Koulukiusattu: mitä seurauksia kiusaamisella?

t: koulukiusattu myöskin

luulin selvinneeni hyvin. Mutta oman lapsen koulun aloitus on tuonut omat vanhat traumani esiin. En olisi koskaan uskonut. Onko muilla vastaavaa?

vanhat traumat voimakkaasti esiin. Tunsin pelkoa luokkatiloista koko opiskeluajan, erityisesti yliopiston auditoriot ahdistivat. Sama tunne iskee aina koulussa vieraillessa. En voisi kuvitellakaan työskenteleväni koulussa vaikka olisin työssäni paljon paremmassa asemassa jos olisin pätevöitynyt opettajaksi. Luokkatilakammo voi iskeä myös suurissa juhlatiloissa joita välttelen. Entisistä kiusaajista kuuleminen tai heidän näkemisensä yllättäen aiheuttaa sydämentykytystä ja hirveän voimattomuuden tunteen. Miessuhteeni ovat kaikki olleet ongelmaisia, minua kiusattiin eniten poikien taholta ja kiusaamisessa oli mukana seksuaalista väkivaltaa.

Olen edelleen arka outojen ihmisten kanssa. pelkään kaikkea uutta ja eritoten esiintymistä.

Vaikea luottaa kehenkään.

Kiusaaminen alkoi päiväkodissa ja jatkui lukion vikalle asti.

Kiusaaminen oli sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa.

Opet ei puuttuneet asiaan mitenkään vaikka usein näkivät tilantaan.

Jotenkin sitä selvisi. Vetäytymällä syrjään ja vain koittamalla kestää.

Omalta luokalta ei koskaan ollut ketään ystävää. Rinnakkaisluokalta sain toisen kiusatun ystäväkseni.

Anteeksi en pysty koskaan antamaan en kiusaajilleni enkä opettajille taikka sivustaseuranneille luokkatovereilleni.

Muuten ei jättänyt minkäänlaisia. Ja minua kiusattiin ala-asteelta suurinpiirtein 8.luokalle.



Koulukiusaaminen loppui, kun kerroin vanhemmilleni ja asia selvitettiin kiusaajien kanssa. Elämää se vain on, vaikkei mukavaa.

Jälkiä on jäänyt, mutta luulen, etten kärsi niistä enää.



Eli 12 vuoden koulukiusaaminen ekalta lukion loppuun teki minusta ihmisen, joka vaatii itseltään ja muilta TODELLA paljon: Alunperin siksi, että en uskonut kelpaavani jos lepsuilen vähänkään, myöhemmin siksi, että huomasin pystyväni aika paljoon ja kuvittelen edelleen että lähtökohtaisesti minua parempina myös muut pystyvät. Käytännössä tämä johtaa siihen, että vaadin aika paljon sellaista, mihin muut eivät pysty, koska eivät he oikeasti olekaan minua parempia. Mutta itse saan aikaan paljon ja todella hyvää jälkeä. TÄmä on kantanut opinnoissa ja uralla pitkälle.



Minulla kesti kauan ennen kuin opin hyväksymään virheitä ja epäonnistumisia ja olemaan armollinen sen enempää itselleni kuin muillekaan. Mutta olen oppinut. Sen jälkeen kiusaamiskokemukset ovat muuttuneet tiedoksi siitä, että selviän mistä tahansa vastoinkäymisestä ja epäonnistumisesta, joita epäilemättä vastaan tulee: minä nousen aina, mistä tahansa katastrofista. Tämä on sittemmin tehnyt minusta menestyvän johtajan.



Minä en koskaan ollut poikien suosima bilettäjä vaan se syrjitty ja haukuttu. Siksi en myöskään koskaan oppinut hakemaan rinnalleni sitä tyypillistä komeaa kusipäätä, vaan "tyydyin" rumempaan mutta mukavaan mieheen. Tästä syystä perhe-elämä on varsin onnistunutta. Lisäksi mies on myös luotettavammasta ja vastuullisemmasta päästä, joten varallisuuttakin on päässyt kertymään. Toisaalta kiusaaminen teki minusta epäluuloisen ja varovaisen, ja kun luotan hyvin harvoihin, en juuri luota vääriin ihmisiin.



Olisin minä varmaan aika onnellinen ja menestynyt ilman kiusaamishistoriaakin, joten en tietenkään kiitä kiusaajiani yhtään mistään, mitä he tiedostamattaaan tai tarkoittamattaa olisivat saaneet aikaan. Ja kyllä se olen MINÄ, joka nuo kokemukset on eduksi kääntyänyt, ihan itse. Mutta on niistä jotain rakennusainetta kertynyt, millä olen ehkä päässyt vielä pidemmälle kuin muuten olisin.



Minä en ole antanut kiusaamista anteeksi, mutta en myöskään enää vihaa tai pelkää kiusaajiani. He ovat minulle yhdentekeviä.

Olen muutenkin pitkävihainen, enkä lepy helpolla.



Minusta ei tullut arkaa, eikä muutenkaan ihmisiä pelkäävää. Minusta tuli taistelija, joka ei anna kenenkään enää ikinä vahingoittaa minua ja varsinkaan minun lapsiani.

Itse olin lähes koko ala-asteen koulukiusattu ja todella pahasti. Olin hieman muita tyttöjä kehittyneempi ja silmälasipäinen, ylipainoinen sekä lisäksi suhteellisen fiksu. Ts. maailman huonoin yhdistelmä ala-asteelle. Olin 170cm pitkä viidennellä ja painoin 74kg, seuraavan kerran kun kävin vaa'alla psykiatrini luona oli mitat 176/44 eli sairastuin anoreksiaan ja vain sen vuoksi koska jokainen koulupäivä alkoi: " heippa jätäthän meillekin ruokaa ruokalassa" tms. Koulukiusaamiseen pitää puuttua aina! Tuosta on aikaa reilu kymmenen vuotta ja silti painoani tarkkaillaan.



äiti rvk13

koulukiusaus aiheutti ahdistuskohtauksia.. varsinkin jos joudun esim. työhaastatteluun, ahdas haastattelukoppi, vieras ihminen, ja itsestä pitäisi kertoa. ahdistus iskee samantien ja purkautuu sitten itkuna. muuten olen kyllä sosiaalinen ihminen, mutta tuolloin koen joutuvani hyvin ahtaalle.

en siis ole saanut työpaikkaa, mutta onneksi olen vakituisessa työsuhteessa joka on jatkunut sitten ammattikoulun harjoittelun, silloin ei ollut haastattelua

Ja reagoin todella voimakkaasti. Jos mua ei ois kiusattu aikoinaan, ajattelisin varmaan kuten kiusaajien vanhemmat yleensä, että 'lapset on lapsia. Nyt ammun vaikka tykillä kärpästä.

luulin selvinneeni hyvin. Mutta oman lapsen koulun aloitus on tuonut omat vanhat traumani esiin. En olisi koskaan uskonut. Onko muilla vastaavaa?

suljettiin porukasta 7. luokalla ja olin ns. syrjitty sen vuoden. Kasilla pääsin onneksi toiselle luokalle, ja löysin uusia ihania ystäviä, joten ongelma kyllä ratkesi suht nopeasti.



Mutta kyllä tuo yksikin vuosi jätti jälkensä. Mietin aina, mitä ihmiset minusta ajattelevat, ja puhutaanko minusta selän takana. Olen siis aika epävarma, ja vetäydyn myös aika helposti porukassa - varmaan juuri sen takia, että minun on vaikea uskoa, että olisin kovin kiinnostava...

Lapseni myös suht kilttinä saa tuntea nahoissaan sen, mitä on kun ei osaa käyttää kyynärpäitään:( Raivostuttaa, mikään ei ole muuttunut sitten 80-luvun.

t. 11

Olen muutenkin pitkävihainen, enkä lepy helpolla.

Minusta ei tullut arkaa, eikä muutenkaan ihmisiä pelkäävää. Minusta tuli taistelija, joka ei anna kenenkään enää ikinä vahingoittaa minua ja varsinkaan minun lapsiani.

ajatukset, nämä ovat pahimmat. Ensimmäisen kerran pohdin itsemurhaa ratkaisuna jo kolmannella tai neljännellä luokalla.



Kyttään toisten ihmisten reaktioita, ja mulle tulee tosi helposti sellainen tunne, että mua jotenkin sorsitaan.



En usko, että ihan kaikki ongelmani johtuvat koulukiusaamisesta, luulen, että taustalla on myös joku tarkkaavaisuushäiriö, jota ei ole diagnosoitu.

Parin vuoden kiusattuna olemisen jälkeen sain luvan vaihtaa luokkaa. Kiusaamien loppui siihen.

Uudet luokkakaverit pyysivät minut mukaan nuorisoteatteriin, joka oli minulle hyvin terapeuttinen kokemus. Siellä sain kokeilla erilaisia rooleja ja huomasin että voin myös muuttaa omaa rooliani oikeassa elämässä. Tästä sain itseluottamusta ja rohkeutta ottaa 'menestyjän roolin'. Tätä menestyjän roolia en olisi kyennyt ottamaan ilman teatterikokemuksia enkä myöskään ilman hyväksyvää ilmapiiriä, joka uudessa luokassa oli.



En ymmärrä miten jossain päiväkodeissakin hyväksytään kiusaaminen. Pienten lasten kohdalla siihen olisi vielä helppo puuttua ja saada se kiusattu mukaan porukkaan =o

Lasten kasvaessa kiusaaminen ja auttamismahdollisuuden muuttuvat monimutkaisemmiksi.

Suomessakin pitäisi minun mielestäni pystyä erottamaan lapsi/nuori päiväkodista/koulusta määräajaksi ellei kiusaamista muuten saada loppumaan.



Nykyään olen tiukkis täti, joka vetää heti herneet nenään jos näkee kiusaamista. Vaadin myös koulua puuttumaan näihin tilanteisiin ja lopettamaan kiusaamisen tavalla tai toisella.

kiusattiin koko peruskoulun ajan. Lukioon menin toiselle paikkakunnalle. Siellä en oikein uskaltanut tutustua kehenkään, oli tosi hiljaa vaan jne... koska olin varma, että sama kiusaaminen alkaa uusien ihmisten toimesta yhdestäkin väärästä liikkeestä. Samaa oli vielä ammattikorkeassakin.



Ahdistus oli jossain vaiheessa varhaisaiukuisuutta nii paha, että söin mielialalääkkeitä pitkään.



Nyt on sen verran ollut mullistuksia elämässä, jotka koulineet ja kasvattaneet, että en enää välitä, eikä enää omalla kohdalla nämä traumat varmaan näy, enkä niitä itsekään huomaa. Lasteni kouluun menoa kyllä jännitän. Esikoinen menee nyt syksyllä ja siitä sitten kaksi muutakin peräkanaa. Eli tiukkoja syksyjä tulee taatusti olemaan. Varmasti huolehdin eniten meidän hiljaisimmasta pojasta.

ja miksi pitäisikään? Anteeksi ei tarvitse antaa mitään mitä ei hyväksy.



Olin kiusattu koko yläasteen. Samalla luokalla olevalla tytöllä oli jotakin minua vastaan, käännytti muutkin tytöt samaan juoneen ja jättivät minut kaikesta ulkopuolelle. Tätä jatkui kolme vuotta (onneksi sain muutamia kavereita muilta luokilta). Samainen tyttö jatkoi ilkeilyään vielä lukiossakin, merkitseviä katseita ja naurahduksia käytävillä. Muutaman kerran jopa soitti humalapäissään kymmeniä puheluita illan aikana ja haukkui minut pystyyn. Jälkeenpäin ajatellen olisi pitänyt tehdä rikosilmoitus, mutta eipä sitä silloin tullut ajatelleeksi.



Todellakin vaikuttaa edelleen. Itsetunto on vieläkin huono, olen ujo, pelkään välillä ettei minusta pidetä, ja kauhulla jo ajattelen oman lapseni kouluun menoa. Toisaalta olen myös tullut vahvemmaksi. Olen myös alkanut ajatella enemmän itseäni ja omaa hyvinvointiani, en pidä yhteyttä ihmisiin jotka tekevät minut huonotuuliseksi tai saavat itseni tuntemaan huonoksi.



Tiedän myös että kiusaajani on edelleen eräänlainen kiusaaja; äärettömän mustasukkainen avopuolisostaan, ei anna tämän tehdä mitään eikä käydä missään. Ja jos minua kävelisi vastaan kadulla, varmasti saisin edelleen niitä katseita, mutta onneksi en enää jaksa välittää moisesta idiootista.

Erittäin huono istetunto, en luota ihmisiin ja yritän olla omillani liian pitkään. Masennus ja paniikkihäiriö, jonka vuoksi muutama koulu aikoinaan kesken. Itsemurha ei kaukana. En muistele noita aikoja hyvällä, mutta onneksi nyt on asiat paremmin.

Annanko anteeksi, no jaa, paremminkin noilla ihmisillä ei ole minulle enää mitään väliä. Toivon, että elämä opettaa heitä, mutta en toivo, että he tai heidän lapsensa joutuisivat kärsimään samalla tavalla.

On rankasti koulukiusattu ala-asteella. Apua ei saa, tämän voi sanoa sydämestäni kaiken yritettyäni.

Nyt tytär ylä-asteella ja tyttären pelasti erittäin kunnianhimoinen luonne.

Vaikea oli äitinä katsella vierestä, mutta olen hyvin ylpeä tyttärestäni. Tytär muunsi myös ulkonäkönsä täydelliseksi ymmärrettyään, että niin pärjää. Kurja, että tuli elämän realiteetit niin aikaisin selväksi hänelle. Itse en pystyisi samaan itsekuriin ja täydellisyyden tavoitteluun. Tosin itse en ole kokenut samaa kun hän.

Siitä olen onnellinen, ettei hän katkeroitunut ja on pystynyt säilyttämään ystävällisen perus luonteensa.

Meillä kiusaamiseen johtivat ikaisempi pyöreys, tietynlainen lapsellisuus / kiltteys ja intomielinen hevosharrastus (joka on pysynyt kuvioissa, siitä ei vaan enää puhuta ei hevosteleville).

Olen ihmisarka, koko ajan "puolustuskannalla", en luota ihmisiin, itsetunto huono, koen aina itseni ulkopuoliseksi,kärsin syömishäiriöstä,sosiaalisista peloista,aggressioista, pelkään hysteerisesti että omaa lasta kiusataan myös aikanaan..

Mm nuo.Katkera olen edelleen.

luulin nuorena, että kunhan vain saan lukion loppuun ja muutan muualle, alkaa se tavallinen, onnellinen elämä. En ajatellut hetkeäkään, että jälkiä olisi jäänyt. Mutta olen kyllä ollut elämässäni aika pihalla. En oikein luota itseeni, en tavallaan edes tunne itseäni. En ollut rankasti kiusattu, mutta selväksi tuli, etten ole A-luokan kansalainen, ja se jätti jälkensä juuri siten, että kuulostelen muiden mielialoja ja mielipiteitä ja yritän luovia niiden mukaan. En ole laiska, mutten osaa ottaa vastuuta asioista, koska en ole ikinä luottanut kykyihini. Odotan aina, mitä muut sanovat. Ja kyllä, oman lapsen koulun aloittaminen ensi syksynä ahdistaa valtavasti!