Mulla oli kamala synnytys

en ole edes ilokaasua saanut.



Lohduksi ja tsemppaukseksikin Sinulle samaa kokenut.



v.1971 synnytin ensimmäiseni kätilöopistolla. Käynnistys tapahtui niin, että joka toinen tunti laitettiin poskeen limakavolle pilleri jolla toivottiin supistusten alkavan.



Ei ollut laskettu aika vielä, joten kai sekin jumitti asiaa ja aika kului; pillereitä poskeen, ei saanut sihen aikaan nousta, ei syödä mitään vaikka ensin kului päivä, tuli ilta ja aamu ja ei ollut synnytyksestä tietoakaan.



Kivut alkoivat jo tuntua, mutta aika kului iltaa kohden...



En tiennyt että äitini oli tosi huolissaan, sillä siihen aikaan ei ollut mahdollista puhua puhelimessa synnytyssalissa. Äitini oli soitellut ja kyllästynyt saamiinsa vastauksiin ettei tapahdu mitään. Hän alkoi jo pelätä ja oli sanonut -Mutta onhan sinne ovi! Hän oli vaihtamassa minua Naistenklinikalle työnantajani kanssa yhteistyössä, oli hyvät välit työpaikkaan ja olivat myös huolissaan.



Tuolloin toisena päivänä neljän aikoihin lääkäri sanoi ettei vauva tule syntymään alakautta, joten seuraavana päivänä tehtäisiin sektio. Jippii!



Tempaisin itseni sängyltä lähteäkseni osastolle ja syömään vihdoin, mutta lapsivesi tulikin. Hyvästi illallinen.



Siinä makasin selälläni ja tunsin kaikki helvetilliset tuskat. Yötä kohden olin jo aivan loppu, hermoromahdus suurin piirtein, tuskan hiki oli koko ajan ja kuuma...avasin kapean ikkunan kun jäin yksin, tarvitsin raitista ilmaa...otin sukatkin pois kuumissani, en ajatellut kuinka tärkeät, niistähän pidettiin kiini ponnistaessa.



Lääkäri tuli käymään ja huomatessaan avonaisen ikkunan marraskuun lopulla karjaisi että j...lauta kakara jäätyy kun syntyy, johon minä loppuun väsyneenä että ihan sama.



Aamuyöstä vauva vasta pienehkö syntyi, tuskat loppuivat siihen ja tuhat anteeksipyyntöä ilmoitin kätilölle. Vauva oli se tärkein mistä olin haaveillut, ja olisin halunut olla kunnolla siellä. En valittanut vaikka olin revennyt peräaukkoon asti. Syy oli minun, kun epätoivoisena kovista kivuista päätin ponnistaa ilman kätilön lupaa, ajattelin vain että tulkoon vaikka kohtu kokonaisena mutta nyt ne kivut loppuu...ompeleita aika paljon. Olinkin sitä mieltä etten varmaan tule synnyttämään...



Mutta, enkös lapsirakkaana alkanut odottaa kun vauva oli vasta 4kk ikäinen. Synnytys tuli heti mieleeni, kuinka haluaisin mennä sitten "uutena" synnyttäjänä ja olisin ihan kunnolla, koittaisin hillitä itseni jne.



Vauva oli yliaikainen mutta onneksi kotona alkoivat supistukset. Lähdin synnyttämään toiveikkaana sillä vauvan tosiaan halusin, useammankin lapsen vaikka saisi kokea kauheita synnytyksiä, ilman synytystä taas en saisi niitä lapsia.



Synnärin ovella huomasin että nyt meni pieleen ajatukseni olla oikein hyvä synnyttäjä, kun kätilö olikin sama ja hän varmaan muistaa minut.



No, fiksu kätilö oli kuin ei mitään olisi vuosi taksepäin tapahtunutkaan ja yritin olla huutamatta jne. Olihan kuitenkin lähtökohta parempi, supistuksia jo kotoa asti ja kohdunsuu auki jonkin verran.



Seuraavan päivään meni edellisestä illasta, kai välillä voihkin ja ääntelin, mutta muuten ei dramatiikkaa. Olisipa ollut nykyistä kivunlievitystä niin olisin kyllä halunut.



Vielä kolmas ja neljäs synnytys Kätilöopistolla ilman mitään kipulääkitystä, mutta lapsia halutessani tiesin että jos en synnytä, ei ole lapsiakaan, joten välillä oikein ajattelin, että sattukoon vaan, kunhan saan vauvan, ison perheen.



En koskaan valitellut lasten määrää ja rasitusta, valvomista jne. Lapset eivät olleet minulle paha asia, synnytys kyllä. Lapsia jaksoin hoitaa ja valvoa mutta en olisi halunut synnyttää, ja synnytin kuitenkin. Lapset olivat kaikki toivottuja, en koskaan harkinnut aborttia, lapsiahan halusinkin.



Oli ihanaa saada kivunlievitystä parille "iltikselle" ensimmäisten lasten ollessa jo isompia ja halutessani muutaman lapsen vielä.



Koin minäkin elämäni aikana hyviä synnytyksiä ilman kovia kipuja, kaksi viimeistä. Tottakai kipujakin oli noissa viimeisissä synnytyksissä, mutta tunne että saan kipuun lievitystä, kohdunkaulan puudutuksen jos tarvitsen, oli jo puolet kipulääkkeestä, noin koin sen.



Ap kysyt mistä kukin saa rohkeutta seuraavaan synnytykseen kivuliaan kokemuksen jälkeen. Minä ainakin uskaltaisin synnyttää nykypäivänä kun on epiduraalit ym. Monet kehuvat kuinka ovat saaneet apua.



Sisareni jopa olisi saanut Naistenklinikalla aikoinaan valitsemaansa lievitystä, mutta hän oli päättänyt ettei ota mitään. Ensimmäinen synnytys ja sanoi etukäteen noin. Hänellä oli kovia kipuja, mutta koki ne sen verran vähän aikaa kestäviksi ettei katsonut tarpeelliseksi. Jos olisi mennyt yli tuon kolmen-neljän tunnin kai olsi alkanut miettiä lääkettä.



Hienosti kesti ilman. Vauva oli pieni, 2500g ponnistaa ulos kun minä "rusautin" kuopuksen nelinkontin, vauva painoi 4500g. Laitoin "rusautin" sillä saattoi kuulua rusahdus vauvan syntyessä, koska solisluu oli poikennut, isolla vauvalla voi käydä näin, muuten ei kai olisi mahtunut rassukka.



Ap, kun nyt elelet vauvasi kanssa, vauva alkaa kohta hymyillä, jos äskettäin olet synyttänyt ja viikottain huomaat kaikkea kivaa vauvassasi. Hän on ihmeellinen, saat paljon mukavia aikoja vauvasi kanssa.



Mutta vauva kasvaa, ajattelet kenties kuinka olisi kivaa jos lapselle tulisi ainakin yksi sisarus...mutta se synnytys. Silloin ei auta muu kuin valita, ei vauvaa tai sitten vauva ja synnytys. Näin kovetin itseni miettimällä seuravaa lasta. Tiesin mahdollisen tuskan synnyttäessäni, mutta samalla tajusin ettei ole sitten vauvaakaan ja niin päätin kivunkin uhalla saada lapsia lisää.



Kun etukäteen tietää mihin joutuu, hyväksyy sen paremmin, ja ei unohdeta Sinun tapauksessasi ap, Sinä saat kivunlievitystä, jota minä en saanut neljässä ensimmäisessä synnytyksessä, ja silti olen hengissä, onnellinen kuuden lapsen äiti.



Oikein mukavia vauva-aikoja sekä hyvää jatkoa joko tämän lapsesi kanssa tai mahdollisen sisaruksen/sisarusten.

paikoillaan, että neula saadaan oikeaan paikkaan. Minut on puudutettu ja heti kun puudutus on vaikuttanut, olen ponnistanut. Osaan ponnistaa puudutettunaki. Kivut häviävät, mutta tarve ponnistaa ei.

- Ensimmäinen nopea synnytys n. 3 h, kovat kivut, mutta ehdin saada paraservikaalipuudutuksen, ei jäänyt pahoja traumoja, vain ponnistusvaiheessa vähän huusin.



- Toinen synnytys, alle 2 h, erittäin kovat kivut, synnytys eteni niin nopeasti, etten itse ehtinyt "mukaan" vaan menin täysin paniikkiin. Puudutuksia en ehtinyt saada. Jäi traumoja ja kätilökin vieä 4 vuotta myöhemmin muisti minut kun menin kaksosia synnyttämään. Huusin, kiroilin ja itkin.



- Kolmas synnytys, kaksosten synnytys. Synnytys eteni verkkaisesti, kesti yli vuorokauden, koko ajan supistukset siedettäviä ja kun sain vielä epiduraalin, jäi ihan hyvä muisto tuosta synnytyksestä. Epäilen, että kaksosten synnytys oli siksi helpompi, että kohtulihas oli niin venyttynyt, eikä jaksanut supistella niin rajusti vaan synnytys eteni hiljalleen ja hallitusti. Ei tarvinnut kirota ja vain ponnistuvaiheessa lähti vähän ääntä :-)

Summa summarum: minun mielestäni normaali synnytyskipu on sellaista, jota voi hallita, joka on luonnollista, rytmikästä ja joka unohtuu. Kaoottinen ja epäsäännölliseen synnytykseen liittyvä kipu ei unohdu, saa aikaan paniikkia ja kauhua.

Ajattelen juuri samoin. Itselläni oli normaali synnytys, ja normaali kipu, niin kuin sen nyt voi ilmaista. Kävi siis ihan saa***an kipeää ja tuntui, että kuolen siihen, mutta välillä aina helpotti (supistusten välissä siis, paitsi loppuvaihe oli yhtä supistusta). Oli kuitenkin suunnattomasta kivusta huolimatta jotenkin sellainen luonnollisen tuntuinen olo, siis että sitä vaan meni virran mukana jne. Jotenkin ihan extreme-kokemus! :) Jäi tosi hyvät muistot synnytyksestä, vaikka annettu epiduraalikaan ei toiminut. Synnytystäni muistelen hymyssä suin ja kaiholla, mielelläni. Toista en silti aio tehdä (ei johdu synnytyksestä). :)

Joku mainitsi tuon, että tuli pahoinvointia vielä niiden synnytyskipujen lisäksi. Toisilla (itseni mukaan lukien) voi se kipu olla niin kovaa, että aiheuttaa huonon olon, ja pitää oksentaa. Itsellä helpotti oksetusolo heti kun sain impata vähän ilokaasua. Mutta siis selkeästi se kova kipu aiheutti ainakin minulla sen oksetusolon.

Tsemppiä ap, kyllä uskon että kipu jollain tasolla unohtuu, mutta kannattaisi ehkä käydä keskustelemassa juurikin pelkopolilla kun toisen lapsen yrittäminen on ajankohtaista.

Minä olin tokassa synnytyksessä sairaalassa vasta ponnistusvaiheen alkaessa - ei ehditty edes esittäytyä kätilön kanssa saati mitään puudutella.

Toisen kerran piti ottaa verikokeet ennen kuin olisivat antaneet puudutteen. Tulosten valmistuttua lapsikin oli jo maailmassa.

paikoillaan, että neula saadaan oikeaan paikkaan. Minut on puudutettu ja heti kun puudutus on vaikuttanut, olen ponnistanut. Osaan ponnistaa puudutettunaki. Kivut häviävät, mutta tarve ponnistaa ei.

Eihän mistään voi olla 100% varma. Synnytyksessä eteen voi tulla niin monia yllättäviä tekijöitä ja tottakai lapsen ja oma henki/terveys on etusijalla. Ja eihän se millään voi olla varmaa, että juuri kyseinen kätilö ja lääkäri on työvuorossa minun H-heteklläni (unelma tilannehan se toki olisi), mutta luotan kyllä, että henkilökunta tekee osastonlääkäriltään saamiensa ohjeiden mukaan parhaansa kivunlievitykseni suhteen. Ja toki osaan näiden keskustelujen jälkeen itsekin pyytää ja vaatia paremmin kun on olemassa suunnitelma mimmonen kivunlievitys missäkin vaiheessa todennäkösimmin auttaisi.



Meillä ei ole mitään odotteluososastoa, jossa kärvistellään johonkin asti ja sitten vasta pääsee synnytysosastolle. Tuolla synnyttäjät otetaan sisään synnytysosastolle, jossa alkututkimusten jälkeen saa oman pienen huoneen missä voi olla siihen asti kun tilanne vaatii synnytysaliin siirtymisen. Tähän huoneeseen palataan myös synnytyksen jälkeen "tutustumaan" vauvaan rauhassa ja sit jossain vaiheessa joidenkin tuntien jälkeen siirretään synnytäneiden osastolle. Olen siis koko ajan saman osaston henkilökunnan hoidettavana ja osastolla jossa kaikkien kivunlievitysten antaminen on mahdollista.



Ja pakkohan tässä on vaan johonki yrittää luottaa ja joku oljenkorsi itelleen etsiä. Vauva on mahassa ja sieltä lähtee jossain vaiheessa syntymään, eikä mulla ole muuta vaihtoehtoa enää kuin synnyttää se, kun kerta alulle se on pantu.

kestää niin vähän aikaa ja se lopputulos on sylissä niin ihana että kolme kamalaa synnytystä on takana, neljättä odotellaan.



En ajattele synnytystä. Se tulee ja menee. Kamalana.

kipu unohtuu, kyllä ... ja sitten sitä jo onkin valmis uuteen raskauteen. Mutta itselläni kävi niin, että kun seuraava synnytys käynnistyi, niin kyllä heti ekasta kunnon supistuksesta oli pakko todeta: ainiin, tätä se on ja kipu tulee vain yltymään. Mutta sen kesti paremmin, kun tiesi, että kohta koitos on ohi ja kipu loppuu siihen hetkeen kun lapsi syntyy. Ja osasin myös paremmin pyydellä kipulääkitystä, kun oli kokemusta siitä miten oma keho synnytyksessä toimii.



Neljä lasta olen synnyttänyt. Viimeisin ei ollut sen kivuttomampi kuin aikaisemmatkaan, vaikka olikin paikat jo hyvin venyneet! Mielelläni en enää uutta raskautta ajattele, osittain johtuen synnyttämiseen liittyvästä kivusta, osittain sitten ihan muista syistä.



Jos asia tuntuu myllertävän mielessäsi, hae keskusteluapua, neuvolasta osaavat ohjata eteenpäin.

kun en moneen vuoteen ole ottanut puudutuspiikkiä hampaiden paikkaukseen, enkä kahden hampaan juurihoitoonkaan ja hyvin ne kivut kestin, mutta synnytyksessä otin kyllä epiduraalin ja paracervikaalin, oli sen verran pahempaa tuo kipu. Tosin olen pienikokoinen ja lapsi oli 4,400...jos se teki kivusta pahempaa...

Meni muuten epiduraali vielä pieleen, oli joku virolainen nukutuslääkäri, joka tuikkasi sen niin, että toinen puoli puutui ja toinen tunsi kivut erittäin hyvin..

Ja en koskaan ikinä aio enää synnyttää. Jos vahingossa raskaudun vaadin keisarinleikkauksen. Vaikkakin lopputulos on ihana, en kestä ajatustakaan alatiesynnytyksestä. Makasin ja toivoin kuolemaa supistusten välillä, en pystynyt edes huutamaan, mieheltä pyysin että lopettaa mun tuskat heti. Ja normaalisti kestän kovaakin kipua, tämä kivun luonne vaan minulle on sietämätön.

Mulla eka synnytys oli ihan kamala, lähinnä imukupin vuoksi ja kun vauva ei laskeutunut. Ensimmäinen ajatus vauvan nähtyäni oli että luojan kiitos että on poika, ettei joudu itse koskaan samaan tilanteeseen synnyttämään.



Kammo jäi, mutta kipu hälveni muistista. Kummasti sitä seuraavat lapset uskalsi synnyttää. Tosin kävin pelkopolilla ennen tuota toista lasta ja vaihdoin sairaalaa:) Helpotti.

Itselläni oli aivan kamala synnytys viime kesänä. Se kesti 24 h ja ponnistus yli tunnin. Ajattelin että ihan oikeasti kuolen siihen kipuun. Kätilöt kättärillä olivat aivan ihania ja he automaattisesti tarjosivat kipulääkkeitä, minun ei tarvinnut pyytää mitään. Lopulta imukupilla joutuivat vetämään vauvan ulos kun oli huonossa asennossa ja sain siinä yhteydessä ison repeämän. En pystynyt neljään viikkoon mitenkään istumaan kipujen takia.



Mutta nyt poika jo 7 kk ja tuo on muisto vain. Minulla jopa ollut jo vauva kuume ja voisin vaikka uuden pyöräyttää. :)

Olin 8 cm auki kun menin sairaalaan. Kätilölle tuli KIIRE pyytää anestesialääkäri äkkiä paikalle laittamaan spinaalia että varmasti ehtisi. Ja jollekin muulle ei siinä vaiheessa enää suostuta antamaan.

(No se tumpelo lekuri ei saanut 20 minuutissa puudutusta laitettua ja sitten en enää pystynyt pidättelemään että se siitä kivunlievityksestä)

Hänelle sanottiin, että puudutetta ei ehditä antaa, kun hän oli 8 cm auki ja ettei siitä olisi hyötyäkään, kun synnytys olisi kohta ohi. Oli kyllä aika h#%&¤##%ä hänen synnytyksensä! Miten minulle ehdittiin antaa puudute ja hänelle ei?

että se meni ihan pieleen ja haluan tehdä sen uudestaan paremmin. Toinen synnytys ei ollut niin kivulias, kun ei ollut tehostavaa tippaa ja olin tyytyväinen synnytyksen jälkeen.

Ekassa synnytyksessä kohdun suulle laitettava puudute ei tehonnut yhtään ja tokassa taas se vei kivun kokonaan pois.

juuri niin kuin pitikin, mutta ne TUSKAT.



Synnytyksestä on aikaa jo 4 vuotta, mutta silti kun asiaa muistelen saan ne tuskat mieleeni elävästi.



Muistan ajatelleeni, että en halua enää tätä kok hommaa, joku voi ottaa vauvan ja tehdä sille mitä thatoo kunhan minä saan menettää tajuntani tai perua koko jutun.



Yritin rukoilla ja hengittää mutta kivun läpi oli vaikea ajatella mitään. Se oli hirvittävää. Ei kipulääkkeitä.



Olen nähnyt usein synnytyspainajaisia. OLen ihan paniikissa unessa, jossa tiedän joutuvani kohta synnyttämään. Tuskien keskeltä kätilö sanoo että nyt voidaan alkaa ponnistaa, mutta kaikki voimat on jo mennyt sekä halu edes saada koko vauva niissä tuskissa ja silti on vielä pakko ponnistaa ja tuntea se tuska.



Mutta sitten... sieltä tuleekin vauva :) jota ei ehkä enää tahdokaan antaa minnekään.



Olin ihan varma etten enää koskaan synnytä.. nykyään välillä en enää ole niin varma.

Mulla ainakin toinen synnytys oli paljon kivuliaampi ja epämiellyttävämpi kokemus. Johtui varmaan osittain juuri siitä, että tietää jo sen sattuvan tosi paljon ja suurin piirtein koska se kipu tulee. Mutta kiputuntemukset tosiaan ns. unohtuvat ajan kanssa.

Oon jostain lukenut tutkimuksen, että 30 % äideistä kokee synnytyskivun aivan kamalana, 60 % siedettävänä ja 10 %:lle synnytys on helppo/kivuton.



Itse kuulun tuohon 30 %:iin joilla synnytykset ovat olleet kamalan kivuliaita. Ensimmäinen oli käynnistettynä aivan kamala ja usean vuorokauden ja 100 min ponnistuksen jälkeen päätyi imukuppiin ja minut revittiin aivan riekaleiksi.



Toista synnytystä aloin pelkäämään vasta raskaana ollessa, vaikka edellisestä oli aikaa 4 vuotta. Loppuen lopuksi minut saatiin synnyttämään alakautta ja synnytys olikin "normaali" vaikka edelleen tosi kivulian.



Nyt kun lapset ovat miltei 8 v ja 12 v haaveilen kolmannesta. Haaveilen myös siitä, että saisin normaalin kivuttomamman synnytyksen. Toisaalta epäilen, voisiko sellaista minulle tullakaan.



Olisi kiva tietää, pystyykö mitenkään etukäteen päättelemään ketkä äideistä kokevat ne kivuliaat synnytykset (esim. kenellä kudokset venyvät kivuliaasti ja palautuvat hitaasti ja kenellä taas "normaalimmat" kudokset). Jos täällä kätilöitä tai lääkäreitä paikalla, olisi kiva kuulla kommenttia tähän?



Tosin tiedän ettei synnytyksiä pysty täysin ennakoimaan. Esim. ensimmäinen kääntyi minulla synnytyksessä niin pahaan tarjontaa, ettei normaalikokoisena meinannut tulla mitenkään ulos.



Lapsillani on ollut myös hyvin suuret päänympärykset. Epäilen, että se vaikuttaa esim. lapsen painoa enemmän. Itse en esim. kokenut että 4200 g lapsi olisi ollut mitenkään vaikeampi kuin 3400 g. Sen sijaan lasten suuren suuret päät ovat olleet tuskallisia mun lantiosta tulemaan. Mulla ei myöskään vauvat ole laskeutuneet synnytyksissä lainkaan vaan ovat olleet kohdun ollessa auki jossain hyvin kaukana miltei näkymättömissä. Siihenkin kuulisin mielelläni kätilön tm. näkemystä, miksi kaikilla naisilla vauva ei laskeudu lantioon?



Tällaisia ajatuksia. Mutta tosiaan, vaikka 1. synnytyksestä jo 12 v en ole unohtanut sitä, että synnytys oli kamala. Kipua en enää muista, mutta jos nyt tulisin raskaaksi, saattaisi pelko tulla taas vastaan. Mitä jos kuolen tai lapsi kuolee? Sitähän ei koskaan voi etukäteen tietää. Synnytys on aina riski molemmille.

ja aukesin vajaassa tunnissa 3 sentistä 10 senttiin. Voitte uskoa, että olin miltein tajuton kivusta.

..vauvan syntymiseen 32 minuuttia.Ja voin kertoa että se oli yhtä helvettiä kun alle puolessa tunnissa paikat aukes kaikki 10cm.

Mut eipä tuo niin kauheaa ollut ku vauva on nyt 7kk ikäinen ja masuasukki rv4+3,et kyllä niistä hirveitä kivuistakin pääsee nopeasti ohitte :)

synnytä. 3,5 vrk kesti ja supistukset käynnistyksen vuoksi todella kivuliaat (niin sanoi myös kätilö, kun käyriä katsoi). Lisäksi lapsi syntyi kasvot edellä (ponnistusvaihe reilun tunnin).

Täällä toinen pikanopee, meilläkin toisen synnytymään vesien menosta kesti 35min. Kipu on karmee ja sihisin autossa ukolle että "paina sitä kaasua!" Ehdittiin sairaalaan pukkaamaan poika maailmaan ja kivut unohtuivat tosi nopeasti, varmaan juuri siksi koska kaikki oli tapahtunut niin nopeasti etten missään vaiheessa tainnut edes tajuta missä mennään.



Nyt kolmas tulossa (rv33 menossa), saas nähdä miten tällä kertaa.