, että katkeruuttakin olisi voinut syntyä. Ehkä se lapsen hankinta olisikin sitten venynyt aina vuosi vuodelta eteenpäin, kunnes olisinkin ollut vanha ensisynnyttäjä. Kaiken kaikkiaan uskon kuitenkin, että ei ikinä ole sellaista aikaa, että olisi täydellinen hetki lapsen tulla. Aina on jotain työ-, harrastus-, itsensäkehittämis-, remonttiprojektia kesken tai tulossa tai juuri saatu valmiiksi, jos sitä parasta hetkeä jää odottamaan.

ja aika oli täysin oikea, miksei olisi ollut? Suunniteltu raskaus ja toivottu lapsi, joka täyttää pian 12 v, saanut sisaruksia 3 kpl ja sama isäkin vielä...

Halusimme lapsen. Meillä oli opiskelut takana, vakituiset työpaikat, oma (tai pankin) talo ja elämä kohdillaan. Parisuhdettakin jo takana pitkä tovi.



Oli hyvä aika, mitä parhain.

25-vuotiaana raskaaksi vahingossa, vaikkakin olin jo työelämässä ja naimisissa. Tuo raskaus päätyi kesken, joten vauvahaaveet putkahtivat keskenmenon myötä meille molemmille, kun huomasimme asian olevan ajankohtaisen eikä ollenkaan itsestäänselvän. Aloin odottaa pian ja tuli äidiksi 26 v eikä yhtään liian aikaisin :) Nyt olen kohta 37 ja mietin, vieläkö olisi lasten aika.

Minua suorastaan ällöttää se, että nykyään katsotaan jonkin ihmeen teini-iän jatkuvan kolmenkympin korville, ja siten myös käyttäydytään!

Ennen oli ihan luonnollista, että viimeistään parikymppisenä aikuistuttiin ja perustettiin perhe.

Biologisesti paras ikä hankkia lapsi on 20-vuotiaana. Jo 25-vuotiaasta hedelmällisyys alkaa hitaasti heiketä.

Yli 35-vuotiailla on jo usein vaikeuksia tulla raskaaksi, ja suurempi riski saada esim. down-lapsi.

Paljon olen katunut sitä. Lapsi on tietty rakas, mutta sen takia menin yhteen miehen kanssa, joka oli henkisesti ihan lapsi vielä ja dokas ja petti. Oma ammatti oli kiven alla, sain sen hankittua vasta kun lapsi oli koulussa.

Sain lapsen siis 18-vuotiaana.

ja omaa tyhmyyttäni.



Välillä olen kyllä katunut kovasti, en lasta, mutta sitä että itse olin niin kypsymätön enkä kovinkaan valmis äidiksi, enkä siten varmaan ollut mikään mahtavin äiti ainakaan esikoiseni ensimmäisen 5 vuoden aikana.

koska ajattelin, että on kivaa ja jaksaa paremmin leikkiä lasten kanssa.

Sain ekan 24-vuotiaana ja tokan 28-vuotiaana.



Toka olikin koliikkivauva ja siinä opin, mitä väsymys on.

vakituiset työpaikat oli, koti ostettuna, muolimaaki oli kierretty, iloinen opiskelijanuoruus eletty, aloitettiin aikuisuus ja lapsi tuli heti kun aloitettiin tekoharjoitukset.

Sain kolme lasta 20-24-vuotiaana. Mies oli vakituisessa työpaikassa ja kykeni elättämään perhettä. Oltiin tunnettu lapsuudesta asti, seurusteltu kolme vuotta, naimisissa vuosi, kaikki tuntui olevan valmista lapsille.



Halusin lapset nuorena, samoin mies.



Olin kotona 28-vuotiaaksi, jolloin aloitin opiskelut. Valmistuin maisteriksi 35-vuotiaana ja sain vakituisen työpaikan haluamastani paikasta.



Ainoastaan opiskeluaika on ollut erityisen raskasta aikaa, kun piti kolmen melko pienen lapsen kanssa yrittää opiskella.



Mies rakensi uraa kotiäitiysaikanani, tuin häntä siinä ja on nyt korkeassa asemassa. Itse en ole millään tavalla urakeskeinen ihminen, joten molemmat saivat mitä halusivat.

miten nyt lapset yleensä tehdään. En ole katunut, tytär 17v.