Säälitkö sä lapsettomia n. 40-v ystäviäsi?

Itse ainakin sain perustavanlaatuisimmat pohdinnat, soul serchingit yms. tehtyä jo kauan ennen raskaaksi tuloa.

Se että sinä et ole kysennyt siihen ilman lapsia ei tarkoita että muut olisivat yhtä rajoittuneita.

Vaikea se on selittää miten se kehittyneisyys ilmenee, jonkinlaista "soul searchingia" olen tässä harrastanut viimeisin 8 vuoden aikana. Osin varmasti johtuu siitäkin, että aluksi olin kokonaan poissa työelämästä äitiysvapaan ja hoitovapaan aikana. Oli aikaa miettiä asioita.

on ainakin täysin taantunut lapsien saannin myötä. Ennen luin lehtiä, kirjoja katsoin uutisia - olin todella kiinnostunut yhteiskunnan asioista ja tapahtumista. Lisäksi tein vapaaehtoistyötä, lahjoitin hyväntekeväisyyteen ja halusin yrittää pelastaa kaikki maailman kärsivät lapset.

Nyt äitinä vain välttämätön tieto kiinnostaa (ja tosiaan juttujeni taso on sitä reimatec-vertailua) ja tärkeitä on vain omat ja lasteni asiat.

Tekisi mieli todeta, että ap ei ole ehkä se kypsin omena laatikossa.

lapseton käyn täällä siksi, kun äidit ovat niin hassuja. Kuten ap.

Mutta ap:n aloitukseen. Itse olen 28-v lapseton. Olen naimisissa, ja voihan toki olla, että joskus lapsia teemme. Teen työtä, jonka koen merkitykselliseksi, siinä pystyy parantamaan erään tietyn ihmisryhmän elämänlaatua. Työni on asiantuntijatyötä. Valmistelen tutkintoani yliopistolle ja aion tehdä toisen, ainakin kandiin asti. Harrastan järjestötoimintaa ja intohimoisesti urheilua, teatteria, elokuvia ja kirjallisuutta. Kulttuuri on lähellä sydäntäni. Lisäksi opiskelen kieliä. Käyn bilettämässä ehkä kaksi kertaa vuodessa, silloinkin on yleensä joku "syy". Mieheni kanssa matkustelemme, käymme pitkiä keskusteluja (myös reinkarnaatiosta) ja teemme ruokaa ja pelailemme. Kokkaamme usein yhdessä ruokaa.

Sinun ei ap tarvitse sääliä minua. Ikävää jos sinä tarvitsit lapsia kasvaaksesi ihmisenä, minä en tarvinnut, sillä olen jo ohittanut sen teini-iän bilevaiheen. Toivon toki, että kasvan ihmisenä jatkossakin, sen takia pyrin kehittämään itseäni koko ajan ja kokeilemaan uusia asioita. Haluaisin oppia uusia kieliä ja lähteä vaikkapa kehitysaputyöhön. Unelmani on pelastaa maailma=)

Tietenkään en tiedä, miltä tuntuu olla äiti. En välttämättä koskaan tule tietämään. Silti minua loukkaa se ahdasmielisyys, mitä äidit tuntevat lapsettomia kohtaan. Me olemme monet ihan kunnon veronmaksajia, emme vastuuttomia bilehileitä.

Kiitos=)

Jos ihminen olisi halunnut perheellistyä muttei ole yrityksistä huolimatta esim. löytänyt hyvää kumppania, onhan se iso suru hänen elämässään. Jos taas henkilö ei itse koe, että lapsettomuus pakottaa luopumaan identiteetin ytimestä ja elämän tarkoituksesta, mikäpä siinä sitten.

Välillä ihmettelen, miten joku jaksaa edelleen joka viikonloppu käydä baarissa ja kertoo kännisekoiluistaan. Olihan se kivaa silloin parikymppisenä...

Samaa ihmettelen minäkin. Mutta sillä ei kyllä ole lasten hankkimisen tai hankkimattomuuden kanssa mitään tekemistä. Mulla ei ole lapsia, en aio niitä hankkiakaan, enkä käy baareissa nyt (31 v) enkä käynyt parikymppisenäkään.

mutta se että hankkii lapsia on kuitenkin LUONNOLLINEN asia, myös se että arki pyörii perheen ympärillä.

Saanen huomauttaa, että lapsettomuus on ihan yhtä luonnollinen asia niille, jotka eivät lapsia halua.

Itse en kyllä tosin paljon lapsistani puhu, ainakaan lapsettomien kanssa. Sitä yritän aina varoa. Mutta elämäni ei myöskään pyöri pelkästään MUN intressien ympärillä kuten lapsettomilla mielestäni pyörii.

Sanoit myös, että lapset yleensä kasvattavat ihmisiä, mutta sinun kohdallasi niin ei näytä käyneen. Ja olen huomannut tuonkin, että monet unohtavat oman elämänsä täysin lasten saamisen jälkeen. Ei mikään muu kiinnosta kuin se OMA jälkikasvu. Missä on oma kehittyminen ja edistyminen elämässä?

Oikeasti jokaiselle ihmiselle tekisi hyvää saada edes yksi lapsi. T. ap

Ja joka toiselle lapselle tekisi hyvää saada syntyä ei-toivottuna, niinkö?

Oikeasti, kyllä minun tuttavapiirissäni äitiys on pistänyt alkuun aikamoisia ajattelu- ja kasvamisprosesseja. Moni on "kääntynyt" vihreään ajatteluun ja tosissaan pohtimaan maapallon tulevaisuutta. Myös tasa-arvon pohdinta ja politiikka yleensäkin on alkanut kiinnostamaan.

Tällä kiinnostuksella ei ole mitään tekemistä äitiyden ja lasten saamisen kanssa. Minuakin on alkanut kiinnostaa ekoajattelu, tasa-arvokysymykset ja politiikka, eikä siihen ole tarvittu lapsia, todellakaan. Päinvastoin, tämä tietoisuuteni ja kiinnostukseni on lisääntynyt sen ansiosta, että olen nyt identifioitunut vapaaehtoisesti lapsettomaksi. Ajattelun kypsyminen liittyy kyllä ihan ikääni, ja niin varmasti useimmilla muillakin.

En sääli. Mielestäni perheen perustaminen ei ole aikuisuuden mitta eikä varsinkaan elämän päämäärä. Minäkin uskoisin olevani sinkkuna aivan yhtä onnellinen kuin olen nytkin.

keskustelut osoittaa, että ihmiseltä puuttuu jokin ruuvi täysin.

mielestäni erikoisemmin muuttunut lasten saannin myötä, olen edelleen se sama nainen : )



Mutta kyllä mä ainakin joudun aika monia asioita syvällisesti ja pitkällä tähtäimellä pohtimaan lasteni kanssa. SInä et ehkä sille tasolle ole vielä päässyt, kun lapsesi on noin pieni, tai jos olet sitä koulukuntaa, jonka mielestä päiväkoti ja koulu on ne olennaisimmat lasten kasvattajat, ja kotona vaan nostetaan kädet pystyyn.



Kyllä siinä saa aika paljon pyöritellä omaa ihmiskäsitystään, käsitystä yhteiskunnasta, ajatuksia siitä mitä on hyvä ja onnellinen elämä, kun yrittää löytää omille lapsille niitä oikeanlaisia kasvatustapoja. Että lapsesta tulisi onnellinen, mutta silti yhteiskunnassa toimimaan kykenevä yksilö. jos todella haluaa lapsen omaksuvan joitain elämän arvoja, miten ne saa välitettyä tuputtamatta. Ja sitten kun lapsia on kasvattamassa kaksi erilaisista lähtökohdista tulevaa ihmistä, miten nämä näkemykset saadaan sovitettua yhteen niin, että kaikki on tyytyväisiä. JA sitten vielä sen oman epätäydellisyyden kohtaaminen. Vaikka tekisi mitä, lapset on kuitenkin omia persooniaan omine vikoineen, eikä niistä täydellisiä tule minkäänlaisella kasvatuksella. Vaan ei pidäkään. Sekin on yksi kypsyyden aste, osaako nähdä omassa perheessään myös ne heikkoudet.



Että kyllä mä sanoisin sen lapsen kasvattamisen olevan halposti ihmiselämän pitkäjänteisin ja vaativin, joskin usein myös antoisin projekti. Jos siihen lähtee avoimin mielin, siitä varmasti saa eväitä koko elämän ajaksi.



Mutta kuten sanoin aluksi, mielestäni mua ei ole äitiys sen kummemmin ihmisenä muuttanut. En mä ole koskaan ollut mikään tyhjäpää itsekäs bailueläin. EIkä mun lapsettomat ystäväni ole sellaisia. Kyllä mulla on huomattavasti enemmän täysin ääliöitä äiti-ihmisiä lähipiirissä, kuin lapsettomia. Eikä kenenkään pidä hankkia lapsia minkään muun asian takia, kuin sen, että vilpittömästi lasta haluavat.

Mistä syvällisestä te perheelliset sitten muuten puhutte päivät pääksytysten?

Se todella SYVÄLLINEN keskustelu koskee lähinnä lapsen ruoansulatusta ja siitä tuliko kakka eilen, tänään tai toissapäivänä.

Juu, mulla on lapsi. En ole koskaan tuntenut itseäni näin taantuneeksi. Toivottavasti en jää tälle tasolle ikuisesti. Onneks palaan alle kuukauden kuluttua töihin. Lapsi on silloin 11 kk ja on miehen vuoro jäädä kotiin (puoleksi vuodeksi).

mielestäni erikoisemmin muuttunut lasten saannin myötä, olen edelleen se sama nainen : )

Mutta kyllä mä ainakin joudun aika monia asioita syvällisesti ja pitkällä tähtäimellä pohtimaan lasteni kanssa. SInä et ehkä sille tasolle ole vielä päässyt, kun lapsesi on noin pieni, tai jos olet sitä koulukuntaa, jonka mielestä päiväkoti ja koulu on ne olennaisimmat lasten kasvattajat, ja kotona vaan nostetaan kädet pystyyn.

Kyllä siinä saa aika paljon pyöritellä omaa ihmiskäsitystään, käsitystä yhteiskunnasta, ajatuksia siitä mitä on hyvä ja onnellinen elämä, kun yrittää löytää omille lapsille niitä oikeanlaisia kasvatustapoja. Että lapsesta tulisi onnellinen, mutta silti yhteiskunnassa toimimaan kykenevä yksilö. jos todella haluaa lapsen omaksuvan joitain elämän arvoja, miten ne saa välitettyä tuputtamatta. Ja sitten kun lapsia on kasvattamassa kaksi erilaisista lähtökohdista tulevaa ihmistä, miten nämä näkemykset saadaan sovitettua yhteen niin, että kaikki on tyytyväisiä. JA sitten vielä sen oman epätäydellisyyden kohtaaminen. Vaikka tekisi mitä, lapset on kuitenkin omia persooniaan omine vikoineen, eikä niistä täydellisiä tule minkäänlaisella kasvatuksella. Vaan ei pidäkään. Sekin on yksi kypsyyden aste, osaako nähdä omassa perheessään myös ne heikkoudet.

Että kyllä mä sanoisin sen lapsen kasvattamisen olevan halposti ihmiselämän pitkäjänteisin ja vaativin, joskin usein myös antoisin projekti. Jos siihen lähtee avoimin mielin, siitä varmasti saa eväitä koko elämän ajaksi.

Mutta kuten sanoin aluksi, mielestäni mua ei ole äitiys sen kummemmin ihmisenä muuttanut. En mä ole koskaan ollut mikään tyhjäpää itsekäs bailueläin. EIkä mun lapsettomat ystäväni ole sellaisia. Kyllä mulla on huomattavasti enemmän täysin ääliöitä äiti-ihmisiä lähipiirissä, kuin lapsettomia. Eikä kenenkään pidä hankkia lapsia minkään muun asian takia, kuin sen, että vilpittömästi lasta haluavat

juuri mitään kun itsellä ikää 27v ja kaks lasta on. MUTTA mä ainakin elän aivan erilaista elämää kuin lapsettomat ystävät. Sillä erolla ap:hen että lapsettomat sinkut säälii mua. Kun heillä on elämä niin hienoa: ehtii kaiket illat ja viikonloput ryypätä, käydä kaikenmaailman tapahtumissa, keikoilla, elokuvissa, shoppailemassa, bileissä ja jälleen ryypätä, ryypätä ja ryypätä. Ja mähän olen tosi tylsä kun en jaksa valvoa enkä ryypätä. Ja mä olen vaan kotona lasten kanssa enkä tee (muka) mitään muuta. Ja sitten nämä ystävät valittaa siitä että ovat niin väsyneitä kun ikinä ei ehdi nukkua kun on niin paljon menoa (eikö se ole oma valinta?). Ja tämä valitus kun osuu siihen kohtaan kun itse on valvonut viikon sairaan lapsen + koliikkivauvan kanssa niin hmm...



Mulla on siitä kyllä hyvä tilanne että äitikavereiden kanssa voi jutella lapsiin liittyviestä asioista ja näiden lapsettomien sinkkujen kanssa jostain muusta. Vaikka aika usein keskustelut on sitä että he kertovat missä joivat edellisenä viikonloppuna, kuinka paljon, mitä juomia, kuinka kännissä olivat, eivät muista mitään jne. ja mä sanon joo, okei ja ahaa aina välillä:)



Sitten ne ystävät joiden kanssa puhuu jotain syvällisempää on ihan tiettyjä, joiden kanssa vaan on ihan samalla aallonpituudella. Tähän ei mun mielestä suoranaisesti vaikuta se onko lapsia vai ei, ei ikä, ei sukupuoli yms.



Olen ap:n kanssa samaa mieltä että onhan se vähän säälittävää jos elämään ei mahdu muuta kuin ryyppääminen, mutta vielä kamalampaa se on jos tyypillä on lapsia.

mä säälin ap:n kaltaisia perheeseensä uppoutuneita ja muuta maailmaa näkemättömiä vanhempia.



Itselläni on 3 lasta enkä todellakaan sääli lapsettomia ystäviä vaan syvästi kadehdin. Sitä vapautta tehdä ja olla ja sitä rahamäärää minkä voi käyttää ihan mihin huvittaa...vaikka matkusteluun.



No enpä tietenkään lapsistani luopuisi enkä tekisi asioita toisin, mutta silti kadehdin. No eihän tässä ole enää kuin sellaiset 15 vuotta niin nuorinkin lentää pesästä ja silloin mä olen...joo, vanha :(