Lue keskustelun säännöt.
Miksi äidit sukupolvesta toiseen vihaavat tai ainakin halveksivat tyttöjään?
06.03.2010 |
Tälläkin palstalla tulee tasaisesti tällaisia mielipiteitä esiin. Itsekin olen suvusta, jossa sukupolvien ajan äidit ovat ilmeisesti toisten, naisten ja miesten, hyväksyntää hakien synnyttäneet ja korostaneet niitä poikiaan. Tytöt ovat aina olleet täytteitä ja itsestäänselvästi palkattoman kotityön tekijöitä. Muistan tämän niin hyvin lapsuudesta, miten tytöille kuului koulun ohella tietyt kotityöt, että "opitte tekemään työtä ruokanne eteen", pojilla ei tätä velvollisuutta ollut. Aikuisenakin pari vanhempaa sukulaisnaista pompottavat minua juoksemaan asioillaan ja syyllistävä sukulaisvanhuksen heitteillejätöstä. Kummallakin on lapsia, mm. poikia, joille ei tietenkään tätä hoitovastuuta voi sälyttää. Heillä kun on ne työpaikat ja illat omien lastensa kanssa.
Miksi? Osaisiko joku selittää. Oma kokemukseni on, että naiset tätä järjestelmää ylläpitävät.
Kommentit (75)
Oma äitini ei ole moista harjoittanut, on hänessä meinaan hieman feministin vikaa :)
Mutta isäni äiti on koko elämäni tehnyt hyvin selväksi ettei tytöt merkkaa mitään poikien rinnalla. Isoäitini kaikki lapset ovatkin poikia, joista isälläni ja sedälläni on molemmilla yksi tytär. Me tyttäret olemme yhtä tyhjän kanssa. Poikia halutaan vaan tavata, pojat vain saavat lahjoja. Meitä ei edes muisteta syntymäpäivinä, koskaan ei kysellä kuulumisia. Hassuintahan tässä on, että me tyttäret olemme ainoita keillä asiat ovat hyvin. Isäni ei saa tavata veljeäni (edellisen liiton lapsi), ja setäni pojat on huostaanotettu toiselle puolelle Suomea.
Hyvällä mielellä opiskelen yliopistossa, ja toivon ettei moinen naissovinisti suvussani yritä myrkyttää tulevaa lastani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näissä tiiviisti yhteydessä olevissa suvuissa on pelikentällä aina kolme ryhmää: lapset, äidit ja isoäidit. Äidit ovat synnyttämisen myötä ensimmäisen kerran lunastaneet paikkansa elämässä, saaneet jopa vähän arvostusta. Naisen tehtävähän on synnyttää, jatkaa sukua ja usein vielä hoitaa edellinen sukupolvi.
Isoäidit ovat nyt heitä edeltävän sukupolven kuoltua ensimmäisen kerran siinä asemassa, että heidän ei enää tarvitse nöyristellä ketään, he ovat viimein vapaita. Siis ihmisen pitää elää vaikkapa 70 vuotta, jotta hän viimein voi tulla itsekseen ja lakata toteuttamasta muiden toiveita ja vaatimuksia. Ei ihme, että tekee mieli käännellä vähän vallan kahvaa, etenkin jos oma elämä on jo loppupuolella.
Äidit yrittävät saada edelliseltä sukupolvelta tunnustusta edes äiteinä (muutoinhan siihen ei ole edes mahdollisuutta). Auktoriteettiä ja kuria korsostavassa ympäristössä he ovat ankaria äitejä, kuten heillekin oltiin, osoittaakseen pätevyyttään järkevänä ja jämptinä naisena. Tunteilu ja poraaminen pois.
Lapset sitten ovat pelinappuloita tässä naisten välisessä sodassa ja tyttölapset kaikkein heikoimmilla. Heitä pitää karaista, koska alitajuntainen perimätieto sanoo, ettei naisen osa ole helppo. Nainen tietää, mitä häneltä on vaadittu, ja mitä hänen tytöiltään tullaan vaatimaan.
Kyse on vaan siitä, kuka jaksaisi olla rohkea, että ei viimein mahdollisuutensa tullen sitä itsekkästi käyttäisi, vaan olisi armollinen seuraavaa sukupolvea kohtaan ja osoittaisi lempeyttä ja kannustusta, tunteita joita ei itse koskaan uskaltanut tai saanut kokea.
Toisaalta on niin että naisilla on aina lasikaton lisäksi se lasilattia. Eli pohjalle ei pudota sillä tavalla kuin syrjäytynyt mies putoaa.
Eli helopompaa on olla nainen kuin mies. Paitsi ehkä tuollaisissa suvuissa joissa on pimeää eriarvottamista.
Ei ihme, että tekee mieli käännellä vähän vallan kahvaa, etenkin jos oma elämä on jo loppupuolella. Äidit yrittävät saada edelliseltä sukupolvelta tunnustusta edes äiteinä (muutoinhan siihen ei ole edes mahdollisuutta). Auktoriteettiä ja kuria korsostavassa ympäristössä he ovat ankaria äitejä, kuten heillekin oltiin, osoittaakseen pätevyyttään järkevänä ja jämptinä naisena. Tunteilu ja poraaminen pois. Lapset sitten ovat pelinappuloita tässä naisten välisessä sodassa ja tyttölapset kaikkein heikoimmilla. Heitä pitää karaista, koska alitajuntainen perimätieto sanoo, ettei naisen osa ole helppo. Nainen tietää, mitä häneltä on vaadittu, ja mitä hänen tytöiltään tullaan vaatimaan. Kyse on vaan siitä, kuka jaksaisi olla rohkea, että ei viimein mahdollisuutensa tullen sitä itsekkästi käyttäisi, vaan olisi armollinen seuraavaa sukupolvea kohtaan ja osoittaisi lempeyttä ja kannustusta, tunteita joita ei itse koskaan uskaltanut tai saanut kokea.
Ihminen joka ei ole saanut kokea lempeyttä ja kannustusta ei ole aina kovin kykenevä sitä myöskään antamaan. Sukupolvien käytösmallia toteuttaa helposti huomaamattaan. Minusta tässä ei ole kyse kyllä mitenkään rohkeudesta!
Ja ajatus että ihminen elää 70v ja tulee sitten itsekseen on minusta vieras. Se miten ihmisestä tulee itsensä, niin siihen vaikuttaa koko eletty elämä. Se mitä kaikkea olet kokenut muovaa sinua sellaiseksi kuin olet. Vaikka muiden toiveet ja vaatimukset loppuisivatkin, niin olet kasvanut siihen mennessä jo siihen malliin kiinni, eikä siitä niin vain pyristellä irti.
Vaikeaa minusta on havaita oma käytösmallinsa/ajatuksensa virheellisyys, sekä erityisesti ymmärtää mistä se kumpuaa. Vasta tämän jälkeen alkaa sitten se kova työ miten päästä siitä eteenpäin. Ja lopuksi voidaan jo kaivata sitä rohkeuttakin toteuttaa muutosta elämässä. Mutta muutosta ei voi toteuttaa jossei ole huomannut ongelmaa, tiedä mikä siihen on syynä ja tiedä miten sitä setvitään ja millä toimintatavoilla pääsee eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tyttäret ei koe asioita noin?? Esikoinen on poika ja 3 tytärtä joista 2 aikuista jo. On toki että olen enemmän yhteydessä tyttäriini ja joskus pyydän jopa jotain apua heiltä mutta jotenkin en vain osaa pyytää asioita pojaltani. Hän ei vain ole niin aikaansaava kuin tyttäret vaikka fiksu onkin.
Mutta kotityöt on aina jaettu kaikille, niistä ei ole tingitty pojan kohdalla. Hän myös hoitaa raskaammat asiat ja esim siskojen muutot tai vastaavat " miesten työt".
Mutta tyttäreni ovat kaikki ihania ja älykkäitä, monessa suhteessa ihailen heitä koska ovat paljon rohkeampia ja itseään arvostavampia kuin minä tuon ikäisenä. Mutta taustakin on toinen, itse olin vaatimattoman duunariperheen kasvatti ja tyttäret nyt keskiluokkaisia, koulutettuja ja omanarvontuntoisia.
Arvaa vaan, olenko pitänyt itseäni arvokkaana, en ole lapsena, olin se ylimääräinen lapsi, mutta aikuisena kyllä olen. Ja meillä mies elänyt perheessä jossa vain poikia arvostettiin. Ja nyt aikuisena olen toivonut vain poikalapsia, koska koen että tytön äitiys ei ole niin hohdokasta ja hienoa..Onneksi meille tuli niitä poikia.
pidän häntä fiksuna ja kauniina tyttönä. MUTTA huomaan, että en odota häneltä mitään. Jo nyt (lapset 7v poika ja 5v tyttö) tunnun lataavan kaikki odotukseni poikaan! Mielessäni mietin, että millaisia kykyjä pojallani on ja miten toivon hänen niitä kehittävän... Tyttöni on hyvin lahjakas myös ja kehun häntä taidoistaan, mutta silti en odota hänestä mitään "suurta"... Hullua ja vaatii asennemuutosta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ovat sellaisi kukkopoikia kyllä ollaan niin ylpeitä ollaan suvun miehiä ym ym.
Tämän miehiä ja suvun jatkumisen arvostamisen ymmärrän vielä isoisältäni joka on jo 90. En voi olettaa, että hän äkkiä omaksuisi nykyajan arvot. Enoani pidän jo vähän junttina kun on olevinaan niin suurta herraan onhan hän varmasti kohta suvun vanhin ja tehnyt vielä yhden pojankin.
No serkkuni menee perässä onhan hänellä poika joka jatkaa sukua.
Isoisästäni tiedän, että hän rakastaa minua, äitiäni ja minun lapsia jotka ovat vain tyttöjä :) Enoni ja serkkuni raukat kuvittelevat olevansa jotain suuria lahjoa maailmalle joita ilman meidän pientäkin pienempi suku ei tulisi toimeen. Tätä on jotenkin huvittava seurata no antaa poikien kuvitella taitavat tulla tuosta onnelliseksi.
Minulle tuollainen ajatustapa on ihan vieras. Meillä on kotona teinien kanssa päin vastoin: tyttö on kaikin puolin upea tapaus ja hänen kanssaan oleminen ja keskustelu on silkkaa iloa. Poika taas on hidas ja jähmeä, laiskakin, tuntuu etten saa "otetta" hänestä, enkä kohta jaksa enää yrittääkään.
Olen tytölle aina näyttänyt tyytyväisyyteni omasta naiseudestani, ja osoittanut iloni hänen vahvuuksistaan niin naisena kuin ihmisenäkin. Pojan ajatusmaailma ja tapa toimia on minulle taas kuin vieraalta planeetalta. Ainoa, mitä olen hänelle voinut ihmissuhteista opettaa on se, että naisia ja vanhempia on syytä kunnioittaa.
Minä koen syyllisyyttä siitä, etten "osaa" kasvattaa poikaa, koska olen aina kasvanut naisten keskellä :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kenellä on ongelma väkivaltaisuuden, alkoholismin, läheisriippuvuudenm, kenellä tyttöjen vähättelyn tai ulkonäkökompleksien kanssa ja tiedostavat sen, voivat omalla käytöksellään estää pahan siirymisen tuleville sukupolville.
Ajatuksilleen ja tunteilleen ei kukaan voine paljoakaan, mutta sille, miten se näkyy tai ei näy käytöksessä ja toisten kohtelussa kyllä voi.
Haitallitsen mallin siirtymisen katkaiseminen voi olla ja todennäköisesti onkin tärkein asia, mitä elämässäsi tulet tekemään. Mietitään sitä.
Nyt en lukenut koko ketjua, kun oli pakko vastata. En nimittäin koe tätä ollenkaan näin.
Itselläni on kaksi tyttöä, olen perheestä, jossa on ollut 2 tyttöä ja äitini on perheestä, jossa on ollut 3 tyttöä. Koen, että meidän neljän sukupolven ketjussa äidit ja tyttäret ovat olleet äärimmäisen läheisiä ja ovat arvostaneet toisiaan. Ihana mummini kuolemaansa asti kehui minua äitinä, samoin tiedän oman äitini arvostavan suunnattomasti sitä, kuinka jaksan työn ja äitiyden yhdistämisen - hänen mielestään niin paljon paremmin kuin hän itse aikanaan, josta minulla taas ei ole mitään valittamista!
Minulla on meistä ainoana myös poika (nuorimmainen), mutta häntä ei kohdella kotitöissä mitenkään erilailla. Juuri nyt tässä kirjoittamisen lomassa käymme tiukkaa keskustelua siitä, miten astiat pitää viedä tiskipöydälle ruokailun jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tyystin toisinpäin. Pojastaan vähät välittää "pojat pärjää aina", tytärtään pitää läheisenä ja tukee kaikin tavoin, taloudellisesti, antamalla aikaa ja kotiapua jne.
Myös tyttären lapset on läheisempiä, on tämän usein sanonutkin monin sanankääntein ja osoittaa lapsillekin, mikä on tietysti erityisen ikävää.
Omia lapsia pyrin kasvattamaan tasa-arvoisesti, siinä on haastetta, sillä ehkä jonkun lapsen kohdalla aiheetta tuntuu, että tarvitsee enemmän tukemista, kun taas toinen tuntuu pärjäävän hyvin omillaan. Yritän miettiä ja kyseenalaistaa omaa suhtautumistapaa, toivottavasti onnistun!
Muuten isälläni oli meihin lapsiin myös selliainen suhtautumistapa, että tytöt tarvii muka enemmän syliä ja tukea, hellimistä, pojat selviytyy vähemmälläkin.
"Minulle asia konkretisoitui tosiaan niin, että minun arvoni oli aina suorittamisessa, siivoamisessa, koulumenestyksessä, vaatimattomuudessa ja kiltteydessä. Myöskin negatiivinen palaute oli aina kokonaisvaltaista "häpee ittees", "miten susta on tullutkin tuollainen", "kaikki muutkin on sanonut että miten sä olet niin vaikea ihminen" jne. Eli hyvää piti ansaita jollain ikätasoon nähden kohtuuttomalla teolla, negatiivinen palaute tuli kyllä vähemmälläkin ja se koski sitten saman tien koko persoonaani, luonnettani, ihmisyyttäni."
Tämä kappale on kuin minun lapsuudestani. Ja aikuisuudestani. Mollaaminen, joka kohdistui suoraan persoonaani, loppui vasta välien katkaisun myötä. Ap, toivuitko sinä tästä persoonaan kohdeistuneesta kiusaamisesta? Jos niin miten? Kun on yli 25 vuotta kuullut, miten on kamala, miten siitä voisi toipua. Minä en ole sitä keksinyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jooh, minä olen saanut äidiltäni perinnöksi kamalan häpeän kaikkeen naisten juttuihin liittyen. Äitini on ns. marttyyri ja ylikiltti uhrautuja joka sitten purki kaiken paskan tyttölapseensa. Minua on mm. lyöty nyrkillä koska heräsin muka liian aikaisin. Eikä äiti tietenkään muista mitään tällaista. Hän kommentoi aina kaikkea "tuokin noita tissejään tyrkyllä pitää" vähän vanhemmista kehittyvistä tytöistä yms. Kotona kuukautiset yms oli tabu.Minulle niistä ei puhuttu mitään vaikka yritin kysellä. Kummallista on että mm. siskojensa kanssa kuulin äidin puhuvan ihan normaalisti näistäkin asioista. Kun jäin koulusta kotiin mahakivun vuoksi(minua kiusattiin paljon)äiti huusi että sellainen nainen susta varmasti tulee joka kuukausittain makaa hyödyttömänä kotona. Pelkäsin ihan sairaasti että koska kuukautiset alkaa.Tabu välillämme on säilynyt, en pysty imettämään äidin nähden, en voisi mennä saunaa enkä vieläkään keskustella mistään "alapääjutuista". Joskus avauduin äidille ja kysyin miksei hän kertonut menkoista, hän vastasi ettei voinut koska suhtauduin kehittymiseen niin negatiivisesti. Eli oma vikani. Kävin melkein 10 vuotta terapiassa päästäkseni eroon erilaisista syyllisyydentunteista. Olen edelleen äitini kanssa tekemisissä useinkin, koska lapsenlapset ovat hänelle elämä ja saan hoitoapua. Suren etäisyyttä välillämme ja olen joskus katkera. Toivottavasti koen sen naisten välisen yhteyden tyttäreni kanssa.
Vielä lisäten että tämä äidin inhottava suhtutuminen kasvoi sitä mukaa kun minä kasvoin. Ihan pienenä hän oli minua kohtaan vielä hoivaava.
joten kuten. Onneksi minulla on hienoja ystäviä, myös vanhempia naisia, joilta sain sellaista naisten tukea, jota en omalta väeltäni koskaan. Tästäkn yhteydenpidosta syyllistettiin, mutten välitä. Tarvitsen näitä ihmisiä.
ap
Äidithän haluavat itse olla niitä palvottuja ja viimeisen päälle laitettuja minkkiturkkeineen ja timanttikoruineen ja jalokivisormuksineen. Haluavat ja janoavat ihailua mieheltään. Pukevat siksi tyttärensä roskisrääsyihin ja jättävät heidät huomiotta ja hoitamatta koska hyvinpuetusta ja hyvin kohdellusta tytöstä voisi tulla isän silmäterä ja silloin äidin mieheltään saama ihailu vähenisi. Usein äidit ovat eniten kateellisia kauniille tytöille.
omille vanhemmilleen, jotka siitä huolimatta että äiti oli nuorena jäänyt kotiin auttamaan vanhempiaan maatalon pidossa ja metsätöissä, ei saanut siitä sitä korvausta, mitä olisi ansainnut, perinnöissä sisaret vetivät välistä ja äiti jäi nuolemaan näppejään - eikä saanut suutaan auki ja pidettyä puoliaan. Hän ei saanut käydä kouluja, vaikka päätä olisi riittänyt. Niinpä hän on hassun kaksijakoisesti aina hoputtanut meitä tyttöjään käymään kouluja, mutta toisaalta ollut siitä avoimen kateellinen että me ollaan kouluja käyty. : (
Minä en ole välejä täysin katkaissut, mutta ne ovat onpa ilmoja pidelly-tasolla.
"Minulle asia konkretisoitui tosiaan niin, että minun arvoni oli aina suorittamisessa, siivoamisessa, koulumenestyksessä, vaatimattomuudessa ja kiltteydessä. Myöskin negatiivinen palaute oli aina kokonaisvaltaista "häpee ittees", "miten susta on tullutkin tuollainen", "kaikki muutkin on sanonut että miten sä olet niin vaikea ihminen" jne. Eli hyvää piti ansaita jollain ikätasoon nähden kohtuuttomalla teolla, negatiivinen palaute tuli kyllä vähemmälläkin ja se koski sitten saman tien koko persoonaani, luonnettani, ihmisyyttäni."
Tämä kappale on kuin minun lapsuudestani. Ja aikuisuudestani. Mollaaminen, joka kohdistui suoraan persoonaani, loppui vasta välien katkaisun myötä. Ap, toivuitko sinä tästä persoonaan kohdeistuneesta kiusaamisesta? Jos niin miten? Kun on yli 25 vuotta kuullut, miten on kamala, miten siitä voisi toipua. Minä en ole sitä keksinyt.
maatalousyhteiskuntaan. Suomen maatalous on nykyään Eu-tukien varassa, joten nämä vanhat agraariyhteiskunnan painolastit tulee ravistella jaloistaan viikmeistään nyt.