Miksi äidit sukupolvesta toiseen vihaavat tai ainakin halveksivat tyttöjään?

että monesta tämä on sekä tuomittavaa että menneen maailman käytöstä. Jaksattehan joskus sanoa jotain kannustavaa "naisten kesken" -juttua myös jollekin tyttärenne tai poikanne tyttöpuoliselle ystävälle: hän ei ehkä sitä muualta kuule.



Minulle asia konkretisoitui tosiaan niin, että minun arvoni oli aina suorittamisessa, siivoamisessa, koulumenestyksessä, vaatimattomuudessa ja kiltteydessä. Myöskin negatiivinen palaute oli aina kokonaisvaltaista "häpee ittees", "miten susta on tullutkin tuollainen", "kaikki muutkin on sanonut että miten sä olet niin vaikea ihminen" jne. Eli hyvää piti ansaita jollain ikätasoon nähden kohtuuttomalla teolla, negatiivinen palaute tuli kyllä vähemmälläkin ja se koski sitten saman tien koko persoonaani, luonnettani, ihmisyyttäni.



Veljeni olivat usein ihailtuja vaikka järkevyytensä vuoksi, tai useimmiten ihan vain omina itseinään. Mokia aina vähäteltiin, sivuutettiin ja puhuttiin parhain päin. Meillä oli paljon "kuuluu" ja "ei kuulu" -periaatteita kasvatuksessa tyttöjen ja poikien kesken. Vanhemmilleen piti myös olla kiitollinen siitä kurista ja ankaruudesta, joka opetti selviytymään elämästä. Naisten välit, äidin ja tyttären, anopin ja miniän, ovat aina sukupolvien ajan olleet kiristyneitä vallankäytön suhteita.



Jatkakaa vain kommentteja. Luen mielelläni, sillä odotan nyt esikoistani, ja hänen sukupuolensa, oli se kumpi sitten vain, mietityttää kovasti.

ap

Omat lapseni ovat ainakin täysin erilaisia, YKSILÖITÄ. Hyvin läheisiä ja rakkaita jokainen, toivottavasti elämän loppuun.



Isovanhempani kuolivat jokin aika sitten. Heidän kaikki lapsensa, myös aikuiset pojat, kävivät aktiivisesti kylässä ja huolehtivat vaimojensa kanssa iäkkäistä vanhemmistaan. Oma mieheni on äitinsä kanssa hyvin läheinen, mikä mielestäni on pelkästään hyvä asia.



Aina sanotaan, että vain tytöt ovat läheisiä ja huolehtivat vanhemmistaan.

Te, jotka jo lähtökohtaisesti tajuatte, ettette osaa suhtautua eri sukupuolta edustaviin lapsiinne niin kuin äitien tulee, älkää synnyttäkö lapsia. Teette sillä suurimman palveluksen tuleville polville.



Ei kukaan ole ansainnut syntyä teidänlaisiin perheisiin.



Minua surettaa ja säälittää lapsenne - eivätkä ainoastaan se sukupuoli, jota ette arvosta vaan myös näiden veljet/sisaret, sillä voitte olla varmoja, että tuolla suhtautumismallilla myös ne "rakastamanne ja ihailemanne" lapset kasvavat sairaiksi aikuisiksi. Lapsi kun aistii kyllä, että häntä kohdellaan toisin kuin sisarustaan.

Luuletko ap että tuollainen kohtelu johtui sukupuolestasi vaiko enemmän persoonastasi? Meitä oli kaksi tyttöä ja minulla samanlaisia kokemuksia vähättelystä, vaatimuksista ja häpeän siirtämisestä minuun ja olemassaolooni. Sen sijaan aina järkevä ja hyväntuulinen sisareni sai kiitosta, ihailua ja arvostusta ja nauttii sitä nyt aikuisena edelleen kaikkialla. Ajattelen itse, että tietynlaiset persoonat herättävät ärtymystä muissa ja tietynlaisia palvotaan. Se ei ole sukupuolikysymys, sillä monella pojalla ja miehellä on aivan vastaavanlaisia kokemuksia mitätöinnistä, vaatimuksista ja häpeästä ja monessa veljessarjassa varttuu mustia lampaita ja hylkiöitä.

Kyse on sukupolvien ketjusta, eikä liity mielestäni sinänsä yhteiskuntaan tms. vaan näiden henkilöiden omaan psykologiaan. Kuten joku sanoi, terve nainen ei halveksi tai väheksy tytärtään. Ainoastaan psyykkisesti sairas ihminen tekee niin. Einkä nyt puhu mistään drastisista, diagnosoiduista mielisairauksista, vaan persoonallisuushäiriöistä, joiden kirjo on lavea ja moninainen.



Helpostihan halveksunta jatkuu sukupolvelta toiselle: on äärimmäisen vaikeaa kyetä osoittamaan lapselleen lempeyttä ja hyväksyntää, jos itseä on kaltoinkohdeltu. Muutos vaatiikin ihmiseltä aika syvää itsetutkintaa ja ymmärrystä siitä, miten itse on tullut kohdelluksi ja mitä se hänelle on tehnyt. Itse voin sanoa, että kuuden terapiavuoden jälkeen uskon pystyväni katkaisemaan sen arvostelun, väheksymisen ja latistamisen kulttuurin, joka sukuni naisten keskuudessa on vallinnut.



Ja minusta oli muuten vuosia sitten todella epäilyttävää, jos jossain perheessä äidillä ja tyttärillä tai suvun kesken ylipäätään vallitsi lempeys ja kunnioitus. Niin tottunut olin siihen meidän sairaaseen malliimme.



Nyt minulla on pieni tytär ja pyrin kaikin keinoin välttämään ne virheet, joita omat vanhempani ovat tehneet. Teen varmasti omani, mutta ainakaan en lyttää tyttäreni itsetuntoa tai "karaise" häntä kuten äitini on minulle tehnyt.

Täällähän nyt yritetään koko ajan haastaa riitaa kaikesta mistä ikinä voi kuvitella kenenkään pahoittavan mielensä, mutta ei se ole todellista.



Tunnen paljon tyttöjen äitejä (ja olen itsekin sellainen, minulla on yhtäläisen rakas tyttö ja poika), enkä hetkeäkään usko että kukaan heistä edes salaa mielessään koskaan vähättelee tyttäriään. En tiedä ovatko ne jutut av:lla totta (onko jossain sellainen yhteiskuntakelvottomien haaskojen joukko jota normaalit ihmiset eivät koskaan näe) vai ovatko ne ihan teinipoikien vitsillä keksimiä provoja, mutta ainakin olen aivan varma ettei tämä alhainen palsta kuvaa tavallisten naisten elämää edes suuntaa antavasti.

Valitettava fakta on, että jotkut lapset ovat ns. vähemmän toivottua sukupuolta ja sille vaan ei voi mitään. Ihan samallalailla on olemassa ei toivottuja lapsia esim. vahinkolapsia ja eikö heillä ole muka oikeutta olla olemassa? Jokaisella on ihan samanlainen oikeus olla olemassa. Ihankuin vain kauniita, rikkaat ja rohkeat saisivat elää.



Toki sinusta olisi helpompaa, kun asiasta ei puhuttaisi ääneen, taidathan itsekin olle ei toivottua sukupuolta, vaikket sitä vielä voi myöntääkään itsellesi. Elämä nyt vaan ei ole reilua.



Ja voihan olla, että perheen ensimmäinen tyttö on toivottu, mutta toisen olisi jo pitänyt olla poika, puhumattakaan esim. isoäidistäni, joka oli perheensä kuudes tytär - kyllä siinä oli jo poikaa odotettu.

En ole itsekään pyhimys tai virheetön. Mutta voiko olla sattumaa, että ne heikot ja erheelliset ovat aina naisia, miehet ovat korkeintaan "erilaisia", "lahjakkaita" tai "rohkeita", jos he päätyvät sellaiseen elämäntilanteenseen, jossa naisesta sanottaisiin "saamaton", "epäonnistunut", "heikkolahjainen". Meillä tosiaan kyse on ainakin 4 sukupolven aikaisesta menettelystä, joka siirtyy nimenomaan naisten välillä. Miehetkin sen passiivisesti hyväksyvät kuittaamalla ja naureskelemalla aina akkojen riitelyksi.

En tietenkään ollut aina ihana ja hymyilevä lapsi tai teini, mutta "hankaluuteni" tuli ilmi aina kun olin eri mieltä, pistin vastaan (nykytermi olisi kai omista rajoistaan kiinni pitäminen). Suhtautuminen oli todellakin erilaista. Pikkutyttöjen suunnitelmiin suhtauduttiin vähättelevästi, ja tähän reagoiva tyttö oli vaan "pumpulissa kasvanut", "itsekritiikitön" jne, kun taas vaikka lentokapteenin ammatista haaveileva 6-vuotias poika sai vain kannustavaa palautetta.

Sanoisin vielä, että kun kiltin tytön passaajan roolin saa, siitä on mahdotonta päästä irti olematta "hankala". Kun haluaa katkaista vuosia kestäneen palveluroolinsa, on tietenkin hankala, kun muut eivät voi enää nakittaa hommiaan. Ja kommentti lasten havainnoista oli ihan paikallaan, eräs veljeni edelleen ihan ilmoitusasiana antaa minulle eri toimeksiantoja, vaikka niiden hoitaminen vaatii minulta paljon enemmän vaivaa kuin häneltä. Kiitosta ei kuulu, kustannuksia ei maksa koskaan kuin neljännellä huomauttamisella ja päälle kommentit pennien laskemisesta.

ap

Luuletko ap että tuollainen kohtelu johtui sukupuolestasi vaiko enemmän persoonastasi? Meitä oli kaksi tyttöä ja minulla samanlaisia kokemuksia vähättelystä, vaatimuksista ja häpeän siirtämisestä minuun ja olemassaolooni. Sen sijaan aina järkevä ja hyväntuulinen sisareni sai kiitosta, ihailua ja arvostusta ja nauttii sitä nyt aikuisena edelleen kaikkialla. Ajattelen itse, että tietynlaiset persoonat herättävät ärtymystä muissa ja tietynlaisia palvotaan. Se ei ole sukupuolikysymys, sillä monella pojalla ja miehellä on aivan vastaavanlaisia kokemuksia mitätöinnistä, vaatimuksista ja häpeästä ja monessa veljessarjassa varttuu mustia lampaita ja hylkiöitä.

käytit ihaillusta siskostasi viestissäsi subjektiivisia määreitä, kuten järkevä. Tällaiset kommentit on aina mahdollista jakaa henkilöiden perusteella, eikä mitenkään objektiivisesti arvioiden. Toisen kohdalla kaikki on oikein ja sallittua, toisen kohdalla ei mikään. Kun sehän on ihan eri asia. Ihailu ja kiitos sekä kannustus saakin ihmisen itsetunnon vahvistumaan, ja itsetuntoisen ihminen on helppoa olla avoin, kohtelias ja miellyttävät. Etenkin jos verrataan siihen, joka omasta avoimuudestaan saa palkinnoksi aina ikäviä kommentteja ja pilkkaa.

Tiedän varmaan hyvin, mistä puhut ja mitä tarkoitat.



Olen esikoinen ja harmillisesti tyttö. Kaiken lisäksi vielä lapsesta saakka ylipainoinen ja en kovinkaan nätti lapsi. Olen kuullut lapsesta asti, miten hirviö olen, miten minusta ei ole mihinkään, kunpa en olisi koskaan syntynyt.. Minua on hakattu hiilihangolla, kirjoilla, kaikella mikä on käteen osunut. Kahta nuorempaa veljeäni on onneksi kohdeltu inhimillisemmin, ja heidän on annettu mennä vapaasti.



Jouduin heräämään lapsena aamuyöstä talon töihin, koskaan en saanut nukkua tarpeeksi. Olin hyvä koulussa siitäkin huolimatta, että olin "vammainen ja samanlainen kuin hullu tätisi". Koskaan en saanut kiitosta kuitenkaan, veljet saivat.



Minulle tarjottiin rahaa, autoa, vaikka mitä, jotta olisin laihtunut laihaksi kuten serkkutyttöni, "niitä ei sentään tarvitse aina hävetä". Mitä enemmän minua haukuttiin, sitä enemmän söin, varastin ruokaa kun jääkaappi ja pakastin pantiin lukkojen taakse.



Lukioiässä tapasin kivan pojan ja olimme tanssimassa pari kertaa. Juorut levisivät ja kotona sain huudon huoraamisesta sekä kiellon astua enää taloon, jos paksuksi pamahdan. Se tarina loppui siihen. En koskaan kutsunut kavereita lapsena meille, vaan leikin yksin. Minun kanssani eivät leikkineet myöskään aikuiset.



Minua on potkittu ja revitty hiuksista vetäen pitkin lattiaa, lyöty naamaan, päähän, lyöty mm. voiveitsellä päähän..



Ensimmäinen vakava suhteeni oli täynnä hakkaamista jopa ensiapuun saakka. Alkoholilla ei ole koskaan ollut osuutta elämäni tapahtumissa, vaan naiivina nuorena naisena tein kaiken, mitä avokkini pyysi ja käski. Sain selkääni, kun juttelin miespuolisen koulukaverini kanssa, kun en halunnut pitää hametta talvipakkasella jne.



Pakenin siitä suhteesta toiseen kaupunkiin yön selässä. Ihmisillä ei ole mitään aavistustakaan näistä minulle tapahtuneista asioista. En ole kertonut näistä muuta kuin tulevalle aviomiehelleni. Koulut ja työt olen hoitanut mallikkaasti ja peittänyt hyvin mustelmat ja haavat.



Olen menossa naimisiin. Puolisoni on kiltti, hyvä mies, joka rakastaa minua tälläisenä kuin olen, edelleen lihavana, edelleen rumana. Odotan esikoistamme, ja perhe on kummallekin suuri haave.



Pelkään, että minustakin tulee vihaava vanhempi. Halusin jutella tästä pelosta ammattilaiselle, mutta kun tajusin, että olen selvinnyt jo näin pitkälle, en tiedä kannattaako minun enää aukoa vanhoja haavoja.



Edelleen kotiväki halveksii minua, no isä ei niinkään. "Miten tuo XXX voi kestää sinua, olet niin hirveä ihminen", sanoo äitimuori, nainen jota en ole voinut katsoa edes silmiin 15 vuoteen. En osaa mitään, olen lihava ja ruma, ja häitänikin en osaa suunnitella. Tuleva lapsenlapsi ei kiinnosta häntä yhtään, hän vihaa ajatusta siitä, että täytyy taas kuluttaa rahaa jonkun pennun lahjoihin.



Kun kerroin raskaudesta esimiehelle, joka otti sen hienosti, suuttui äitimuori siitä, etten saanut potkuja.



Kerrottavaa olisi monen tunnin verran. Joskus kyllä haluaisin purkaa kaiken ulos, mutta kannattaako se.. Suvussani esiintyvä skitsofrenia voi olla piilevänä minussakin, ja mistäs sen tietää, vaikka se puhkeaisikin, jos annan menneille vallan.



Elämässä petyimme molemmat, äitini siitä, ettei saanut mieluista lasta, ja minä etten saanut äidinrakkautta.



- MM

Sinä olet aikuinen, katkaise napanuora noin sairaaseen ihmiseen! Ja koska omasta kokemuksesta tiedän, että omien lasten saaminen nostaa vanhat "haavat" pintaan, suosittelisin että kävisit jossain juttelemassa lapsuudestasi ja elämäntilanteestasi ylipäätään.

pidän häntä fiksuna ja kauniina tyttönä. MUTTA huomaan, että en odota häneltä mitään. Jo nyt (lapset 7v poika ja 5v tyttö) tunnun lataavan kaikki odotukseni poikaan! Mielessäni mietin, että millaisia kykyjä pojallani on ja miten toivon hänen niitä kehittävän... Tyttöni on hyvin lahjakas myös ja kehun häntä taidoistaan, mutta silti en odota hänestä mitään "suurta"...



Hullua ja vaatii asennemuutosta!

että tällä tavoin kaltoinkohdeltu nainen voi äitinä ongelman tiedostaen katkaista pahan kierteen vai tunkeeko vähättely perintönä läpi äidin käytöksestä, vaikka kuinka yrittäisi siihen kiinnittää huomiota ja tehdä toisin kuin itselle on tehty?



Vai onko ainoa toimiva keino hakeutua terapiaan ja ammattiauttajan kanssa käytyyn keskusteluun? Vai voiko tällaisesta koskaan toipua niin ettei siirrä äänenpainoissa ja ensireaktioissa asiaa eteen päin?



Kyselee juuri herännyt ap

Te, jotka jo lähtökohtaisesti tajuatte, ettette osaa suhtautua eri sukupuolta edustaviin lapsiinne niin kuin äitien tulee, älkää synnyttäkö lapsia. Teette sillä suurimman palveluksen tuleville polville. Ei kukaan ole ansainnut syntyä teidänlaisiin perheisiin. Minua surettaa ja säälittää lapsenne - eivätkä ainoastaan se sukupuoli, jota ette arvosta vaan myös näiden veljet/sisaret, sillä voitte olla varmoja, että tuolla suhtautumismallilla myös ne "rakastamanne ja ihailemanne" lapset kasvavat sairaiksi aikuisiksi. Lapsi kun aistii kyllä, että häntä kohdellaan toisin kuin sisarustaan.

Olen itse kokenut tuon vähättelyn ja arvottomuuden ja on todellakin parempi olla tekemättä lapsia silloin!!

Meillä on lapset molempaa sukupuolta ja kaikki ovat yhtä rakkaita ja arvokkaita, ja kuten joku muukin jo sanoi YKSILÖITÄ.

Kamalaa, millaisia vanhempia on olemassa.. :(

olla tekemättä lapsia. Haluaisin uskoa, että omalla tiedostavalla käytöksellä voi päästä paljon eteen päin. Ihan vaan muistamalla, että tekee toiselle niin kuin olisi toivonut itselleen tehtävän.



Tosin kyllä mäkin ajattelin kolmikymppiseksi asti etten halua enää ikinä elämääni yhtään äitisuhdetta. Nyt tosiaan odotan vauvaa ja oman äitini kannustus on ollut sitä luokkaa, että sittenpä näet minkälaista elämäs tulee olemaan. Äitiys ei tosiaan ollut hänelle se juttu.

Täällähän nyt yritetään koko ajan haastaa riitaa kaikesta mistä ikinä voi kuvitella kenenkään pahoittavan mielensä, mutta ei se ole todellista. Tunnen paljon tyttöjen äitejä (ja olen itsekin sellainen, minulla on yhtäläisen rakas tyttö ja poika), enkä hetkeäkään usko että kukaan heistä edes salaa mielessään koskaan vähättelee tyttäriään. En tiedä ovatko ne jutut av:lla totta (onko jossain sellainen yhteiskuntakelvottomien haaskojen joukko jota normaalit ihmiset eivät koskaan näe) vai ovatko ne ihan teinipoikien vitsillä keksimiä provoja, mutta ainakin olen aivan varma ettei tämä alhainen palsta kuvaa tavallisten naisten elämää edes suuntaa antavasti.

Tiedättekö historiasta yleensä mitään? Ei ole kovin montaa sukupolvea siitä kun naisella ei ollut äänioikeutta ja vain miehillä oli perintöoikeus. Ei ole hirveästi aikaa edes siitä kun nainen oli aina miehen holhonnan alla. Oman elämäni aikana muistan myös vielä naispappeuskiistat yms.

Tästä kun kun lähdetty, niin se vaatii oikeasti aikaa että naista pidetään yhtä arvokkaana yhteiskunnan jäsenenä kuin miestäkin. Kyllä minä ainakin pidän mieheyden arvostamista yhteiskunnallisena asiana. Kyse ei ole pelkästään yksittäisistä sairaista jälleen kerran jossain vastauksissa väitetyissä äideissä (huom. isien roolit unohdettu).

Tuo naisten siirtämä malli lapsiinsa varmaan juontaa siitä että isät ei ennen hoitaneet ja olleet lapsiensa kanssa. Eivät kaikki nykyisinkään. Isät ovat olleet yleensä etäisiä ja paljon poissa ja äidin merkitys kasvatuksessa on ylikorostunut. Aikaisemmin myös koko suvun naiset hoiti lapsia mummoista täteihin ja suvun malli varmasti näkyi ja itse jatkaa helposti sitä kierrettä.

Itselläni on äiti jonka oma äitisuhde on todella huono. Oma äitisuhteenikin on lähes olematon. Isän äiti haukkui myös äitini (vielä aikanaan kun vanhempani olivat naimisissa). Oman äitini ja siskoni välit ovat poikki. Kyllä se meillä on tuo naisten ketjun toimimattomuus ja ihan normaali suku kyseessä. En usko että kyse on marginaali-ilmiöstä.

Varmasti on myös sukuja ja perheitä joissa naista arvostetaan yhtä paljon kuin miestä, mutta epäilen että silloinkin naiselta ainakin aikaisemmissa sukupolvissa on odotettu erilaisia asioita kuin miehiltä. Tällöin vähättelyltä tuntuu kun tyttöä ei arvosteta saman mittapuun mukaan kuin poikia.

että tällä tavoin kaltoinkohdeltu nainen voi äitinä ongelman tiedostaen katkaista pahan kierteen vai tunkeeko vähättely perintönä läpi äidin käytöksestä, vaikka kuinka yrittäisi siihen kiinnittää huomiota ja tehdä toisin kuin itselle on tehty? Vai onko ainoa toimiva keino hakeutua terapiaan ja ammattiauttajan kanssa käytyyn keskusteluun? Vai voiko tällaisesta koskaan toipua niin ettei siirrä äänenpainoissa ja ensireaktioissa asiaa eteen päin? Kyselee juuri herännyt ap

Jotenkin uskon että naisen pitää ensin pystyä hyväksymään ja arvostamaan itseään! Kun tätä ei ole lapsuudesta suotu, niin se hyväksyntä pitää rakentaa aikuisena. Vasta kun itse hyväksyy itsensä voi aidosti olla siirtämättä ongelmaa eteenpäin.

Tiedostomalla oman käytöksensä voi kuitenkin käyttäytyä erilailla. Uskon että taustalla oleva tunne voi kuitenkin jollain tasolla välittyä lapseen. Mutta parempi tämä käytöksen kontrolloinkin kuin ei mitään.

löytyi uusi asia, josta pitää olla kiitollinen. Onneksi tuollaista lasten arvojärjestykseen laittamista ei ole omassa suvussani esiintynyt!

että ihan liikutuin. Kuvailit hyvin ainakin ap:n taustan. Kyse on ollut naisten vallasta kodin ja lasten kasvattamisen suhteen. Miehet ovat ottaneet toisinaan poikia ulkomaailmaan kasvamaan miesten juttuihin tyttöjen jäädessä kotiin jatkamaan parsimista.



Kiinnostavia näkökulmia tässä ketjussa, ja hienoa, että joku huomasi kiitollisuuden aihetta siitä, ettei ole joutunut systemaattisen painamisen kohteeksi. Itselleni kun tämän olemassaolo on ollut ihan kiistämätöntä, mietin vain sitä, että mistä se johtuu. Onko se biologiaa, oman 50 vuotta odotetun valta-aseman toteuttamista, psykologian keinoin autettavissa olevaa virhekäytöstä vai ihan neurologista, jolle ei voi mitään...?



ap

osaan taas kerran arvostaa omaa äitiäni ja omia lapsiani sukupuoleen katsomatta entistä enemmän.