Jos olisin tiennyt että elämä pikkulapsiperheessä on näin ärsyttävää, olisin jäänyt lapsettomaksi.

Jos lapsista ajattelee niin, että he ovat kiusankappaleita ja helvetin aiheuttajia, niin sitä he ovat.



Jos saa omaa ajatteluaan positiivisempaan suuntaan, niin alkaa lapsetkin olla mukavampia. Tietysti aina voi myös laittaa lapset vaikka 2-vuotiaina hoitoon, ja mennä itse töihin. Se voi helpottaa kummasti..

Entä sitten kun tulee murrosikä :)



Ite ainakin nautin kotona olosta kahden pienen lapsen kanssa vaikka omaa aikaa ei yhtään olekaan, mut aikansa kutakin.

ovat lapsettomat siskot, jotka jaksavat nalkuttaa, ohjata ja neuvoa.



Koskaan ei ole tarpeeksi siistiä, koskaan ei oikeanlaista ruokaa, koskaan en kasvata oikein jne.



On käsittämättömän työlästä kuunnella koko ajan neuvoja ihmisiltä, jotka piipahtelevat lapsiperheen elämässä poimimassa rusinat - ja jättävät jälkeensä hyperaktiiviset lapset ja megasiivon.

mutta silti en ois jättänyt lasta tekemättä...



Pahinta oli, kun toisen, vielä masussa olevan takia olin oksentamassa, ja samalla piti selittää esikoiselle, 2,5v, ettei äiti ole sairas, vaan kaikki on ok, ja äitillä on vaan vähän huono olo. Kerranhan tuo olis mennyt, mutta kun se toistu monta kertaa päivässä yli neljän kuukauden ajan...



Nyt tyttö tulee viereen lepäilemään aina kun yritän itse lepäillä supistuksista, ja sen lepäily on hetki makaamista ja sitten sängyllä hyppelyä, äidin kiusaamista jne... Ja tytölläkin supistaa ja vauvan pää painaa kylkeä. On se ihana ja ärsyttävä ja rakastettava ja täysi maanvaiva, kaikkea yhtäaikaa.



Saa nähdä, miten sitten, kun masuvauva on syntynyt.

Siinä on se kun tottakai voi järjen tasolla tietää millaista lapsiperhe-elämä on, mutta ei voi ymmärtää jollei ole kokemusta. Mulla ei ollu kenelläkään kavereista vielä lasta, ei ole omia sisaruksia ja muksuna mitä olen ollut kylässä jossain missä kaverilla sisaruksia, niin ei sitä lapsena osannut katsoa aikuisen näkökulmasta. tuli ihan yllärinä ja oli iso sopeutuminen esikoisen kohdalla. Kaaduin koko lapsen hankintaa ja harkitsin että jää ainoaksi. vuosia vieri ja iiiison ikäeron jälkeen uskaltauduimme tekemään vielä toisen lapsen. Nyt kun tiesi mitä tuleman pitää, on asia ollut kevyempi ja kaikki paljon helpompaa. Tietää jo että ohi tämä aika kuitenkin menee tosi äkkiä ja vauvasta tulee taapero ja hyvin pian leikki-ikäinen.



Mä en kyllä ymmärrä että mistä se pitäisi ymmärtää, tai miten edes voisi ymmärtää mitä lapsen saaminen oikeasti käytännössä tarkoittaa ja miltä se tuntuu kun yht'äkkiä et enää voi käydä vessassa rauhassa, saa syödä rauhassa, rytmi menee vauvan rytmin mukaan, vaipat pitää vaihtaa täsmälleen silloin kun kakka tulee vaikka olisi mikä kesken, miehen kanssa ei ole kahdenkeskistä aikaa, kaikki lähtemiset johonkin on aina oma prosessinsa niin vauvan kanssa kuin sillonkin jos hommaat lapsenvahdin, oma vapaa-aika ei ole omaa etkä voi vaikka lukea lehteä kun lapsi vaatii viihdytystä ja leikkimistä vaikket leikkimisestä edes pidä siltikään vaikka lapsesta pidät jne. jne. Bonuksena kaiken teet aivan puolikuolleena väsymyksestä kun yöt ovat rikkonaisia ja se ei jatku vain viikkoa tai paria vaan voi jatkua joidenkin lasten kohdalla jopa vuosia. Ja vaikka joku järjestäisikin mahdollisuuden nukkua esim. 2 yötä hyvin, niin se ei pitkään valvomiseen auta mitään, menee vain väsy pahemmaksi.



Nytkin jos joku lapseton tuon litanian lukee, eikä ole ikinä nähnyt mitä lapsiperhe-elämä on todennäköistä että sen pohjalta _tietää_ monen asian muuttuvan, muttei voi aavistaakaan miltä se tuntuu.

lapset, pienet murheet. Isot lapset, isot murheet.



Miten ajattelitte jaksaa ja pärjätä kun lapset kasvavat?

mulla ei ollu mitään ruusuisia odotuksia pikkulapsista. Mut täähän on mennyt helpommin kuin osasin kuvitellakaan. Välillä näinkin päin.

elämästä tulevan ihan helvettiä. Olinkin viimeisiä, joka teki kaveriporukasta vauvan.

Olin suorastaan hämmästynyt kun ne pelottelut ei pitäneetkään paikkaansa. Paukautin sitten yhteensä 4 lasta perälläin kun homma oli niin kivaa ja lapset niin ihania.

Mutta riippuu varmaan lapsista ja elämäntilanteesta, kuinka ärsyttävää se on.

Teetkö mitään muuta kuin hoidat lapsia ja kotia?

ja pidän koko ajan mielessä, että väliaikaista tämä kaikki on vain.



Mutta SILTI olen luonteeltani rauhaarakastava, omat ajatukseni ja mietteeni ovat hyvin tärkeitä. Tarvitsen hiljaisuutta ja yksinäisyyttä siihen, että voin hyvin. Yksinolon jälkeen olen taas "täydellinen" äiti.



En saa yksinoloa tarpeeksi, siksi tämä aika tuntuu raskaalta. Vaikka kuinka harjoitutan asennettani.

lapset, pienet murheet. Isot lapset, isot murheet.

Miten ajattelitte jaksaa ja pärjätä kun lapset kasvavat?

Jos kukaan ei huuda täyttä kurkkua vieressä rajoittaen yöuneni 3-4 pätkissä nukuttuun tuntiin, pärjään vaikka missä. Ilmeisesti olen herkkä univajeen vaikutuksille, mutta voin sanoa, että sen jälkeen kun kuopus vihdoin alkoi nukkua yönsä n. 3 vuoden iässä, mikään ongelma ei ole tuntunut puoliksikaan niin pahalta kuin sitä ennen.

Teetkö mitään muuta kuin hoidat lapsia ja kotia?

ihan normaalit äitiyslomat, kuten muutkin. Aika omituinen kysymys. Eikö useamman lapsen äiti saa pitää lakisääteistä äitiyslomaansa?

Ja isommat tietty aina virikehoidossa? Mikä oli pisin aika, minkä hoidit kaikkia neljää kotona?

riippuu lapsista, mutta niin myös aikuisista. Mulla on pari ystävää, jotka on ihan itse tehneet elämänsä vaikeaksi. Kaikestahan saa vaikeaa... Jos aina passaat lapsille kaiken valmiiksi, etkä opeta omatoimisuutta, niin kyllä saat sitten passatakin... Tottakai ihan pienet on eri asia, mutta aika aikaisin lapset haluaa jo tehdä itse asioita ja siinä tulisi kannustaa. Ennen kuin on myöhäistä. Pahimmat tapaukset vielä passaavat miehensäkin ja lopulta nääntyvät taakkansa alle.

helpottaa sitä mukaa kun lapset kasvavat. Vai onko tiedossa vielä pahempaa?

eskarilaisesi on päivät eskarissa ja olet kotona yhden vauvan kanssa. Lepolomaahan tuo on verrattuna siihen, että kotona on useampi alle kouluikäinen.

"helvetistä" te oikein puhutte?

Millaista se teidän arki sitten on?

Ihmettelee eskarilaisen ja pienen vauvan äiti.

tunti päivässä eskarissa ei tarkoita, ettei äiti tietäisi, mitä on olla kahden lapsen kanssa kotona...

putkeen, 2v välein...oli tosi raskasta!!!varsinkin kun erosimme vielä kaikenlisäksi kun nuorin oli 4kk.

No, kaikesta selviää kun on pakko. Nyt elämä jo hymyilee, kun nuorin on 6v

siihen kuuluu aamupala ja lounas.



Eskarilainen myös jo pukee itse, ei kulje vaipoissa, ulkoilee jo pihassa yksin jne.



Tasan on täysin eri asia kuin että äiti pyörittäisi kotia, jossa on se vauva ja esim. 2-vuotias isompi sisarus.

Ja ihan oikeasti, on täysin eri asia onko kaikki 3 kotona koko päivän vai onko esikoinen eskarissa 4 tuntia!

tunti päivässä eskarissa ei tarkoita, ettei äiti tietäisi, mitä on olla kahden lapsen kanssa kotona...

Eli vauvan ja eskarilaisen äiti.



Ei ollut tarkoitus vertailla omaa tilannettani ja esim. muutaman ihan pienen lapsen kanssa elävän, vaan ihan vilpittömästi vaan kysyä, että millaista teidän mielestä on sellainen arki, jota voi jo kutsua helvetiksi. Ja tässä on jo tullut ihan hyviä ja avartavia kuvauksia siitä.



Ite olen myös sellainen, että tarvin paljon omaa tilaa ja aikaa ihan vaikka vaan omille ajatuksilleni ja pienten lasten kanssa otan sen sitten, kun muut nukkuvat. Eli joskus alkuyöstä luen, surffaan netissä, teen opiskeluun liittyviä etätehtäviä tms jotain, mitä muut ei keskeytä, eikä silloin tarvi olla jatkuvassa valmiustilassa, niinkuin päivällä tarvitsee.



Ja itselläni hetkittäin tulee sellainen olo, että pitää päästä olemaan edes hetki niin, ettei tarvitse olla se, joka vastaa kaikkiin lasten tarpeisiin. Vaikka sitten kävis illalla tekemässä lumityöt ihan itekseen, sekin "helpottaa".



Meillä mies tekee noin 10-12 tunnin työpäiviä ja siihen hänen oma harrastuksensa päälle, eli käytännössä se lasten hereilläoloaika on kokonaan minun vastuullani.



Tuosta eskarista ihan sivukommentti, että meidän lapsen eskariin ei kuulu kuin päiväruoka, eli ei siis aamupalaa ja hän on siellä 8.30-12.30.