Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Vierailija

Koin synnytyksen aikana niin kovaa kipua, että olin pahoillani, etten kuollut edelliseen supistukseen kun seuraava alkoi tulla. Te jotka olette kokeneet vastaavaa, mistä olette saaneet rohkeutta tehdä seuraavan lapsen?

Sivut

Kommentit (41)

vain laimenee. Se kipu vain on niin kertakaikkisen, sanoinkuvaamattoman karmaiseva. En edes tajua, miten olisin selvinnyt ilman epiduraalia, kun senkin kanssa meinas mopo lähteä täysin käsistä. Mulla kivun lisäksi pahoinvointia, joten oksentelin siinä sitten supistusten lomassa.



Mutta kyllä reippaana vielä ajattelin yhden synnyttää (jos siis raskaudun). Eihän siinä muu auta:)

Ensin mäkin ajattelin sitä päivittäin, sitten viikoittain, sitten en enää juurikaan. Alkuun tuli hyvin ahdistavia flash backejä siitä karmeasta tunteesta kun sisukset vääntyy eikä mitään voi tehdä, että pääsisi pakoon, hyi... Mutta kyllä se siitä. Eikä toisella kertaa satu niin paljoa, kun on paikat jo auki.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kiva kun vastasit. Onnea sulle seuraavaan raskauteen ja synnytykseen! Minäkin haluisin vielä ainakin yhden pikkuisen, kun tuo esikoinen on niin tavattoman ihana. Mulla ei ollut synnytyksessä pahoinvointia, mutta sen sijaan menetin todellisuuden tajun aivan totaalisesti. Epiduraalin sain, mutta liian myöhään.



Lainaus:

vain laimenee. Se kipu vain on niin kertakaikkisen, sanoinkuvaamattoman karmaiseva. En edes tajua, miten olisin selvinnyt ilman epiduraalia, kun senkin kanssa meinas mopo lähteä täysin käsistä. Mulla kivun lisäksi pahoinvointia, joten oksentelin siinä sitten supistusten lomassa.



Mutta kyllä reippaana vielä ajattelin yhden synnyttää (jos siis raskaudun). Eihän siinä muu auta:)






Olisi niin ihanaa kun ei tietäisi, mitä synnytyskipu on. Kumpa sen voisi pyyhkiä pois mielestä.



Lainaus:

Ensin mäkin ajattelin sitä päivittäin, sitten viikoittain, sitten en enää juurikaan. Alkuun tuli hyvin ahdistavia flash backejä siitä karmeasta tunteesta kun sisukset vääntyy eikä mitään voi tehdä, että pääsisi pakoon, hyi... Mutta kyllä se siitä. Eikä toisella kertaa satu niin paljoa, kun on paikat jo auki.


Mä en enää muista sitä kipua, synnytyksestä reilu vuosi. Mä vielä muistan sen kauhun ja paniikin, mut itse kipumuistoa mä en enää tavoita.

Toisen lapsen haluan, ja kun kerran synnytyksestä näemmä selviää hengissä, niin en ajattele miten sit seuraavan kans menee.:) Mä luotan siihenkin, et tällä kertaa mun synnytys ois hyvällä tuurilla vähän lyhyempi, eka kesti parisen vuorokautta+pari päivää ennakoivia, tiheitä supistuksia.



Joten kyllä se siitä ap. Aika auttaa, jossain vaiheessa sä et enää ajattele sun synnytystä niin paljoa.

Mutta kuten muutkin sanoneet niin aika kultaa muistot. Ei toki unohdu mutta sen verran ottaa etäisyyttä että niin vaan minäkin sinne toistamiseen menin - ja ei muuten yhtään helpottanut että olin jo kerran sen rääkin kokenut... Ja kun siitä kuitenkin hengissä selvisi ja se palkinto maiilman paras.



Sitä kyllä oon joskus miettinyt että miten siihen syntyvään vauvaan vaikuttaa kun äiti kiroaa tuskissaan ja tunnelma on enemmän kuin ahdistava...



Ja miten ihmeessä toiset vaan synnyttää ilman mitään sen kummempaa tuskaa.

kyllä ajattelen niin, että kipu tuntuu eri ihmisillä eri tavalla. Itsellä synnytyskipu on ollut "siedettävää", mutta en usko, että se johtuu millään tavalla minun reippaudesta.



Jos synnytyskipu pelottaa, kannattaa kysyä neuvolasta lähetettä pelkopolille. Siellä voi käydä, vaikka ei vielä olisi raskaanakaan, mutta jos pelko vaikuttaa raskaushaaveisiin.







Lainaus:

vain laimenee. Se kipu vain on niin kertakaikkisen, sanoinkuvaamattoman karmaiseva. En edes tajua, miten olisin selvinnyt ilman epiduraalia, kun senkin kanssa meinas mopo lähteä täysin käsistä. Mulla kivun lisäksi pahoinvointia, joten oksentelin siinä sitten supistusten lomassa. Mutta kyllä reippaana vielä ajattelin yhden synnyttää (jos siis raskaudun). Eihän siinä muu auta:)


oli lapsena juuri tuollaista. Muistan, kuinka toivoin sängyssä, että "tulis viikatemies ja korjais pois". Oma synnytykseni ei sattunut läheskään niin paljon.

Saat ainakin erityisen hyvää kohtelua, kun menet seuraavan kerran synnyttämään, niin ottavat pelkosi tosissaan.



Esim minä sain seuraavassa synnytyksessä epiduraalin ihan heti kun halusin, eikä enää puhuttu siitä, että täytyy olla auki sen ja sen verran. Kolmannessa synnytyksessä sain spinaalipuudutteen vielä 10 cm auki ollessani ponnistusvaihetta varten, kun sen satuin haluamaan.



Ystäväni taas synnytti toisen lapsensa vaikeasti imukupin avulla. Hänelle sanottiin, että puudutetta ei ehditä antaa, kun hän oli 8 cm auki ja ettei siitä olisi hyötyäkään, kun synnytys olisi kohta ohi. Oli kyllä aika h#%&¤##%ä hänen synnytyksensä! Miten minulle ehdittiin antaa puudute ja hänelle ei?

Mulla on synnytyksestä nyt 2kk, eikä enää ollenkaan kauhistuta koko synnytys,vaikka supistuskipu oli tosiaan sitä luokkaa että teki mieli hypätä 7. kerroksesta alas ja tuntui kuin joku olisi leikannut vatsan auki ja väännellyt sisälmyksiä. Hyvinkin voisin taas synnyttää mutta taitaa nyt lapsiluku olla kahden lapsen jälkeen täynnä :) tsemppiä seuraavaan synnytykseen, kyllä siitäkin selviät :)

samalla synnyttäjälläkin. Ja yleensä tosiaan ensimmäinen synnytys on pahin. Itelläni on kokemusta 22 h tunnin, 2,5 tunnin ja 6 tunnin synnytyksestä ja mielestäni kivuliamman (joka oli myös lyhyin) synnytyksen kipu häipyi nopeimmin mielestä. En ehtinyt väsyä niin lyhyen synnytyksen aikana, vaikka en ehtinytkään saada mitään helpotusta kipuun. Siinä vaiheeessa kun synnytyssupistukset alkavat muistuu mieleen, että tällaisiahan ne tosiaan olivat. Aina niistä on hengissä selvitty :-) ja kuten jo aikaisemmin on kerrottu että kipu unohtuu ajan kanssa, yllättävänkin nopeaa.

- Kolmen lapsen äiti

ja synnytyksestä on jo 2v7kk. Joka kerta kun joudun puhumaan tai ajattelemana synnytystä tulee itku. Se kipu oli ihan kamalaa ja edelleen muistan synnytyksestä vain sen kivun.



Toisen lapsen alkuunsaattoa pelko kyllä viivästytti, mutta ku miehen kanssa molemmat kovasti toista lasta haluttiin, päätin uskaltautua yrittämään. Muutama kuukausi meni ensin niin, että alintajuntasesti välttelin seksiä ovulaatioaikana vaikka muka yritettiin raskautumista. Lopulta halu saada vauva voitti ja muutaman kuukauden todellisen yrityksen jälkeen tulin raskaaksi.



Nyt olen viimisilläni raskaana ja tätä pelkoa on yritetty pelkopolilla lievittää. Olen keskustellut kätilön ja synnytyslääkärin kanssa ja edessä on vielä pelonhallintaharjoituksia psykologin kanssa. Omasta meilestäni pelko on hieman lieventynyt (en mm. enää herää yöllä ahdistuskohtauksiin/puristavaan tunteeseen rinnassa). Eniten minua on rauhottanut tieto siitä, että kun saavun synnyttämään, henkilökunta siellä on tietoinen peloistani ja minuun ja kivunlievitykseen on luvattu kiinnittää erityistä huomiota.



Suosittelen kyllä pelkopolia muillekin synnytyspelosta kärsiville.

ja kaksi lasta on, kolmas haaveissa jo vaikka vauva on vauva 6kk. kyllä sen kestää vauvan takia.

kätilökin sano että oli selkästi ihan kauheet kivut.

Lainaus:

ja synnytyksestä on jo 2v7kk. Joka kerta kun joudun puhumaan tai ajattelemana synnytystä tulee itku. Se kipu oli ihan kamalaa ja edelleen muistan synnytyksestä vain sen kivun. Toisen lapsen alkuunsaattoa pelko kyllä viivästytti, mutta ku miehen kanssa molemmat kovasti toista lasta haluttiin, päätin uskaltautua yrittämään. Muutama kuukausi meni ensin niin, että alintajuntasesti välttelin seksiä ovulaatioaikana vaikka muka yritettiin raskautumista. Lopulta halu saada vauva voitti ja muutaman kuukauden todellisen yrityksen jälkeen tulin raskaaksi. Nyt olen viimisilläni raskaana ja tätä pelkoa on yritetty pelkopolilla lievittää. Olen keskustellut kätilön ja synnytyslääkärin kanssa ja edessä on vielä pelonhallintaharjoituksia psykologin kanssa. Omasta meilestäni pelko on hieman lieventynyt (en mm. enää herää yöllä ahdistuskohtauksiin/puristavaan tunteeseen rinnassa). Eniten minua on rauhottanut tieto siitä, että kun saavun synnyttämään, henkilökunta siellä on tietoinen peloistani ja minuun ja kivunlievitykseen on luvattu kiinnittää erityistä huomiota. Suosittelen kyllä pelkopolia muillekin synnytyspelosta kärsiville.




Onko synnytyksessä samoja henkilöitä, joiden kanssa noita asioita menet läpi? Mitä, jos kohdallesi sattuva kätilö vaan päättää, että kyllä sä pärjäät?



Mäkin keskustelin etukäteen kivunlievityksestä ja kaikki meni tosi hienosti kunnes jouduin sinne saliin. Olin siis osastolla valmiina ennen synnytyksen alkua. Osastolla hlökunta olikin aivan ihanaa ja kannustavaa ja pärjäsin keinutuolin ja kävelyn ansiosta ihan ilman mitään siihen 8cm saakka, kunnes ajattelin, että nyt on varmaan parasta mennä saliin.



Silloin kaikki muuttui: epiduraalin sain, kuten oli sovittu, mutta en saanutkaan liikkua enkä nousta sen jälkeen vaikka nimenomaan henkilökunnan kanssa olimme etukäteen valinneet sellaisen kivunlievitysmuodon, joka ei poista liikkumista. (Tiesin sen, että ihan välittömästi pistoksen jälkeen ei saa liikkua, mutta minulta se kiellettiin kokonaan)

Yhtäkkiä mä olin oksitosiinitipassa ja letkuissa sängyllä ja supparit olivat ihan järkyttäviä enkä mihinkään saanut enää otetta. Supparit olivat siihenkin asti olleet kovia -ihan luonnostaan ja pystyin niiden kanssa olemaan vallan mainiosti pienessä liikkeessä, etukumarassa tai keinutuolissa.

Siitä alkoi mun neljän tunnin helvetti kun astelin saliin. Olen niin katunut, etten ollut osastolla siihen asti kun olisin ollut täysin auki. En vain tajunnut että yhden oven jälkeen onkin ihan toinen maailma vastassa.

ja sen lisäksi ihmisillä on varmasti erilainen kipukynnys.



Itselläni on kokemusta ensin kahdesta kamalasta synnytyksestä ja sitten yhdestä helpohkosta. Molemmat kamalatkin olivat erilaisia, ensimmäinen oli alusta asti tuskaa, mikä johtui siitä että lapsi oli liki liian suuri lantiolleni ja jumittui luihin kiinni. Kipu oli kaoottista ja repivää, eikä kadonnut supistusten välillä.



toisessa synnytyksessä oli aluksi varmaankin normaalia synnytyskipua: rytmikästä ja polttavaa mutta ei pelottavaa. En edes tajunnut eluksi, että minulla oli synnytyssupistuksia, koska ne olivat niin erilaisia kuin edellisellä kerralla. Tämä lapsi olikin sopivan kokoinen, mutta tuli lopulta avotarjonnassa. Muistan vieläkin hetken, kun kipu muutti luonnettaan ja tajusin, että joku on taas menossa pieleen. Lisäksi ponnistusvaihe oli traumaattinen, sillä en saanut epiduraalia vaikka siitä oli sovittu ja avotarjonnan takia kätilöt repivät minulle ruhjeet.



Kolmas olikin sitten helppo ja nopea, kipu luonnollista ja asiaankuuluvaa ja ponnistusvaihe nopea. Lapsi oli samankokoinen kuin toinen, mutta tuli oikeassa asennossa.



Summa summarum: minun mielestäni normaali synnytyskipu on sellaista, jota voi hallita, joka on luonnollista, rytmikästä ja joka unohtuu. Kaoottinen ja epäsäännölliseen synnytykseen liittyvä kipu ei unohdu, saa aikaan paniikkia ja kauhua.







Lainaus:

kyllä ajattelen niin, että kipu tuntuu eri ihmisillä eri tavalla. Itsellä synnytyskipu on ollut "siedettävää", mutta en usko, että se johtuu millään tavalla minun reippaudesta.


Mistä joku niin päättelee, että synnytykset helpottuvat sitten, kun eka kerta on koettu??? Aivan kuin pilde olisi venähtänyt jotenkin ekasta kerrasta ja ne seuraavat vauvat vaan tipahtelee sieltä ulos.



Haloo, JOKAINEN synnytys on erilainen (tai voi olla samanlainenkin) kuin edellinen. Synnytystä ei voi kukaan hallita tai päättää, se on kuin sää - et tiedä, mitä tulossa on. Että sillä mielellä kannattaa sinne saliin olla menossa. Eikä suunnitella synnytystään etukäteen liian tarkasti, kuten moni nykyään tekee (Ja pettyy ja masentuu).

ja toisessa synnytyksessä ihan yhtä kovasti. Sain vain onneksi epiduraalin aikaisemmin ja synnytys oli puolet lyhyempi. Kolmattakin kertaa olen menossa. Enkä edelleenkään pelkää kipua, vaikka se räjäyttää tajunnan tai vie sen mennessään. Odottelen taas epiduraalin tuomaa taivaallista rauhaa.

Mulla kans meni viimeisessä synnytyksessä 40 min. neljästä sentistä kymmeneen. Eikä puudutusta ehditty antaa. Siinä meinasi epätoivo iskeä.



Lainaus:

ja aukesin vajaassa tunnissa 3 sentistä 10 senttiin. Voitte uskoa, että olin miltein tajuton kivusta.




Mutta kyllä minäkin olen sen kivun jo unohtanut. Tiedän, että se sattui, mutta en enää pysty kuvittelemaan miten paljon.

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat