Koulukiusattu: mitä seurauksia kiusaamisella?

ja nyt vanhat traumat nousevat pintaan... Ahdistaa.



Kiusaaminen vei perusluottamuksen ihmisiin ja itsetunnon maahan. Edelleen arastelen ihmisiä enkä oikein uskalla edes yrittää tutustua keneenkään. Ainoastaan koiraharrastukseni piirissä uskallan olla hieman luottavaisempi mutta muuten... En voisi edes kuvitella ammattia, jossa joutuisin olemaan jatkuvasti ihmisten kanssa tekemisissä.

kerran olen saanut kunnon vihat päälleni tehtyäni jotain hölmöä. Ja jo tämä kerran kaltoin kohtelu on jättänyt arvet... itsetunto täysin nolla välillä. Ajattelen monesti, että mitä väliä mulla on, mähän oon vaan tällänen turhake. Nyt vasta aikuisena olen oppinut olemaan omaa mieltä asioista, enne katselin mitä suurin osa sanoo ja myötäilin sitten. Ja monessa tilanteessa pyrin vain mielistelemään. Monesti iltaisin kun menen nukkumaan tämä päivä jolloin minua kidutettiin tulee mieleeni, eli en todella ole päässyt siitä yli vaikka aikaa on kulunut 20v. Joskus mietin, pitäisikö mennä terapiaan, mutta en kehtaa. En kehtaa edes puhua kenellekään tutulle aiheesta. Olisi outoa käydä terapiassa kun kukaan ei saisi tietää miksi siellä käyn.

ja hänen tarinansa vanhemmat tietävät, omaani en ole kertonut. Ja niinpä nuo luulervat tänä päivänäkin, että minä en ollut...... Vain mieheni tietää siitä, että esim. yläasteella "tukioppilaat" olivat niitä, jotka seisoivat kyykyttämässä minua vesilätäkössä nauraen tupakat kädessä ympärillä...... siitä, että linja-autossa sain aina pelätä, että joku sylkee purukumia tms. tukkaani... Opettajat näkivät, vain yksi yritti puutttua tilanteeseen.



Siis poika menossa yläkouluun eikä enossa..... Eipä paljoa lohduta se, että eilisessä kutosten vanhempain illassa yläkoululla kerrottiin tukioppilaiden olevan tulokkaiden tukena koulumaailmassa (vieläköhän se tuki on sellaista kuin 20v sitten.....) puhumattakaan että korostettiin niitä "kivoja asioita" joita yläkoulussa opiskelun lisäksi on luvassa, kuten "mopojuhlat"...



43

Minä yritin olla hyvä kaikessa, että kelpaisin ja saisin kehuja. Pelkäsin ja pelkään edelleen torjuntaa, joten en uskalla ottaa kontaktia ihmisiin ja monesti jättäydyn porukasta.



kaikesta huolimatta olen saanut hyvän ammatin, minulla on työpaikka, lapsia ja mies. Mies tosin on narsisti ja olen kokenut henkistä ja hieman ruumiillista väkivaltaakin vuosia. Uskoin ansaitsevani sen, koska olen huonompi kuin muut.



Töissä olen yrittänyt aina tehdä enemmän ja olen uskonut siitä huolimatta olevani huonompi.



Lopulta minulla diagnosoitiin vakava masennus. Olen saanut paljon apua siihen ja lopultakin uskon olevani yhtä hyvä ihminen kuin muutkin. Töissä olen hidastanut tahtia. Minusta on ehkä tullut hieman avoimenpi.



Olen tavannut entisiä luokkatovereita luokkakokouksessa. Tosin pahimmat kiusaajat puuttuivat.



Mutta yhtä kaikki, koulukiusaaminen pilasi elämäni, nyt yli 40v tunnen olevani täysin yksin. Kaipaan rakkautta, sitä toki saan lapsiltani, mutta tuntuu ettei se riitä.

kiusattiin ala-asteella 3. ja 4. luokalla sekä lukiossa 3 vuotta. Seurauksia:



-huono itsetunto, perfektionismi

-en luota kuin lähimpiini

-ahdistus, masennus ja paniikkikohtaukset



Anteeksi en ole antanut enkä koskaan annakaan. Se olisi osoitus siitä, että hyväksyisin sen, mitä minulle tehtiin. Kiusaamiseni oli julmaa henkistä väkivaltaa: minut jätettiin kaiken ulkopuolelle, huudeltiin käytävillä, sain tappouhkauksia jne.



En käsitellyt asioita silloin enkä sen jälkeen, kun valmistuin lukiosta. Luulin selvinneeni kaikesta sisulla ja ylpeydellä, mutta tällä hetkellä käyn terapiassa työstämässä kokemaani.



Sydäntä kylmää, joka syksy, kun näen pienten aloittavan koulutien. Kunpa heistä pidettäisiin parempaa huolta!

kiusaamisen kohde mutta olin syrjitty ujouteni vuoksi. Minua ei kiusattu mutta olin ilmaa kaikille ja tiedän että minusta puhuttiin selän takana vaikka mitä. Olivat niin raukkoja etteivät kasvotusten edes viitsineet sanoa. Tätä oli ala-asteelta yläasteelle asti, lukiossa hieman helpotti mutta vasta lukion jälkeen aloin saada elämästä otteen ja aloin luottaa itseeni ja sain lisää rohkeutta. En olisi kouluvuosista selvinnyt ilman erästä ihmistä joka on vieläkin yksi parhaista ja rakkaimmista ystävistä. Olimme molemmat ujoja ja olimme aina kahdestaan ja kukaan ei huomannut meitä, mutta meillä oli toisemme! Nykyään minulla on melko pieni ystäväpiiri, mutta sitäkin rakkaampi ja tärkeämpi, ja mielestäni olen nyt vahvempi kuin koskaan. Opin pärjäämään yksin ja itsenäisesti! Kammoan vieläkin esiintymistä, mutta olen kunnianhimoinen ja tiedän että selviän!!

mutta et tiedä, miten toimia, kun sekä poika että opettaja vakuuttavat kaiken olevan hyvin. Älä jätä asiaa tähän. Omat vanhempani varmasti kanssa epäilivät jotain mutta en asiasta puhunut eivätkä he uskaltaneet nostaa asiaa esiin, koska varmasti pelkäsivät, mitä sieltä tulisi. Minua kiusattiin koko yläasteen ja lukion. Kiusaaminen oli henkistä väkivaltaa: syrjimistä, huutelua, haukkumista, ivallisia huomautuksia, naurua, kun vastasin luokassa jne. Minulla oli kuitenkin samalla luokalla kaksi kaveria, joita kiusattiin myös, ja siksi varmasti en hautonut itsemurhaa. Kostoa kyllä joka ikinen ilta. Opettajat eivät silloin 80-luvulla oikein tajunneet, mistä on kyse. Muutama tajusi ja jotenkin heille olen siitä katkera, että päivittelivät vain, miten vahva olen yms. mutta eivät osanneet muuten asiaan puuttua.

Nykyään olen itse opettaja (niin uskomattomalta kuin se tuntuukin). Olen käynyt mielettömän matkan ja kohdannut mm. entiset opettajani olemalla itse opetusharjoittelussa samassa koulussa. Kiusaajiani en ole kohdannut, koska käytännössä kiusaajia olivat lähes kaikki muut oppilaat - jopa tuntemattomat huutelivat kaduilla. Voisi kuvitella, että olisin hyvä ratkomaan kiusaamistilanteita. Näin ei kuitenkaan ole. Jos näen selvän kiusaamistilanteen, suutun niin , että alan lähes itkeä. Huudan ja karjun ja olen melko tasapainoton oppilaan näkökulmasta. Joihinkin poikiin se tehoaa mutta ei näihin nykyajan tyttöihin. Tytöt ovat todellakin pahimpia. Olen oppinut puuttumaan näihin niin, että kerron tilanteesta kuraattorille ja kyseisen oppilaan luokanvalvojalle. Omalla luokallani oli hankalia tyttöjen välisiä kiusaamistilanteita vähän väliä ja kävimme niitä läpi välillä jokainen itkien. Uskon, että näistä tytöistä kukaan ei enää koskaan kiusaa. Heitä järkytti kovasti, kun kerroin omia kokemuksiani aikuisena - että kiusaamisesta ei koskaan pääse yli. Erityisen liikuttavana pidin sitä, kun oppilas (kiusaaja) soitti minulle illalla kotiin ja itki, kuinka hänen vanhempansa eivät usko, mitä hän on heille kertonut kiusaamisesta (oli itse koulukiusattu ala-asteella) ja että hänellä on nyt valtavan paha mieli, jota vanhemmat eivät suostu tajuamaan. Ja pyysi, että minä puhuisin heille. Kiusaamistilanteet ainakin tyttöjen välillä ovat harvoin ihan mustavalkoisia ja kiusaajallakin saattaa olla paha olo.



Kaiken kokemani perusteella en suosittele, että yhtäkään kiusaamisepäilyä jäätäisiin vain seuraamaan. Pojat varsinkaan eivät kiusaamisesta kerro, koska se ei kuulu "reiluun peliin". Nykyään opettajilla on velvollisuus puuttua kiusaamiseen mutta kaikki eivät aina näe tai tajua kiusaamistilanteita. Varsinkin pojilla on usein pientä nälvimistä ihan kavereiden kesken ja voivat vakuuttaa, että kaikki on ok, vaikka ei olisikaan. Suosittelen ottamaan yhteyttä opettajaan, terveydenhoitajaan ja kuraattoriin. Kaikille kerrot epäilyistäsi, siitä, että pojalla ei ole kaikki hyvin. Kerrot myös, miten haluat asiassa toimittavan. Ei siis julkisia kyselyjä, kuka kiusaa poikaa. Sillä tavalla poikasi nolataan ja sitä hän juuri haluaa välttää. Opettajan tehtävä on puuttua näihin tilanteisiin, jossa poikaasi syrjitään ja edistää kaverisuhteiden luomista. Hän pystyy siihen esim. ryhmätöiden ja parityöskentelyjen avulla. Varmasti hän tietää, kenen kanssa poikasi mieluiten työskentelee. Terveydenhoitaja voisi ehkä yrittää keskustella poikasi kanssa - ihan yleisluontoisesti. Kuraattorilla tietysti sama tehtävä, mutta hän voisi jututtaa näitä syrjijöitä tai ehkä ryhmäyttää koko luokkaa. Nykyään kiusaaminen ja syrjiminen on koko luokan ongelma ja mielestäni kuraattori voisi vetää ryhmäyttämisen sillä varjolla, että näin tehdään kaikille luokille. Poikasi leimaamista pitää kaikin tavoin vältellä.



Jos opettaja ja kuraattori eivät ole kiinnostuneita tilanteesta ja huolesi edelleen jatkuu, ota yhteys rehtoriin. Älä ole hyökkäävä mutta tee selväksi, että teet poikasi vuoksi mitä tahansa ja että kiusaaminen ei todellakaan ole sinun tai poikasi vika vaan asia, johon koulun on puututtava välittömästi. Jos poikasi ei viihdy koulussa, teillä kaikilla on ongelma, johon on puututtava. Jossain vaiheessa varmasti myös poika pitäisi saada puhumaan, mutta jos hän ei itsekään ole kovin varma kiusaamisesta, hän ei varmaan myönnä sitä. Monet kokevat kiusaamisen aina fyysisenä juttuna eivätkä ymmärrä henkistä kiusaamista. Kuraattori voisi hyvin pitää luokassa ihan infotilaisuuden kiusaamisesta eli mutä kiusaaminen on.

Minulla on hyvä avioliitto, kaksi tutkintoa takana, joskin ei työpaikkaa tällä hetkellä (se laskettakoon miinukseksi), useampi hyvä ystävä ja kaveri, joille jutella asioista.



Itseäni kiusattiin ala-asteelta yläasteelle asti, lukiossa ei niinkään. Etenkin seiskaluokka oli helvettiä, kavereita ei ollut nimeksikään ja ns. paras kaverikin oli koulukiusattu. Kiusaaminen oli lähinnä nimittelyä enimmäkseen poikien taholta.



Vanhempani olivat köyhiä ja molemmilla todettu mielenterveysongelmia, joten perhetausta saattoi olla yksi syy kiusaamiseen. Tuntuu, että perhetaustastani puhuminen on se, joka on ollut vaikeaa, se on myös aiheuttanut eniten häpeää elämässäni.





Ei voi kieltää etteikö kiusaaminen olisi jättänyt jälkiään itsetuntoon. Ilman kiusaamiskokemuksia olisin varmaan avoimempi ja luottavaisempi muita ihmisiä kohtaan. Kiusaamisen myötä minusta tuli muiden tarkkailija, jota piirrettä olen kyllä tietoisesti hyväksikäyttänytkin.



Vuosien myötä olen oppinut puolustamaan itseäni suusanallisesti melko hyvin ja työskennellyt tehtävissä, jotka vaativat esiintymistä. En ole nykyään enää yhtä allerginen kritiikillekään kuin aiemmin. Toisaalta olen edelleen itse hyvin epäluuloinen ja kriittinen muita ihmisiä kohtaan, ajoittain jopa aggressiivinen, joskin se purkautuu enimmäkseen teräväkielisyytenä - "älä hypi nenilleni" -asenteena.



Olen kait aina ollut sellainen selviytyjätyyppi "periksi ei perkele anneta" ja pitänyt itseäni muita ihmisiä fiksumpana. Minulla on voimakas tarve olla itsenäinen ja pärjätä omillani. Analyyttinen, oman tien kulkija olen ollut kaiketi aina ja vieläkin koen erottuvani massasta ja ehkä tietoisestikin pyrin tekemään valintoja, joilla erottua. Itseluottamusta siis löytyy, vaikka itsetunto onkin ollut kolhuilla.



En oikeastaan tunne mitään kiusaajiani kohtaan.

Olen tavannut heitä myöhemmin ja saanut jopa anteeksipyynnön yhdeltä henkilöltä.



Hieman katkera olen ala-asteen 2. luokan opettajalle, joka kiusaamisen huomattuaan ei siihen puuttunut ja jonka ainoa kommentti oli älä välitä". Tuotuani asian itse esiin yläasteella minut passitettiin nuorisopsykiatrian mikä lie vastaanotolle juttelemaan jonkun työntekijän kanssa. Juttelusta en kyllä kokenut olevan sanottavammin apua, mielummin olisin kaivannut konkreettista (opettajien) puuttumista asiaan.

Syrjäkylän tyttö on käynyt oppikoulun ekaa luokkaa vasta muutaman viikon. Hän pyytää tunnilla päästä vessaan, opettaja alkaa laskea leikkiä ja vitsailla eikä anna lupaa, hetken päästä tyttö pyytää toisen kerran, mutta sitten on jo liian myöhäistä. Kauhu valtaa tottelevaiseksi ja aikuisia kunnioittavaksi kasvatetun tytön. Tyttö on kuin unessa ja muissa maailmoissa. Tytön otsaan on painettu leima ja sen jälkeen hän on vapaata riistaa kiusaajilleen.

Tyttö kuvittelee, että ajan kuluessa tapahtumat unohtuvat ainakin muitten mielestä ja että ahdistus alkaa helpottaa ja lopulta väistyy. Tyttö rakastuu, menee naimisiin ja saa lapsia. Tyttö ei vielä tiedä, että kiusaajat eivät unohda aikuisenakaan. Häpeä valtaa tytön monta kertaa vieläkin, kun tytön ja entisten luokkatovereiden katseet kohtaavat kauppareissulla. Tyttö näkee heidän tuijotuksessaan saman tutun halveksunnan kuin kouluaikana ja vanhat muistot palaavat mieleen, vaikka aikaa on kulunut jo yli 45 vuotta.

Käänsin kiusaamisen osittain voimavaraksi. Olen nykyään kouluterkka ja vieläpä pidetty sellainen.



Arpia tosin minuunkin kiusaaminen jätti. Itsetuntoon eritoten.



Lasten maailma on julma, ja nykyään kiusaaminen on hyvin monimuotoista. Se ei ole enää pelkästään kouluun sijoittuvaa, vaan sitä tapahtuu mm. netissä, puhelimella, mesessä jne.



Suomeen leviävä kiva-koulu hanke on tuonut todelliseksi sen, että kiusaaminen koskettaa koko luokkaryhmää eikä ole vain kiusaajan ja kiusatun välinen asia. Kaikki luokan oppilaat sen näkee ja tiedostamattaankin siihen reagoi tavallaan: "ns hiljaiset hyväksyjät, en mäkään voi ton kans olla, koska sit muakin aletaan kiusata jne."

Ikävintä on että pahimmat kiusaajat uskovat vielä keski-ikäisenäkin että kiusatut ansaitsivat sen kaiken, omalla omituisuudellaan. Moni on jatkanut kiusaamista ja henkistä väkivaltaa työpaikallaan. Koulukiusaaja ei muutu eikä aikuistu koskaan.

kiusasivat 6-luokasta enimmäkseen pojat, ja pari eri luokalta olevaa tyttöä. Oman luokan tytöt ei koskaan kiusanneet, minulla oli kavereita. Tästä seurasi se, että en uskaltanut luottaa miehiin pätkän vertaa, ottaen huomioon että isäsuhteeni oli vaikea (umpimielinen alkoholisti-isä). Minulle tuli siis vastakkaisesta sukupuolesta erittäin huono kuva. Uskaltauduin seurustelemaan ensi kerran 23-vuotiaana. Maailmani muuttui, kun se mies kehui miten ihana olin. En uskaltanut silti sitoutua ja jätin hänet, kuten pari seuraavaakin. Jätin ennenkuin tulin jätetyksi.... Sittemmin olen löytänyt samanlaista kiusaamista kokeneen miehen, avioitunut ja saanut 3 lasta, joista yhdellä on dysfasia. Lasten edestä tappelemme kuin tiikerit. Heitä ei kiusata eivätkä he kiusaa!



Ihmisiin on vaikea luottaa, ja minulla on vain 3 hyvää ystävää: entinen koulukaverini, serkkuni ja entinen työkaverini. Uusia en tee kovin helpolla, olen epäluuloinen.

Mulla myös jäi koulut aikanaan, koska olin lähes koko peruskouluajan kiusattu. Sain lukion päättötodistuksen vasta 24-vuotiaana. Pitkään tunsin itseni jotenkin vialliseksi. Vasta 28-vuotiaana koin ensimmäistä kertaa olevani kuin muutkin.



En tiedä onko tämä tavallinen koulukiusatun tarina, mutta mulla ainakin asiaa pahensi se, että myös kotona oli asiat huonosti. Eli pelkkää koulukiusaamista ei voi kaikesta syyttää, mutta kyllä se sellainen itsensä täysin ulkopuoliseksi/vialliseksi tunteminen tuli varmasti koulusta, ei kotoa.



Nyt menee hyvin, enkä koe tarpeelliseksi muistella kouluaikoja. Ehkä olen tavallista vahvempi ihminen, kun olen aina uskonut itseeni ja pyrkinyt eteenpäin, vaikka vaikeaa on ollut.

aikoinaan vaihdoin koulua 3 kertaa kiusaamisen takia, lukioonkin menin toiselle puolelle kaupunkia, mutta sitten opiskelu ei olisikaan voinut kiinnostaa enää vähempää. :( Heikko itsetunto ja sisäinen levottomuus ahdisti koko ajan. Kiusaamisen takia olin ollut yksinäinen, joten kuvittelin, että miellyttämällä muita en sitten ole yksin, joten päädyin erittäin huonoon suhteeseen / avioliittoon jo 19-vuotiaana. Kärsin lisää 5v kunnes pääsin tilanteesta pois.



Nykyisin en luota keheenkään, voin olla hyvin julma. En välitä monista asioista, mutta elämän perusasiata ovat kunnossa. Syömishäiriöt ovat vaivanneet lukion alusta lähtien. En haaveile mistään, enkä tavoittele mitään suuria kun ajattelen vieläkin, että minusta ei ole mihinkään. Vain lapsillani on väliä, hekin ovat ikävä kyllä kärsineet minun ahdistuksestani.

Oletan ihmisistä yleensä ensin pahaa. En pidä uusien ihmisten tapaamisesta. Työhakemusten teko yms. on hankalaa, koska selkärangassa on itsensä vähättely. Luulen olevani muita huonompi monessa asiassa. Vetäydyn kuoreeni tilanteissa, joissa pitäisi tuoda itseään esiin.



Pärjäisin opinnoissa ja työelämässä paljon paremmin, jos suhtautumiseni itseeni ja muihin olisi niin negatiivinen. Valitettavasti vain Siperia on opettanut vetäytymään syrjään.

ja itsetuntoani ei enää kukaan ulkopuolinen heilauttele. Käänsin kiusattuna olemisen voimavaraksi ja selvitin asian itseni kanssa. Nykyään kouluaikaiset kiusaajat olisivat mielellään ystäviäni, mutta eipä heistä hyvänpäiväntuttuja kummempia voi valitettavasti tulla.

että puolustan muita kiusattuja, erityisesti kun syy on yhteisön sisäänlämpiävyydessä (eli mitään erilaisuutta ei hyväksytä) enkä tunne elämäni romahtavan siitä, jos en olekaan 100% suosittu. En anele suosiota tai hyväksyntää, koska niin monta vuotta lapsuudesta elin kaikkien inhoamana. Tiedän, että siitäkin selviää.



MUTTA toisaalta...

- pelkään, todella pelkään vieraisiin ryhmiin liittymistä

- olen arastellut jatko-opintoja ja opintoja ylipäätään

- mulla menee kauan siihen, että tunnen itseni varmaksi porukassa, sittenkin olen sellainen tarkkailija

- lyöttäydyn yleensä yksiin toisen yksinäisen suden kanssa

- en oikein uskalla ystävystyä tiiviisti kenenkään kanssa



JA TAAS TOISAALTA...

- opinnoissa yleensä menestyn, koska olen aktiivinen siinä missä yleensä muut opiskelijat ovat hiljaa

- koska tunnen itseni joka tapauksessa erilaiseksi, niin voin ihan yhtä hyvin edes olla luennoilla erilainen, eli kysellä, viitata, kommentoida



Eli tavallaan mulla on sellainen hikipingon ja luennoitsijan perseennuolijan maine. Toisaalta mä kyllä säälin luennoitsijoitakin, kun opiskelijat vielä korkeakoulutasollakin ovat yleensä hiljaa ja tuijottelevat vaivaantuneina, eivätkä uskalla kysyä mitään.



Ryhmäytymisongelmat tekee sen, että mulla on vähän vaikeaa työpaikoissakin. Erityisesti jos töissä on kova paine olla samanlainen kuin muut, olen aina se joukosta erottuva kummajainen. En vain osaa olla samanlainen, vaikka miten yrittäisin.



Kiusaamisen olen oppinut näkemään elämässäni monen vuoden prosessina, joka alkoi jo ennen kiusaamista. En näe sitä niin, että vain ne 3 tai 4 vuotta, joina mua kiusattiin, olisivat muuttaneet mut sellaiseksi kuin olen. Yksinkertaisesti jouduin kiusatuksi erilaisuuttani ja arkuuttani. Eikä 80-luvulla aikuiset osanneet siihen puuttua, eivätkä välittäneet. En siksi kanna kaunaa kiusaajille, mutta tunnen jonkinlaista vihaa entisen kouluni tiettyjä opettajia kohtaan. Toiseksi jossain määrin kannan kaunaa äidilleni, joka tiesi jonkinverran asiasta, mutta ei osannut minua tukea asiassa. Olin hiton yksin ja se oli kurjaa.



Pysäyttävää on ollut huomata, että veljeni tytär on joutunut samantapaisen kuvion keskeltä ponnistamaan, vaikka hänen perheensä ja taustansa ihan erilainen ja hän on koulunsakin käynyt 20v myöhemmin kuin minä. Hänkin oli ala-asteella kiusattu ja nyt yläkoululaisena on tosi kova pimu, pelottava suorastaan kovuudessaan. Siis hän ei ole varsinainen kovis, eikä riehu tms. vaan kympin oppilas, joka vaatii itseltään hiton paljon ja muiltakin. Kyseenalaistaa nasevasti ja siksi pelottava monien mielestä. Hänestä on vaikea löytää heikkoja kohtia, vaikka niitä onkin ja tiedän, ettei elämä tule olemaan hänelle helppoa.

tyttäreni on eloisa, utelias, mutta hitaasti lämpiävä ja täytyy sanoa, että POIKKEUKSELLISEN arka. Kotona jaksamme häntä patistella ja tukea niin, että tätä arkuutta ei niin huomaa. Siis siitä ei tehdä numeroa. Mutta kun tiedän, että maailmalla arkuuteen suhtaudutaan kiusaantuneesti ja pakottamalla, nolaamalla. Ja jos se ei toimi, niin sitten kiusataan.

Mutta osaanko MINÄ siinä vaiheessa olla tukeana? Pelkään pahoin, että luurangot alkaa kalista.

Ja reagoin todella voimakkaasti. Jos mua ei ois kiusattu aikoinaan, ajattelisin varmaan kuten kiusaajien vanhemmat yleensä, että 'lapset on lapsia. Nyt ammun vaikka tykillä kärpästä.

luulin selvinneeni hyvin. Mutta oman lapsen koulun aloitus on tuonut omat vanhat traumani esiin. En olisi koskaan uskonut. Onko muilla vastaavaa?

kovin paljon asiasta. Syyt olivat siinä, että äitini pahoitti kovasti mielensä ja ahdistui. Hän alkoi aina vaikerrella, että "mitä minä olen tehnyt, että teistä on kaikista tullut tuollaisia..." mikä oli varsin vastenmielistä. Tai sitten hän meni toiseen äärilaitaan, että hän yksinkertaisesti vain haukkui, että KAIKKI muut lapset ovat ihan kamalia ja julmia ja tiedätkös paha on maailman palkka.

Kumpikaan em tavoista ei auttanut.

Lisäksi olin sen verran omanarvontuntoinen, etten todellakaan halunnut sen enempää silmätikuksi. Jos äitini olisi ottanut yhteyttä kouluun, minut olisi varmaan suunnilleen vain kutsuttu luokan eteen kertomaan, että miksi olen niin tyhmä, että koen itseni kiusatuksi. Ja sen jälkeen "no niin asia ratkaistu, heippa, mee pois". Ja sitten äidille olisi sanottu, että no niin asiasta keskusteltiin, eikö teidän tytär voisi nyt lakata olemasta niin hankala ja kummallinen, ei ihme ettei kukaan sen kanssa halua olla.

Ei lapsi yleensä halua, että hänen kaverinsa näkevät hänet avuttomana ja aikuisten "auttamisen" kohteena. Siksi asiasta ei halua puhua, koska haluaa pärjätä kavereiden kanssa samalla tasolla. Ei ne kiusaajatkaan ketään tarvitse avukseen.

Olin vihainen ja aggressiivinen lapsi ja itkin iltaisin yksin.

Miten se näkyi kotona? Kerroitteko vanhemmille? Ja jos kerroitte, kerroitteko kaiken vai vain pintapuolisesti? Häpesittekö?

Minä pelkään, että poikaani kiusataan jonkin verran mutta hän on jostain syystä haluton kertomaan mitään negatiivista. Aina kuulemma koulussa menee hyvin ja kavereiden kanssa ei ole mitään ongelmia. Ei ole kuitenkaan haluttua seuraa koulun ulkopuolella ja on arkisin jossain määrin ahdistuneen oloinen. Perjantai-iltapäivisin on rento oma itsensä ja launtaian. Sunnuntaina alkaa taas olla surumielisempi tai kiukkuinen.

Mitä vanhempana voi tehdä, jollei ole mitään kunnollista, josta tarttua kiinni? Open mukaan menee ihan hyvin ja pojan itsensä mukaan. Mutta jokin sisälläni sanoo, että kaikki ei ole kunnossa...

Olen ollut sikäli onnekas, ettei koulunkäyntini pahemmin kärsinyt peruskoulun mittaisesta helvetistä, ennemminkin uppouduin opiskeluun kahta innokkaammin, koska sen maailman koin "hallitsevani".



Onnistuin myös tulppaamaan traumani jotenkin niin hyvin, että ehdin valmistua varsin nuorena yliopistostakin, ennenkuin ne alkoivat purskahdella taas esiin. Tämä purskahtelu saattoi johtua ensinnäkin siitä, että minun ei enää tarvinnut valmistumiseni jälkeen suorittaa niin kamalasti, mutta myös se, että ystäväni alkoivat pariutua niihin aikoihin. Koska itsetuntoni oli tunneasioissa aivan maassa, olin tietysti aivan varma, etteivät he enää halua olla missään tekemisissä kanssani, koska löysivät "parempia leikkikavereita". Nythän tiedän jo, ettei se aivan noinkaan mene, mutta silloin tuntui musertavalta, mieleni alkoi aivan ilman erillistä kehoitusta valmistautua hylätyksi tulemiseen. Omia miessuhteita minulla ei tuolloin ollut, koskia kiusaajani olivat poikia, jotka ahdistelivat minua välillä jopa seksuaalisesti ja lisäksi kuuluttivat kaikkiin suuntiin, kuinka tyhmä, ruma ja vastenmielinen olin, ja ettei kukaan voisi koskaan oikeasti haluta minua. Kaksi ensimmäistä suhdeyritelmääni kaatuivat, ironista kyllä siihen, että poika- tai oikeammin miesystäväni kohtelivat minua melkein yhtä huonosti. Olin kai kuitenkin onnistunut rääpimään kokoon sen verran uskoa itseeni, että lopetin molemmat suhteet lyhyeen. Jälkeenpäin olen kyllä miettinyt, hakeuduinko sellaisiin suhteisiin jonkin alitajuisen revanssivietin vuoksi.



Kävin sittemmin useamman vuoden terapiassa ihan omilla rahoillani ja sain puhuttua suurimman osan asiasta ulos istestäni. Olen onneksi ollut aina aika taitava ruotimaan tunteitani, ja liskäksi olin onnekas löytäessäni terapeutin, johon saatoin luottaa. En tosin voi olla miettimättä, että mitä, jos tulevat omat lapseni joutuvat aikanaan samanlaiseen myllytykseen, mutta koetan muistaa, ettei niin välttämättä tarvitse käydä. Aion kyllä puhua omasta kouluajastani lapsilleni heti, kun he pystyvät ymmärtämään sellaisia asioita. Voin ainakin varmistaa, ettei heistä tule kiusaajia.