Säälitkö sä lapsettomia n. 40-v ystäviäsi?

säälin. Välillä tietysti vähän kadehdituttaa se vapaus olla ja mennä, mutta en vaihtaisi silti mistään hinnasta paikkoja. Vaikka kuinka täällä yritetään toisin väittää, niin kyllä lapset kasvattavat vanhempiaan, jos siihen antaa tilaisuuden. Enää ei voi maailma pyöriä vain sen oman navan ympärillä.

... keskiverto av-mamman kykyä havannoida ympäristöään aivan mullistavalla tavalla. Älähän ole niin negatiivinen. ; ) Oikeasti, kyllä minun tuttavapiirissäni äitiys on pistänyt alkuun aikamoisia ajattelu- ja kasvamisprosesseja. Moni on "kääntynyt" vihreään ajatteluun ja tosissaan pohtimaan maapallon tulevaisuutta. Myös tasa-arvon pohdinta ja politiikka yleensäkin on alkanut kiinnostamaan.

Lapset ovat parasta elämässä. Olen kasvanut viimeisen kuuden vuoden aikana enemmän, kuin sitä edeltävinä 28 vuotena yhteensä. Ei tätä voi sanoin kuvailla: mieletöntä iloa, syvääkin syvempää rakkautta, pohjatonta väsymystä, alkukantaista vihaa ja raivoa, tutkimusmatkaa oman lapsuuteni sielunmaisemaan ja sen hyväksymistä. Säälin siis siksi, että kaikki tämä jää lapsettomilta kokematta, ainakin tällä tasolla. Itse olisin ihan kakara ilman omia kakaroitani, mutta en tietenkään sitä tietäisi... Blessed ignorance.

Sä olet poikkeus. Ei keskiverto (av-)mamman älykkyys riitä noin syvääluotaavaan itsensä ja ympäristön tutkiskeluun.

Musta on ylipäätään tullut lasten myötä paljon ekologisempi, kierrätän ja yritän välttää turhaa autoilua. Huolehdin myös itsestäni paljon paremmin koska haluan antaa lapsilleni hyvän mallin. Tasa-arvo on tosiaan myös asia jonka näen lasten myötä ihan eri valossa. Eli miten epätasa-arvoinen yhteiskuntamme oikeasti onkaan. Asioita oppii katsomaan eri kanteilta.

ap

olen oppinut enemmän itsestäni kuin koskaan aikaisemmin. Olen miettinyt syviä elämän asioita joita en usko että muuten olisin ajatellut tai edes tiennyt niiden olemassaolosta. Olen oppinut että rakasta ihmistä voi myös vihata syvästi.

Tätä on vaikea selittää, mutta se on jotain henkistä syvyyttä, kypsyyttä.

ap

Kerro konkreettisia esimerkkejä näistä elämän syvistä asioista mitä olet miettinyt? Muutakin kuin sen, että rakasta ihmistä voi vihata, jota ei voi olla oppimatta, jos sattuu koskaan missään ihmisten kanssa olemaan tekemisissä. Helppohan se on pälättää tollaista sanahelinää, "olen kasvanut ihmisenä ainakin puolitoistasenttiä!!", kun se ei tarkoita mitään.

Enkä mä ole ihmisenä muuttunut mihinkään. Samat asiat kiinnostavat mua edelleen ja mielipiteenikin ovat samoja.

Kaipa mä vaan sitten olin niin kypsä ja aikuinen jo ennen lapsia.

ei sitten ilmeisesti ole lapsia? Ei kukaan normaali lapsia tehnyt ihminen sano ettei lasten saaminen millään tavalla ihmistä muuttaisi.

Miten muka lasten saaminen muuttaa ihmistä?!?! Ei mitenkään.... Tulepas nyt sieltä high horselta alas!!

tasa-arvoinen? Mun mielestä ylipäätään on turhaa verrata ihmisiä sen mukaan mitä heillä on elämässä. Tunnen niin monta äitiäkin, jotka ovat täysiä itsekkäitä saappaita, joiden lapset on vaan tehty omaa egoa pönkittämään. Ja sitten tunnen useamman todella ihanan, avarakatseisen, itsenäisen ja hauskan lapsettoman ihmisen.

Ei ne lapset tee ihmistä.

Sitten jos eivät ole saaneet sitä mitä ovat halunneet, ja yksinäisiä tms, niin tietenkin surettaa heidän puolestaan. Monilla ois niin paljon annettavaa, mut usein kumppanin löytyminen ja muut isot jutut on ihan tuurista kiinni.



Enkä valitettavasti voi sanoa, että olisin jotenkin lapsettomia kavereitani kehittyneempi. Päin vastoin, kaverini joka on luonut uraa ja matkustellut paljon, tuntuu suoraan sanottuna ymmärtävänä tätä yhteiskuntaa paremmin kuin minä, ja hahmottavan ylipäänsä syy-seuraussuhteet paremmin kuin minä, koska on työnsä puolesta ns. yhteiskunnan näköalapaikalla. Kun mä käyn hänen luonaan, olo on joskus kuin ulkomailla kävis: hän on ostellut kauppahallista herkkuja, kaikki on enemmän tai vähemmän luksusta mitä tarjotaan, koti on tosi ihana, koska siihen voi panostaa vähän eri lailla jne. Se virkistää ja on ihanaa, enkä mä koskaan ole kyllä ajatellut, että voi raukkaa kun joutui taas olemaan kaksi viikkoa Brasiliassa ja joutuu syömään näitä sikakalliita juustoja. ;)

vain lapsesi ovat saaneet tuon kasvamisen ja kypsymisen sinussa aikaan? Eikö sen olisi pitänyt tulla itsestä?

vain lapsesi ovat saaneet tuon kasvamisen ja kypsymisen sinussa aikaan? Eikö sen olisi pitänyt tulla itsestä?

Jeesus oli muuten aikanaan varsinainen tossukka ja nuija, kun eihän sillä ollut yhden yhtä lasta. Samoin Äiti Teresa ei tiennyt oikeasta elämästä mitään, kun sillä ei ollut biologisia eikä adoptoituja lapsia.

Ei aikuinen, terve, hyvinvoiva ihminen tarvitse mitään sääliä.

Enemmän säälittää yleensäkin lapset, joilla ei ole sananvaltaa siitä, minkälaisessa perheessä joutuvat kasvamaan.

Musta on tullut paljon epäitsekkäämpi eikä elämäni pyöri pelkästään minun minun ja minun intressien ympärillä.



Vaikea se on selittää miten se kehittyneisyys ilmenee, jonkinlaista "soul searchingia" olen tässä harrastanut viimeisin 8 vuoden aikana. Osin varmasti johtuu siitäkin, että aluksi olin kokonaan poissa työelämästä äitiysvapaan ja hoitovapaan aikana. Oli aikaa miettiä asioita.



Oppii myös olemaan valittamatta turhasta. On iloinen elämän pienistäkin asioista:).



ap

lasten saaminen on teitä hirveästi kasvattanut, niin taitaa olla monilla jonkinlainen illuusio kyseessä. En epäile, että näin sisimmässänne tunnette, mutta ulospäin sitä ei kyllä mitenkään huomaa. Kenenkään lapsia saaneen ystäväni kohdalla en ole huomannut minkäänlaista valaistumista, ihan samanlaisia ovat kuin ennenkin. Tosin varmasti teillä on myös psykologinen tarve kokea näin, on hyvä tuntea "kasvaneensa", näin saa paremmin kestettyä sen lasten mukana tulleen vastuun.



Täällä kun lukee, että lapsettomien elämä se vain pyörii oman navan ympärillä, niin mitäs heidän sitten pitäisi tehdä? Minä kun en myoomakohtuni takia lapsia tule synnyttämään, niin pitäisikö minun nyt lopettaa palkkatyöni ja lähteä vaikka Liberiaan lapsia pelastavaksi nunnaksi, että elämälläni olisi jonkinlainen oikeutus? Enpä taida kuitenkaan lähteä...

tulla jostain muusta lapsista. Toki lapset tuovat uutta tunnetta ja vastuuta elämään, mutta eihän ne nyt toki ole mikään autuaaksi tekevä asia.



Elämää voi elää monella eri tavalla. Yhtä arvokkaasti.



Itse olen sitä mieltä, että kun tissit märkinä, tukka sekaisin, silmäpussit turpeena kävelen kämppää ympäri keskellä yötä, niin haluan sen kaiken säälin itselleni. Ei sitä kukaan elämänsä kunnossa oleva, unessa oleva kaipaa. Mulle vaan kaikki!!!

kirjoittama. Ei ole se hormoonit sekoittanut koko päätä.

lasten saaminen on teitä hirveästi kasvattanut, niin taitaa olla monilla jonkinlainen illuusio kyseessä. En epäile, että näin sisimmässänne tunnette, mutta ulospäin sitä ei kyllä mitenkään huomaa. Kenenkään lapsia saaneen ystäväni kohdalla en ole huomannut minkäänlaista valaistumista, ihan samanlaisia ovat kuin ennenkin. Tosin varmasti teillä on myös psykologinen tarve kokea näin, on hyvä tuntea "kasvaneensa", näin saa paremmin kestettyä sen lasten mukana tulleen vastuun. Täällä kun lukee, että lapsettomien elämä se vain pyörii oman navan ympärillä, niin mitäs heidän sitten pitäisi tehdä? Minä kun en myoomakohtuni takia lapsia tule synnyttämään, niin pitäisikö minun nyt lopettaa palkkatyöni ja lähteä vaikka Liberiaan lapsia pelastavaksi nunnaksi, että elämälläni olisi jonkinlainen oikeutus? Enpä taida kuitenkaan lähteä...

Mistä syvällisestä te perheelliset sitten muuten puhutte päivät pääksytysten?

Se todella SYVÄLLINEN keskustelu koskee lähinnä lapsen ruoansulatusta ja siitä tuliko kakka eilen, tänään tai toissapäivänä.

Juu, mulla on lapsi. En ole koskaan tuntenut itseäni näin taantuneeksi. Toivottavasti en jää tälle tasolle ikuisesti. Onneks palaan alle kuukauden kuluttua töihin. Lapsi on silloin 11 kk ja on miehen vuoro jäädä kotiin (puoleksi vuodeksi).

Musta on tullut paljon epäitsekkäämpi eikä elämäni pyöri pelkästään minun minun ja minun intressien ympärillä.

Ja kun elämä pyörii nyt sinun, sinun ja sinun ja sinun lastesi, sinun lastesi ja sinun lastesi ympärillä niin se on jotenkin epäitsekkäämpää kuin ennen? BULLSHIT!!

noi naiset tuolla puistossa ja perhekerhossa puhuu päivät pääksytysten, niin ei voi kuin ihmetellä, että miten alhaalta ap on kehityksen aloittanut. Olen kohta kaksi vuotta käynyt niissä ja koskaan, en koskaan, ole saanut mitään järkevää ja syvällistä kuulla siellä.

Vaikea se on selittää miten se kehittyneisyys ilmenee, jonkinlaista "soul searchingia" olen tässä harrastanut viimeisin 8 vuoden aikana. Osin varmasti johtuu siitäkin, että aluksi olin kokonaan poissa työelämästä äitiysvapaan ja hoitovapaan aikana. Oli aikaa miettiä asioita.

ap

että tuosta soul searchingistä ei ole jäänyt aivoihisi mitään muistijälkiä, kun et osaa sanoa, miten lasten saaminen on sinua kehittänyt. Muuta kuin että syvästi ja sielukkaasti.

mä olen elämässäni käynyt yhden yhdysvaltalaisen mustan, lapsettoman mummin kanssa. Olin silloin vaihto-oppilaana ja mummo asui siinä lähellä. Siitä miten se nainen suhtautu maailmaa, kehitykseen ja toisiin ihmisiin, niin siitä te kermap****t voitte vaan unelmoida.

onko etunimesi Nina ja sukunimesi alkaa M:llä?

mitenkään ystävilleni toitota. Eivät he ehkä edes kasvua huomaa, paitsi sillä tavoin, että en enää hae maita enkä mammonaa itselleni, enkä ehkä yhtä herkästi lähde heidän kanssaan menoihin.



Sori vain, mutta lapseton ei nyt millään voi tietää millaista tämä kasvu on. No ehkä sitä ei kaikille tulekaan, mutta itseni kohdalle se on tullut.



En voi esim. uskoa että suhdetta omaan vanhempiin koskaan näkisi samalla tavoin jos ei olisi saanut omia lapsia. Ehkä sitä olisi jotenkin ollut vanhempiensakin silmissä pelkkä lapsi vielä. Näen kyllä oman lapsuuteni tätä nykyä ihan eri silmin kuin 3-kymppisenä ennen lapsiani. Näen heidät myös ihmisinä, en pelkkinä vanhempina. Ymmärrän heitä paljon paremmin koska itsekin olen nyt äiti. En enää syyllistä.



T. Ap