Lue keskustelun säännöt.
Eroamisesta! Minua on aina kiinnostanut se, mikä liitoissa "ei toimi".
12.02.2010 |
Suurin osa tälläkin palstalla sanoo, että ero tuli siksi ettei liitto enää toimi, niin miten se käytännössä ilmenee?
Antakaa arjen esimerkkejä. Ja en nyt puhu kroonisesta pettämisestä, sairaalloisesta mustasukkaisuudesta, väkivallasta tai alkoholismista.
Sellaiset "rakkaus loppui, liitto ei toimi"-ihmiset, valaiskaa minulle please!
Kommentit (55)
sitähän minä sanoin että ihminen ei todellakaan pysy samanlaisena koko eläänsä, muutoksia tapahtuu. Se on varma. Kaikki muutokset ei kuitenkaan ole hyvään suuntaan. Jos toinen vaikka joutuu yllättäen työttömäksi, tottakai se on aina järkytys. Jos sitä työttömyyttä jää vatvomaan vuosiksi, ei tee mitään, ei etsi uutta työtä ja kököttää siinä sohvalla paskaisissa kalsareissaan ja murahtelee puolisolle yksitavuisia vastauksia. Silloin se puoliso on lopettanut tahtomisen, ei itse. Aikansa sitä jaksaa yksin pyörittää arkea, hoitaa lapset ja kodin ja taloudelliset asiat. Jossakin vaiheessa raja kuitenkin tulee vastaan.
Ja vielä tarkennus, minulla ei tuollaista elämäntilannetta ole ollut, vierestä olen "päässyt" seuraamaan sisareni elämää. Päällepäinkin näkyi että ei ollut herkkua. Kyllä oli siskolle ihan oikea ratkaisu kun vihdoin viimein lähti. Kaikkensa oikeasti yritti mutta liiton toinen osapuoli ei ollut kiinnostunut. Olisiko siskoni pitänyt jäädä kuvaannollisesti hakkaamaan päätä tiiliseinään?
jos odotat, että puolison olisi pysyttävä koko ajan ihan samanlaisena kuin oli kakskymppisenä ja jos mitään sairauksia ja kriisejä ei saa olla eikä arkea kestä.
Jos tulee joku psyykkinen sairaus tms. joka muuttaa puolison käytöksen täysin kestämättömäksi niin eihän siinä sitten olekaan enää kyse näistä "ei vaan toiminut,, ei vaan kiinnostanut yrittää" eroista.
naiivia kuvitella että se armas aviopuoliso pysyisi täsmälleen samanlaisena koko loppuelämän kuin mitä se oli seurustelun alkuaikoina. Meistä jokainen on erilainen 40-vuotiaana kuin mitä oli esim. 25-vuotiaana. Muutos ei aina ole hyvään suuntaan. Voi tulla erilaisia kriisejä, sairauksia tmv. Suurin osa tässä ketjussa vastanneista on varmasti ollut alussa hyvinkin rakastunut puolisoonsa, mutta arki ja aika on tehnyt tehtävänsä...
minkälaisessa tilanteessa mä päätyisin naimisiin sellaisen ihmisen kanssa jonka kanssa ei voi mennä edes viikoksi lomalle.
ihmisen kanssa ei onnistu tai ei ole elämisen arvoista, eikö teillä ole esim. naispuolisia ystäviä? Jos ajattelette vaikka lomareissua, niin olisiko lomanne yhtä mukava kenen kanssa tahansa? Itse ajattelen, että "kestäisin, sietäisin ja pärjäisin" viikon loman esim. erään työkaverini kanssa, mutta lomasta en nauttisi hetkeäkään! Kun sitten taas rakkaan ystäväni kanssa tunnelma olisi rentoa, oloni kevyt ja onnellinen, voisin olla täysin oma itseni ja nauttisin joka sekunnista:) Ja olen tuntenut molemmat ihmiset 10 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei enää moikata kun toinen lähtee tai tulee kotiin. Jos jotain sanotaan niin se on valitusta tai huutoa. Ei yhteisiä ateroita. Mahdollisimman vähän aikaa samoissa tiloissa. Nukutaan eri sängyissä. Ei halua seksiin. Asiat sujuu ok vain jos ei ole mitään ylimääräistä kommunikointia ja molemmat hoitaa omat asiansa.
Yhtäkkiä vain olimme jo tottuneet siihen kamalaan tilanteeseen ja se alkoi olla normaalia. Kunnioitus loppui kokonaan.
Lähtö tuntui uskomattomalta ja ihanalta! Kun oman asunnon ovi loksahti kiinni ja tiesin ettei siitä ovesta tule kukaan...olo oli niin onnellinen.
Ja hetkeäkään en ole katunut. Olen katunut että asiat luisuivat niin huonoiksi vaikkei käytännössä "mitään" tapahtunut ja alennuin todella huonoon käytökseen.
Ei enää moikata kun toinen lähtee tai tulee kotiin. Jos jotain sanotaan niin se on valitusta tai huutoa. Ei yhteisiä ateroita. Mahdollisimman vähän aikaa samoissa tiloissa. Nukutaan eri sängyissä. Ei halua seksiin. Asiat sujuu ok vain jos ei ole mitään ylimääräistä kommunikointia ja molemmat hoitaa omat asiansa. Yhtäkkiä vain olimme jo tottuneet siihen kamalaan tilanteeseen ja se alkoi olla normaalia. Kunnioitus loppui kokonaan. Lähtö tuntui uskomattomalta ja ihanalta! Kun oman asunnon ovi loksahti kiinni ja tiesin ettei siitä ovesta tule kukaan...olo oli niin onnellinen. Ja hetkeäkään en ole katunut. Olen katunut että asiat luisuivat niin huonoiksi vaikkei käytännössä "mitään" tapahtunut ja alennuin todella huonoon käytökseen.
Puhut tuosta ihan kuin teillä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia vaikuttaa asioihin. Asiat eivät "luisu" itsestään minnekään...
Ilmeisesti ette edes yrittäneet korjata tilannetta, vaan ero oli ainoa ratkaisu.
Toivottavasti teillä ei ollut lapsia.
Tuo on turha ero!
ei miehen kanssa usein yhteistyö toimi lainkaan. Mies ajattelee aina omalta kannalta asiat ja niinhän ei voi tehdä, jos perheessä on se vaimo ja lapsiakin. Joka asia mitä tehdään, vaatii ensin riitelyä ja käden vääntöä. Oli kyse sitten kylästelystä, lasten juhlista, harrastuksista mistä vaan. Mies ei halua tuhlata perheen hyvinvointiin rahaa "kaikki on kallista", kuitenkin se satsaa omiin moottooriharrastuksiin tuosta vaan tuhansia. Karseaa, enkä tiedä kauanko jaksan tätä "ei vaan toimi"... Toimiihan se liitto, jos minä vaimo olen alistuvainen ja ajattelen ensin miestä, sitten lapsia ja itseäni...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
täälläkin tyyliin, mene itse lasten kanssa, anna miehen olla rauhassa kotona ja suurin piirtein tehdä mitä haluaa. Mutta mitäs perhe-elämää se sitten olisi, ettei toinen osallistu siihen lainkaan.
ei miehen kanssa usein yhteistyö toimi lainkaan. Mies ajattelee aina omalta kannalta asiat ja niinhän ei voi tehdä, jos perheessä on se vaimo ja lapsiakin. Joka asia mitä tehdään, vaatii ensin riitelyä ja käden vääntöä. Oli kyse sitten kylästelystä, lasten juhlista, harrastuksista mistä vaan. Mies ei halua tuhlata perheen hyvinvointiin rahaa "kaikki on kallista", kuitenkin se satsaa omiin moottooriharrastuksiin tuosta vaan tuhansia. Karseaa, enkä tiedä kauanko jaksan tätä "ei vaan toimi"... Toimiihan se liitto, jos minä vaimo olen alistuvainen ja ajattelen ensin miestä, sitten lapsia ja itseäni...
jonkinlaisia mahdollisuuksia. Minä itse vielä ennen suhteen loppua ajattelin, että olen valmis elämään ilman seksiä ja läheisyyttä ja oikeaa rakkautta. Keskittyisin elämässäni vain lapseen ja opintoihin ja työhön. Kunnioitusta on erittäin vaikea rakentaa uudelleen kun se on murskattu. Minä en enää kokenut arvostavani miestä, en mitenkään halunnut häneltä mitään, eikä minulla ollut mitään tahtoa yrittääkään väkisin alkaa haluamaan! Terapiat ja muut tuntuivat ajatuksina naurettavilta kun ei tahtoa muutaa tilannetta ollut. Tilanne "luisuu" tuollaiseksi kun ei ole tahtoa parantaa sitä kotielämää sen ihmisen kanssa.
Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin miten paljosta jään paitsi jos uhraudun ja jään väkisin vain siksi koska eroaminen olisi väärin.
Erottuani löysin nimittäin miehen, jota kunnioitan vielä vuosien jälkeen. Odotan häntä yhä kotiin perhoset vatsassa, enkä ikinä tahtoisi loukata häntä ja saattaa asioita kotona samaan jamaan kuin ne olivat edellisessä suhteessa. Tämä on jotain ihan muuta kuin se edellinen suhde oli. Tässä suhteessa minä todella haluan ja rakastan. Ja tästä ei pitäisi jäädä paitsi kenenkään.
Entisellä miehelläni on myös uusi vaimo ja asiat tuntuvat olevan hyvin. Lapsi tapaa säännöllisesti ja tyytyväisenä isäänsä. Ei kulisseja, ei jatkuvaa kireää ilmapiiriä.
Puhut tuosta ihan kuin teillä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia vaikuttaa asioihin. Asiat eivät "luisu" itsestään minnekään...
Ilmeisesti ette edes yrittäneet korjata tilannetta, vaan ero oli ainoa ratkaisu.
Toivottavasti teillä ei ollut lapsia.
Tuo on turha ero!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta ei se pelkästä tahdosta ole kiinni, jos ihmiset ovat toisilleen yhtä kaukaisia kuin Mars ja Venus (kulunutta vertausta käyttääkseni).
Mies mökötti melkein viikottain jokaisesta pikkuasiasta. Sai huutoraivareita minulle ja lapsille, paiskoi tavaroita rikki. Ja minä en olisi koskaan saanut sanoa halaistua kriittistä sanaa, koska niistä aina seurasi edellä mainitut reaktiot.
Lopulta väsyin totaalisesti hiipimästä varpaillani omassa kodissani. Jos mies kerran vihaa minua niin paljon, niin erotaan sitten, ajattelin. Lapsetkin ovat nykyään paljon tasapainoisempia, kun ei enää tarviytse miettiä, mistä se isi nyt taas hermostui...
kuulostaa ihan meidän meiningiltä.mutta hienoa kuulla että nyt on paremmin.itse en ole vielä uskaltanut erota, mutta vastauksesi rohkaisee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olemaan ihmisiksi jossain muussa ihmissuhteessa niin keskenänne ette?
Erottuani löysin nimittäin miehen, jota kunnioitan vielä vuosien jälkeen. Odotan häntä yhä kotiin perhoset vatsassa, enkä ikinä tahtoisi loukata häntä ja saattaa asioita kotona samaan jamaan kuin ne olivat edellisessä suhteessa. Tämä on jotain ihan muuta kuin se edellinen suhde oli. Tässä suhteessa minä todella haluan ja rakastan. Ja tästä ei pitäisi jäädä paitsi kenenkään. Entisellä miehelläni on myös uusi vaimo ja asiat tuntuvat olevan hyvin. Lapsi tapaa säännöllisesti ja tyytyväisenä isäänsä. Ei kulisseja, ei jatkuvaa kireää ilmapiiriä.
Se on se rakkaus ja luontainen kunnioitus. En minä voi kenen tahansa vastaantulijan kanssa alkaa perustaa toimivaa perhettä. Se ei vaan mene niin syystä tai toisesta. Joskus se voi aluksi tuntua mahdolliselta, muttei valitettavasti toimikaan. Tahdonvoima ei aina riitä. Luojan kiitos, on niitä Oikeita, joiden kanssa selvitään ala- ja ylämäistä rakastaen. Ei pelkästään koska on pakko.
Jonkun mielestä se ehkä oli väärin, mutta minä ehdottomasti mielummin valitsen ihanan rakkauden ja intohimon, kuin vuosien totuttelemisen ja uhrautumisen ja terapiat ja rakkauden ja halujen tukahduttamisen ja tekohymyn ja jatkuvan itsehillinnän ja teeskentelyn omassa kodissani.
olemaan ihmisiksi jossain muussa ihmissuhteessa niin keskenänne ette?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
täälläkin tyyliin, mene itse lasten kanssa, anna miehen olla rauhassa kotona ja suurin piirtein tehdä mitä haluaa. Mutta mitäs perhe-elämää se sitten olisi, ettei toinen osallistu siihen lainkaan.
ei miehen kanssa usein yhteistyö toimi lainkaan. Mies ajattelee aina omalta kannalta asiat ja niinhän ei voi tehdä, jos perheessä on se vaimo ja lapsiakin. Joka asia mitä tehdään, vaatii ensin riitelyä ja käden vääntöä. Oli kyse sitten kylästelystä, lasten juhlista, harrastuksista mistä vaan. Mies ei halua tuhlata perheen hyvinvointiin rahaa "kaikki on kallista", kuitenkin se satsaa omiin moottooriharrastuksiin tuosta vaan tuhansia. Karseaa, enkä tiedä kauanko jaksan tätä "ei vaan toimi"... Toimiihan se liitto, jos minä vaimo olen alistuvainen ja ajattelen ensin miestä, sitten lapsia ja itseäni...
Omassa liitossani oli sama ongelma, mies ei kovin usein välitä lähteä minnekään kotoa, on tosi kotihiiri-tyyppiä...
Minua se vaivasi monta vuotta, että aina se olen minä, joka kulkee lasten kanssa.
Kadehdin aina pariskuntia, jotka tekevät kaiken ns. yhdessä...
Meille tuli ero tämän asian takia (en ollut enää tyytyväinen liittoomme).
Lopulta kuitenkin monien kommervenkkien jälkeen tajusin, että rakastan häntä ja haluan olla hänen kanssaan, hänen puutteistaan huolimatta.
Palasimme yhteen, eikä mies edelleenkään ole mikään kyläluuta, mutta enää se ei haittaa minua. Osaan arvostaa enemmän hänen hyviä ominaisuuksiaan.
Hän on kuitenkin monella tapaa loistava puoliso ja hyvä isä, vaikka ei ehkä sovikaan "unelmamiehen" standardiin.
Montako kertaa nainen antaa ulkoisten ihanteiden tuhota sinänsä hyvä parisuhde? Naisilla on monesti todella suuret odotukset, ja pienestäkin puutteesta saadaan iso ongelma.
No, tämä oli vain minun kokemukseni...
ainakin kun jäätiin kaksin ei ollut toiselle mitään sanottavaa,ja yhteiset lomat/illat päättyi hirveeseen riitaa..ajatus että miehen kanssa olisi pitänyt tehdä jotain kaksin oli ahdistava..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on se rakkaus ja luontainen kunnioitus. En minä voi kenen tahansa vastaantulijan kanssa alkaa perustaa toimivaa perhettä. Se ei vaan mene niin syystä tai toisesta. Joskus se voi aluksi tuntua mahdolliselta, muttei valitettavasti toimikaan. Tahdonvoima ei aina riitä. Luojan kiitos, on niitä Oikeita, joiden kanssa selvitään ala- ja ylämäistä rakastaen. Ei pelkästään koska on pakko. Jonkun mielestä se ehkä oli väärin, mutta minä ehdottomasti mielummin valitsen ihanan rakkauden ja intohimon, kuin vuosien totuttelemisen ja uhrautumisen ja terapiat ja rakkauden ja halujen tukahduttamisen ja tekohymyn ja jatkuvan itsehillinnän ja teeskentelyn omassa kodissani.
olemaan ihmisiksi jossain muussa ihmissuhteessa niin keskenänne ette?
Minulla täysin samalainen tilanne ja nyt odotan lasta rakastamani ja kunnioittamani miehen kanssa. Hän osallistuu täysillä perheen asioihin ja elämä tuntuu elämisen arvoiselta. En tiennyt, että osaan ja voin rakastaa näin paljon. Joskus ajattelen, että mistä tunteista olisin voinut jäädä paitsi.
mies alkoi seksuaalisesti yököttämään ja inhottamaan. Ei siinä ole enää mitään tehtävissä.
täysin paskaksi jos alat käyttäytyä samoin kuin ekassa liitossasi, ette tervehdi, ette puhu, et ole kiinnostunut siitä mitä toiselle kuuluu, et välitä olla kunnioituksen arvoinen, jne.
Se on se rakkaus ja luontainen kunnioitus. En minä voi kenen tahansa vastaantulijan kanssa alkaa perustaa toimivaa perhettä. Se ei vaan mene niin syystä tai toisesta. Joskus se voi aluksi tuntua mahdolliselta, muttei valitettavasti toimikaan. Tahdonvoima ei aina riitä. Luojan kiitos, on niitä Oikeita, joiden kanssa selvitään ala- ja ylämäistä rakastaen. Ei pelkästään koska on pakko. Jonkun mielestä se ehkä oli väärin, mutta minä ehdottomasti mielummin valitsen ihanan rakkauden ja intohimon, kuin vuosien totuttelemisen ja uhrautumisen ja terapiat ja rakkauden ja halujen tukahduttamisen ja tekohymyn ja jatkuvan itsehillinnän ja teeskentelyn omassa kodissani.
olemaan ihmisiksi jossain muussa ihmissuhteessa niin keskenänne ette?
Mun entisen poikakaverin kanssa tuli ero joskus 15v sitten. En voi sanoa että kummassakaan meistä olisi ollut mitään erityisempää vikaa minkä voisi sanoa olevan syypää eroomme. Tietysti pikkuvikoja löytyi sekä hänestä että minusta, mutta niinhän meistä jokaisesta.
Syynä eroomme oli yksinkertaisesti täysin erilaiset kiinnostuksen kohteet. Oli sitten kyse musiikista, mitä katsotaan telkkarista, mitä harrastuksia, kuinka usein nähdään ystäviä. Nämä olivat pikkuasioita mutta kun siihen lisätään ne isot asiat joista oltiin täysin eri mieltä: Hän halusi asua maalla missä lähimpään naapuriin monta kilometriä, minä halusin asua kaupungissa missä on ihmisiä ja kauppoja. Hän halusi 5 lasta, minulle riittää 2. Molemmilla oli haaveissa omakotitalo, mutta se minkälainen talo tehtäisiin... Hän halusi piilopirttimäisen metsästäjän unelma-talon, minä ihan normaalin omakotitalon.
Ei me riidelty sen enempää noista kuin mistään muistakaan asioista, normaalia enempää ainakaan. Mutta kun yhteisiä kiinnostuksen kohteita ei kertakaikkiaan ollut, väkisin se alkaa vaikuttamaan parisuhteeseen. Ei sillä etteikö yritetty, minä hänen kanssa metsästämässä ja marjastamassa ja hän minun kanssa kaupoissa ja leffassa. Mutta ei vaan toiminu, eikä nähty järkevänä hampaat irvessä yrittää vaikka näennäisesti meni hyvin. Ei se onnistu jos pitää hullun lailla yrittää olla toiselle mieliksi ja keksiä niitä yhteisiä harrastuksia tai yhteisiä tekemisiä. Silloin minä en ole minä, eikä hän ole hän.
Onneksi erottiin, molemmat löysi itselleen sopivamman puolison.
mielenkiintoinen aihe.
Älkää jooko "pilatko" tätä arvostelemalla toisten ratkaisuja.
Tässä on ehkä jo nyt tullut sellaisia esimerkkejä, joista moni (itsekin mukaanlukien) voi varmasti ottaa vaarin ja peilata omaan nykyiseen parisuhteeseen ja koittaa elellä niin, ettei tuollaisiin tilaisiin oma parisuhde "ajautuisi".
Ei ole suuria riitoja ja suurta draamaa, mutta ei myöskään läheisyyttä ja romantiikkaa. Jutellaan arkisista asioista, mutta tunnetasolla ollaan etäännytty. Tunteista puhuminen toiselle ei tunnu luontevalta. Seksi ja fyysinen läheisyys ei kiinnosta. Kun tavataan toisiaan rakastavia pariskuntia, tuntee selvästi, että ollaan erilaisia. Yhteenvetona: tuntuu siltä, että toinen on ihan kiva, mutta ilmankin voisi elää.
jos odotat, että puolison olisi pysyttävä koko ajan ihan samanlaisena kuin oli kakskymppisenä ja jos mitään sairauksia ja kriisejä ei saa olla eikä arkea kestä.
Jos tulee joku psyykkinen sairaus tms. joka muuttaa puolison käytöksen täysin kestämättömäksi niin eihän siinä sitten olekaan enää kyse näistä "ei vaan toiminut,, ei vaan kiinnostanut yrittää" eroista.