Jos olisin tiennyt että elämä pikkulapsiperheessä on näin ärsyttävää, olisin jäänyt lapsettomaksi.

ja pidän koko ajan mielessä, että väliaikaista tämä kaikki on vain. Mutta SILTI olen luonteeltani rauhaarakastava, omat ajatukseni ja mietteeni ovat hyvin tärkeitä. Tarvitsen hiljaisuutta ja yksinäisyyttä siihen, että voin hyvin. Yksinolon jälkeen olen taas "täydellinen" äiti. En saa yksinoloa tarpeeksi, siksi tämä aika tuntuu raskaalta. Vaikka kuinka harjoitutan asennettani.

ja jatkuva "Justiinana" oleminen syö mua... Siis kun nää meidän villikko-pojat VAATII kuria ja johtamista aika 100% tai muuten lähtee mopo käsistä. Ja jos jostain syystä oon joku päivä "vähän" väsyneempi ja lepsumpi, niin eikö ne heti sen huomaa ja koita haastaa mun auktoriteettiäni. Siis tämmöstä tää on, minkäs sille mahtaa. En oo syntynyt kapteenskaksi, oon joutunut kovasti opetteleen, eikä tää tuu multa luonnostaan, siksi se myös uuvuttaa...

Jotkut päivät on sellasia, että pysyisin mieluummin peiton alla...

Mulla on kolme lasta 2, 3,5 ja 5,5 vuotiaat ja teen kolmivuorotyötä. Mieheni tekee normaalia työaikaa ja lisäksi koko ajan ylitöitä. Esim eilen oli vapaapäivänään töissä 14 tuntia. Olen väsynyt tekemään kahta työpäivää peräkkäin. Eka töissä ja sit kotona. Koti alkaa olla likainen. Siis seinät, ovenpielet, ikkunat jne. Perussiivon vielä jaksan jotenkuten pitää, mutta suursiivoukseen ei ole energiaa. Olen tosi väsynyt ja harmissani, kun en ehdi nauttia lapsistani. Mutta tätä kai tämä sit on vuosiksi eteenpäin. Kun olin kotona muksujen kanssa, nautin olostani. Kolme lasta ei ole liikaa, mutta työelämä niihin yhdistettynä on, ainakin minulle.

Ette te voi tietää millaista muilla on ja tyhmää vertailla minkä ikäisten kanssa on vaikeampaa/helpompaa. Mun yksi lapsi on haastavampi tapaus kun kolme vähemmän haastavaa yhteensä. Jos mulla olisi nuo kolme vähemmän haastavaa niin sanoisin että on helppoa, jos mulla olisi vain tuo yksi haastava tapaus, sanoisin että on raskasta.

ja siksi tein lapset putkeen. En voisi kuvitellakaan, että aina tulee uusi lapsi ja taaaas ollaan pikkulapsivaiheessa.

Täällä toinen jolla samat ajatukset joka päivä mielessä, elämä on yhtä helvettiä noitten lasten kanssa. Miten ihanaa olisi olla yksin...

että helvetti on irti vasta kun niitä lapsia on 2 tai useampia. Onneksi 4 vuoden päästä pikkulapsivaihe on meidän perheessä lopullisesti ohi.

mulla ei ollu mitään ruusuisia odotuksia pikkulapsista. Mut täähän on mennyt helpommin kuin osasin kuvitellakaan. Välillä näinkin päin.

"helvetistä" te oikein puhutte?



Millaista se teidän arki sitten on?



Ihmettelee eskarilaisen ja pienen vauvan äiti.

ei voi tehdä mitään keskeytyksettä, ei voi tehdä mitä itse haluaa. Kuka sellaista elämää nyt haluaisi?

"helvetistä" te oikein puhutte? Millaista se teidän arki sitten on? Ihmettelee eskarilaisen ja pienen vauvan äiti.

etkä hoida molempia kotona.

tarkoitatko siis että et teksi lapsia ollenkaan jos saisit valita toisin?

että sisarukset eivät osaa olla tappelematta yhdessä edes viittä minuuttia. Lapsilla ikäeroa 3,5 vuotta, joten pitäisi olla tarpeeksi. Toinen on siis 8 ja toinen täyttää kohta 5. Elämä on jatkuvaa erotuomarointia. Illat yhtä kaaosta, kun muksut väsyneinä tappelevat kuin katurakit. Jos eivät ole toistensa kimpussa, niin ainakin räksyttävät koko ajan.

elämä pikkulapsiperheessä on, en olisi tehnyt sitä ensimmäistäkään lasta enkä ainakaan tuota toista.

Paitsi etten enää pääse tästä helvetistä eroon kun nuo kiusankappaleet ovat kumminkin aina hetkittäin erittäin ihania.

mäkään tajua, mistä valitatte. Ettekö siis itse ymmärtäneet, että elämä muuttuu lasten mytä? Kun kukaan ei kertonut? Mulla on kaksi lasta ja kaikki on ollut helpompaa kuin luulin. Johtunee siitä, että mietin paljon etukäteen ja kuvittelin kaikki pahimmat keissit, joten kun ne ei toteutuneetkaan, niin kaikki tuntuu tosi helpolta. Ja ihan todella halusin tätä ja haluan edelleen. Tottahan se raskaampaa on kuin kaksin miehen kanssa eläminen, mutta jokainen ymmärtää, että se kestää aikansa. Ja siitä saa niiiin paljon!

etsiä itselle saman parin sukat, istua vessassa rauhassa ja edes joskus syödä ruokani ilman jatkuvaa keskeytystä.

Ehkä mulla on vaan huonosti kasvatetut ja uppiniskaiset kakarat kun ne eivät osaa odottaa vuoroon eivätkä tehdä mitään itse.

Vika siis minussa että elämäni on helvettiä.

Suuri yllätys oli, että kaikki olikin paljon helpompaa kuin tuttavaperheillä. Sitten tajusin syyn, meillä on yksi lapsi, muilla vähintään kaksi ja pienillä ikäeroilla. Tästä havainnosta viisastuneena päätin, että en ehdoin tahdoin hankaloita elämääni tekemällä lisää lapsia...

Ihan itse teette elämästänne helvettiä. Asenteesta kaikki on kiinni. Turha itkeä kun maito on kaatunut eli ne lapset on jo maailmassa. Asennetarkistus ja peiliinkatsominen paikallaan, jos tuolta tuntuu. Mitä nopeammin hyväksytte, että pienten lasten kanssa elämässä on joitain rajotteita, sitä nopeammin helpottaa. Muistakaa myös se, että ei se vaihe ikuisesti kestä. Lapset kasvavat ja eivät sitten enää niin kiinteästi teitä tarvitse.



Eli mietintämyssy päähän ja asennemuutos käyntiin. Kyse on teidän lasten ainutkertaisesta lapsuudesta. Jälkikäteen et pysty sitä muuttamaan, että elit sen vaiheen otsa kurtussa katkerana, nauttimatta mistään.

lapset leikkisivät enemmän itsekseen. Mutta kun eivät leiki, vaan aina pyörivät jaloissa.

että sisarukset eivät osaa olla tappelematta yhdessä edes viittä minuuttia. Lapsilla ikäeroa 3,5 vuotta, joten pitäisi olla tarpeeksi. Toinen on siis 8 ja toinen täyttää kohta 5. Elämä on jatkuvaa erotuomarointia. Illat yhtä kaaosta, kun muksut väsyneinä tappelevat kuin katurakit. Jos eivät ole toistensa kimpussa, niin ainakin räksyttävät koko ajan.

Meillä lapset eivät tuossa räksytysvaiheessa rauhoitu enää muuten kuin niin että äiti saa yyberraivokohtauksen ja huutaa ne hiljaisiksi. Arvaa onko kurkku välillä kipeä.

eikä elämä missään vaiheessa ole ollut "helvettiä". Toki pari ekaa vuotta oli vähän työläämpää, mutta silloinkaan ei mitenkään sietämätöntä. Nyt lapset 5- ja 6-vuotiaat ja toistensa parhaat kaverit (toki muitakin kavereita on).