Lue keskustelun säännöt.
Eroamisesta! Minua on aina kiinnostanut se, mikä liitoissa "ei toimi".
12.02.2010 |
Suurin osa tälläkin palstalla sanoo, että ero tuli siksi ettei liitto enää toimi, niin miten se käytännössä ilmenee?
Antakaa arjen esimerkkejä. Ja en nyt puhu kroonisesta pettämisestä, sairaalloisesta mustasukkaisuudesta, väkivallasta tai alkoholismista.
Sellaiset "rakkaus loppui, liitto ei toimi"-ihmiset, valaiskaa minulle please!
Kommentit (55)
Meillä ei toimi seksi, ei edes kompromissit, koska tasapainoa ei löydy. Ei ole enää juuri muuta yhteistä kuin lapset. Ei juuri mitään yhteisiä puheenaiheita tai kiinnostuksen kohteita. Mies kohtelee minua kuin olisin arvoton orja ja saan lähes päivittäin kuunnella vain valitusta ja syyllistämistä. Molempien elämässä ja toimintamalleissa on paljon sellaista, jota emme ymmärrä. Ilmapiiri jatkuvasti kireä ja olen ollut jo vuosia keskivaikeasti masentunut.
Asiaa on puitu jo pari kertaa perheneuvolassa, eikä ollut kuin kuukauden apu siitäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sen verran vielä lisäisin että loma ei välttämättä olisi "sietämistä, pärjäämistä ja kestämistä" entisen poikakaverin kanssa vaan yksinkertaisesti samanlaista erittäin arkista olemista kuin kotonakin. Kun lomalla on, eikö siellä pitäisi olla juurikin rentouttavaa ja ihanaa, olo onnellinen. Eikö pitäisi olla jollakin tasolla erilaista kuin kotona... Jos miesystävän kanssa elo on aina vaan tasapaksua arkea (lomalla eli kotona), eikä siitä saa mitään mitään, silloin on parempi myöntää ettei toiminut.
ihmisen kanssa ei onnistu tai ei ole elämisen arvoista, eikö teillä ole esim. naispuolisia ystäviä? Jos ajattelette vaikka lomareissua, niin olisiko lomanne yhtä mukava kenen kanssa tahansa?
Itse ajattelen, että "kestäisin, sietäisin ja pärjäisin" viikon loman esim. erään työkaverini kanssa, mutta lomasta en nauttisi hetkeäkään!
Kun sitten taas rakkaan ystäväni kanssa tunnelma olisi rentoa, oloni kevyt ja onnellinen, voisin olla täysin oma itseni ja nauttisin joka sekunnista:)
Ja olen tuntenut molemmat ihmiset 10 vuotta.
Ei ole suuria riitoja ja suurta draamaa, mutta ei myöskään läheisyyttä ja romantiikkaa. Jutellaan arkisista asioista, mutta tunnetasolla ollaan etäännytty. Tunteista puhuminen toiselle ei tunnu luontevalta. Seksi ja fyysinen läheisyys ei kiinnosta. Kun tavataan toisiaan rakastavia pariskuntia, tuntee selvästi, että ollaan erilaisia. Yhteenvetona: tuntuu siltä, että toinen on ihan kiva, mutta ilmankin voisi elää.
Ihan oppimistarkoituksessa kysyn. Meillä kun ei toistaiseksi olla etäännytty, ja toivon ettei vastaisuudessakaan.
niin että mies on jatkuvasti asettanut muut asiat tärkeämmäksi kuin minut tai lapset -> minä olen "luovuttanut" sen jälkeen kun asiasta keskusteltiin tai minä keskustelin useita kertoja -> pakko pystyä olemaan välinpitämätön miestä kohtaan tai muuten olisin aina vaan vihainen/pettynyt -> ei kiinnosta enää tehdä miehen kanssa mitään, ei harrastaa seksiä jne. -> jos olemme kotona samaanaikaan molemmat on omissa oloissaan eikä puhuta toisillemme tai tehdä mitään yhdessä
Kaikki on vielä siinä vaiheessa hehkeää. Meillä ollut tosi vakava kriisi ja se tulee kaikille. Yhdessä oltu 15 vuotta. Itse säälin eronneita ihmisiä. Yksi ero voi mennä, mutta jos niitä on kaksi, niin vika löytyy peilistä, kun sinne katsotte.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
seksihalut ei enää kohtaa, ei ole mitään yhteistä puhuttavaa eikä innostuta samoista asioista, ei ole enää läheisyyttä, riidat kiertävät samaa kehää...
tajusin just että meillähän ei toimi, silti ollaan yhdessä!
Parisuhde on ihmissuhde siinä kuin muutkin ystävyyssuhteet. Parisuhteen seurusteluvaihe on sitä aikaa jolloin ystävystyminen tapahtuu ja ilman seurustelua ei voi tietää toimivatko kemiat ja tuleeko ihmissuhde sujumaan. Monesti todellinen vuorovaikutus testataan vasta kuitenkin yhdessä asuessa. Sopivaa parisuhdetta ei siis välttämättä löydä hetkessä vaan pettymyksiä eroineen voi tulla yhden ihmisen kohdalle useampi. On ehkä vähän naivia ajatella että parisuhde kuin parisuhde saadaan toimimaan kunhan jommalla kummalla (usein kaikki vastuu siirretään naisen osaksi) on vain riittävästi tahtoa.
Te jotka ette ymmärrä että elämä jonkun ihmisen kanssa ei onnistu tai ei ole elämisen arvoista, eikö teillä ole esim. naispuolisia ystäviä? Jos ajattelette vaikka lomareissua, niin olisiko lomanne yhtä mukava kenen kanssa tahansa?
Itse ajattelen, että "kestäisin, sietäisin ja pärjäisin" viikon loman esim. erään työkaverini kanssa, mutta lomasta en nauttisi hetkeäkään!
Kun sitten taas rakkaan ystäväni kanssa tunnelma olisi rentoa, oloni kevyt ja onnellinen, voisin olla täysin oma itseni ja nauttisin joka sekunnista:)
Ja olen tuntenut molemmat ihmiset 10 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin mieheni kanssa yhdessä 7 vuotta, ennekuin menimme naimisiin. Lapsikin syntyi n, 2 vuotta häidemme jälkeen. Hänestä paljastui asioita, joista ei ollut koko seurustelumme aikana tietoakaan -en olisi voinut edes kuivitella mielessäni että hän voisi olla sellainen. Luottamuksen menetys!
Jos lapsia on, tuossa ei ole tarpeeksi syytä alkuunkaan. Lapsettomat saavat olla itsekkäitä, äidit ja isät eivät.
Sen verran vielä lisäisin että loma ei välttämättä olisi "sietämistä, pärjäämistä ja kestämistä" entisen poikakaverin kanssa vaan yksinkertaisesti samanlaista erittäin arkista olemista kuin kotonakin. Kun lomalla on, eikö siellä pitäisi olla juurikin rentouttavaa ja ihanaa, olo onnellinen. Eikö pitäisi olla jollakin tasolla erilaista kuin kotona... Jos miesystävän kanssa elo on aina vaan tasapaksua arkea (lomalla eli kotona), eikä siitä saa mitään mitään, silloin on parempi myöntää ettei toiminut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muutimme yhteen vasta kun raskauduin ja silloin jo tajusin, ettei tämä toimi. Miehelle on ihan sama, miltä kotona näyttää- usein jättää protestiksi omat alueensa (atk-pöytä) siivoamatta vaikka olisi vieraitakin tulossa. Minusta siisteys on viihtyväisyyttä, ei lattian tarvitse kiiltää mutta tavarat voisivat olla edes vähän järjestyksessä. Jatkuvia tappeluita on ollut tästä aiheesta, samoin kotitöistä. Mies "ei huomaa" tai "ei muista" mitään näihin liittyvää, minä sitten siivoan lähes kaiken. Tekee kyllä pyydettäessä mutta olen useamman kerran miettinyt että mikä helvetin työnjohtaja minäkin olen? Kai nyt lapsiperheessä on itsestäänselvyys ettei lattia-alue ole kaaoksessa ja että roskat löytävät tiensä roskakoriin??
Jos kaikki sujuu hyvin, odotan että lapsi on kouluiässä ja sitten katsotaan asumiskuviot uusiksi. Tarvitsen omaa tilaa ja inhoan tälläistä jatkuvaa venymistä! Miehestä en ole eroamassa, hyvä mieshän minulla on (ei juo/petä/loukkaa/lyö).
t. kolmannen kerran onnistunut, 15 vuotta hienoa yhteiseloa takana.
Kaikki on vielä siinä vaiheessa hehkeää. Meillä ollut tosi vakava kriisi ja se tulee kaikille. Yhdessä oltu 15 vuotta. Itse säälin eronneita ihmisiä. Yksi ero voi mennä, mutta jos niitä on kaksi, niin vika löytyy peilistä, kun sinne katsotte.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yhdessä oltu 6 vuotta. 2 pientä lasta. Meillä taitaa olla aivan erilaiset arvot. Miten sitä olikaan niin sokea toisen oikealle luonteelle?
Ensimmäisen lapsen synnyttyä mies lopetti alkoholin käytön oikeastaan kokonaan. Esikoisen ollessa vuoden aloin odottaa kuopusta ja mies aloitti opinnot itseään 5 vuotta nuorempien kanssa. Tästä seurasi koko odotusajan kestänyt ryyppääminen ja riitely. Mies oli öitä poissa, en tiedä missä. Aina annoin anteeksi.
Vuodeksi jo helpotti, mutta nyt on taas samanlaista. Tälläkin hetkellä baarissa niiden "lasten" kanssa. Luulin, että mieheltä oli jo se kahdenkympin villitys ohi. Mutta noi opiskelukaverit sitten taannutti koko miehen teiniksi.
Osittain meidän ongelmat ovat perua jo meidän erilaisista taustoista. Mä olen ydinperheessä kasvanut. Miestä on pompoteltu millon kenellekin sukulaiselle. Hänen vanhemmat on alkoholisteja, omat vanhempani absolutisteja.
Tämä taitaa olla jo toivotonta yrittää jatkaa suhdetta, koska se tarkoittaa sitä, että mä vaan annan periksi ja katson läpi sormien valehtelua, ryyppäämistä, velkoja ymym. Alkaa jo kaduttamaan, että tavattiin koskaan. Lapsia en kyllä vaihtaisi mihinkään.
Erosivat kun vaan raja ylittyi.
Äidilläni on ihana tapa olla aina oikeassa. Kännissä alkaa erolla uhkaaminen ja muuta mukavaa. Kun sana ei riitä pelotteeksi, alkoi kantamaan kotiin eropapereita. Ne toimi taas hetken että isä tekee mitä sanotaan, sitten yksi kaunis päivä isä allekirjoitti paperin.
En käsitä miksi ero olisi OK jos toinen (nainen tai mies) hakkaa, on täysi valopää suhteessa jne.
Kyllä ero on hyvästä jos kokee ettei asiat vaan toimi. Toki kannattaa aina ensin koittaa selvittää tilannetta mutta mitä järkeä on elämäänsä tuhlata siihen mitä ei vaan halua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
minkälaisessa tilanteessa mä päätyisin naimisiin sellaisen ihmisen kanssa jonka kanssa ei voi mennä edes viikoksi lomalle.
ihmisen kanssa ei onnistu tai ei ole elämisen arvoista, eikö teillä ole esim. naispuolisia ystäviä? Jos ajattelette vaikka lomareissua, niin olisiko lomanne yhtä mukava kenen kanssa tahansa? Itse ajattelen, että "kestäisin, sietäisin ja pärjäisin" viikon loman esim. erään työkaverini kanssa, mutta lomasta en nauttisi hetkeäkään! Kun sitten taas rakkaan ystäväni kanssa tunnelma olisi rentoa, oloni kevyt ja onnellinen, voisin olla täysin oma itseni ja nauttisin joka sekunnista:) Ja olen tuntenut molemmat ihmiset 10 vuotta.
Me seurustelimme vain reilun vuoden ennen naimisiinmenoa ja yhteistä onnea on takana kohta 12 vuotta. Itse asiassa tiesin jo ennen vakavaa seurustelua (hengailuvaiheessa), että tässä se on.
naiivia kuvitella että se armas aviopuoliso pysyisi täsmälleen samanlaisena koko loppuelämän kuin mitä se oli seurustelun alkuaikoina. Meistä jokainen on erilainen 40-vuotiaana kuin mitä oli esim. 25-vuotiaana. Muutos ei aina ole hyvään suuntaan. Voi tulla erilaisia kriisejä, sairauksia tmv.
Suurin osa tässä ketjussa vastanneista on varmasti ollut alussa hyvinkin rakastunut puolisoonsa, mutta arki ja aika on tehnyt tehtävänsä...
minkälaisessa tilanteessa mä päätyisin naimisiin sellaisen ihmisen kanssa jonka kanssa ei voi mennä edes viikoksi lomalle.
ihmisen kanssa ei onnistu tai ei ole elämisen arvoista, eikö teillä ole esim. naispuolisia ystäviä? Jos ajattelette vaikka lomareissua, niin olisiko lomanne yhtä mukava kenen kanssa tahansa? Itse ajattelen, että "kestäisin, sietäisin ja pärjäisin" viikon loman esim. erään työkaverini kanssa, mutta lomasta en nauttisi hetkeäkään! Kun sitten taas rakkaan ystäväni kanssa tunnelma olisi rentoa, oloni kevyt ja onnellinen, voisin olla täysin oma itseni ja nauttisin joka sekunnista:) Ja olen tuntenut molemmat ihmiset 10 vuotta.
että miten sitä sitten tulee alunperinkään menneeksi naimisiin tuollaisen ihmisen kanssa?
minkälaisessa tilanteessa mä päätyisin naimisiin sellaisen ihmisen kanssa jonka kanssa ei voi mennä edes viikoksi lomalle.
ihmisen kanssa ei onnistu tai ei ole elämisen arvoista, eikö teillä ole esim. naispuolisia ystäviä? Jos ajattelette vaikka lomareissua, niin olisiko lomanne yhtä mukava kenen kanssa tahansa? Itse ajattelen, että "kestäisin, sietäisin ja pärjäisin" viikon loman esim. erään työkaverini kanssa, mutta lomasta en nauttisi hetkeäkään! Kun sitten taas rakkaan ystäväni kanssa tunnelma olisi rentoa, oloni kevyt ja onnellinen, voisin olla täysin oma itseni ja nauttisin joka sekunnista:) Ja olen tuntenut molemmat ihmiset 10 vuotta.
jonkinlaisia mahdollisuuksia. Minä itse vielä ennen suhteen loppua ajattelin, että olen valmis elämään ilman seksiä ja läheisyyttä ja oikeaa rakkautta. Keskittyisin elämässäni vain lapseen ja opintoihin ja työhön. Kunnioitusta on erittäin vaikea rakentaa uudelleen kun se on murskattu. Minä en enää kokenut arvostavani miestä, en mitenkään halunnut häneltä mitään, eikä minulla ollut mitään tahtoa yrittääkään väkisin alkaa haluamaan! Terapiat ja muut tuntuivat ajatuksina naurettavilta kun ei tahtoa muutaa tilannetta ollut. Tilanne "luisuu" tuollaiseksi kun ei ole tahtoa parantaa sitä kotielämää sen ihmisen kanssa.
Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin miten paljosta jään paitsi jos uhraudun ja jään väkisin vain siksi koska eroaminen olisi väärin.
Erottuani löysin nimittäin miehen, jota kunnioitan vielä vuosien jälkeen. Odotan häntä yhä kotiin perhoset vatsassa, enkä ikinä tahtoisi loukata häntä ja saattaa asioita kotona samaan jamaan kuin ne olivat edellisessä suhteessa. Tämä on jotain ihan muuta kuin se edellinen suhde oli. Tässä suhteessa minä todella haluan ja rakastan. Ja tästä ei pitäisi jäädä paitsi kenenkään.
Entisellä miehelläni on myös uusi vaimo ja asiat tuntuvat olevan hyvin. Lapsi tapaa säännöllisesti ja tyytyväisenä isäänsä. Ei kulisseja, ei jatkuvaa kireää ilmapiiriä.
Et selkeästi ollut valmis solmimaan pysyvää suhdetta tai ollut edes tarpeeksi kypsä tajuamaan että hyvän suhteen eteen täytyy tehdä töitä!
naiivia kuvitella että se armas aviopuoliso pysyisi täsmälleen samanlaisena koko loppuelämän kuin mitä se oli seurustelun alkuaikoina.
jo avioliiton lyhyen oppimäärän alkeisiin? Ei kukaan oletakaan, että elämä tulee säilymään samanlaisena vuosikymmenestä toiseen.
Ja juuri tämän takiahan siellä alttarilla kysytään, tahdotko rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä. Kriisit, muuttumiset sun muut ovat juuri näitä "käymisiä"!
ihmisen kanssa ei onnistu tai ei ole elämisen arvoista, eikö teillä ole esim. naispuolisia ystäviä? Jos ajattelette vaikka lomareissua, niin olisiko lomanne yhtä mukava kenen kanssa tahansa?
Itse ajattelen, että "kestäisin, sietäisin ja pärjäisin" viikon loman esim. erään työkaverini kanssa, mutta lomasta en nauttisi hetkeäkään!
Kun sitten taas rakkaan ystäväni kanssa tunnelma olisi rentoa, oloni kevyt ja onnellinen, voisin olla täysin oma itseni ja nauttisin joka sekunnista:)
Ja olen tuntenut molemmat ihmiset 10 vuotta.