olenko ainoa, jolla ei ole isovanhemmat koskaan auttamassa lastenhoidossa?

Eihän sitä voi automaattisesti olettaa, että isovanhemmat auttavat. Lapsiluku pitäisi mitoittaa oman jaksamisen mukaan, ei sen mukaan auttavatko mummut.

ja paljon ennen lapsemme syntymää. Joten ei voitu edes olettaa. Hyvin olemme pärjäneet, ihan luotettvia hoitajia on saatu maksamalla palkaa heille.

Eihän sitä voi automaattisesti olettaa, että isovanhemmat auttavat. Lapsiluku pitäisi mitoittaa oman jaksamisen mukaan, ei sen mukaan auttavatko mummut.

yrittää tehdä! Miettii jaksaako miten monta lasta hoitaa kun mitoittaa lastenhoidon tasan itselleen ja puolisolleen.

jolla lapsi käy silloin tällöin kyläilemässä yksin esim viikonloppuisin. Muutaman kerran kuuden vuoden aikana on ollut mummull yökylässä. Mummun omakin vointi alkaa olla heikko, joten enempää en odotakaan.

Emme mekään saa sellaista apua keltään, että joku tulisi hoitamaan sairasta lasta, jotta vanhemmat pääsee töihin tai että isovanhemmat hakisivat tarhasta, jos päivä töissä venyy tms. Ja ei todellakaan voida jättää lasta viikoksi isovanhemmeille ja lähteä etelään, kuten jotkut mun kaverit tekee. On toki hienoa, jos isovanhemmat jaksaa hoitaa lapsia, mutta kaikki eivät siihen pysty. Lapsiluku tulee mitoittaa oman jaksamisen mukaan.

ei tarvitsekkaan. Lapsiluku ja lasten ikäero pitää vaan suhteuttaa omien resurssien mukaan.

mut en mä ole kokenut sellaista apua tarvitsevanikaan. Lapseni hoito ei ole koskaan ollut niin rankkaa, etteikö oltais pärjätty miehen kanssa kaksistaan. Jos tulis joku kriisi, niin varmasti äitini tulisi auttamaan, jos pyytäisin.



Mä kyllä käyn usein vanhempieni luona (miehen puolelta isovanhempia ei ole) mut en mä mene sinne siksi että saisin apua, vaan siksi että nautimme yhdessäolosta. Välimatkaa on jokusen sata kilometriä, mut olen kotona joten on aikaa kylästellä.



On tosi hieno juttu, että joillakin äiti auttaa, jotkuthan ihan hoitaakin lastenlastaan ettei tarvi päivähoitoon viedä. Mut en mä koe, että meidän elämä ois silti rankempaa. Toista lasta suunnitellaan luottavaisin mielin. :)

kohta 4 v ja vajaa puolivuotias. Miehen äiti on kuollut, ja miehen isä auttanut vanhemman pojan hoidossa muutaman kerran. Oma äitini on pitkäaikaissairas ja isäni asuu kaukana. Äitini on auttanut myös yhden käden sormilla laskettavat kerrat vanhemman pojan hoidossa. Silti haluttiin toinen lapsi, vaikka raskaalta välillä tuntuukin. Olemme onneksi kotonaviihtyviä eikä esim menojalka kovin vipata. Joskus kyllä mietityttää, että mitä jos toinen meistä vanhemmista esim sairastuisi, siinä olisi toinen aika lujilla.

koskaan auttamassa, koska osa on kuollut ja loput asuvat kaukana. Tämä tosin oli tiedossa jo harkintavaiheessa ja jos ensimmäinen lapsi olisi ollut vaativa, niin olisi ehkä jäänyt ainoaksi. Kovin lyhyellä ikäerolla emme tohitineet lapsia hankkia, koska ajatus kahdesta vaippaikäisestä ei houkutellut. Me olemme hyvin perhekeskeisiä ja lapsemme ovat olleet helppohoitoisia, joten ihan hyvin olemme jaksaneet. Sitoutumista se kyllä vaatii, sillä vanhermpien kahdenkeskistä aikaa ei oikeastaan ole ellei sitä ota yöstä. Kovin pientä lasta ei viitsi vieraalle antaa hoitoon, joten pitää vaan ajatella, että tämä on nyt tätä. Joskus tulee ihan mahdottomia tilanteita kun toinen on töissä tai työmatkalla ja toinen sairaana, mutta sitten olemme vain venyneet, koska mitään muuta mahdollisuutta ei ole. Hyvänä puolena sanoisin, että eipä ole kiistoja anopin kanssa.

Omat vanhempani ovat niin vanhoja, etteivät enää kykene.



Miehen äiti on kuollut, isä perusti uuden perheen, eikä heitä kiinnosta lapsemme. Siis sillä lailla, kuinka isovanhempia yleensä kiinnostaa.



Asuvat 400 metrin päässä, vanhempani 400 kilsan päässä ja omat vanhempani ovat kiinnostuneempia lapsestamme kuin nämä lähellä asuvat.



Soooo sad ) :

Mut siis toisaalta me miehen kanssa kyllä tiedostetaan oman jaksamisen rajat, ja ollaan yritetty tehdä sellaisia päätöksiä, ettei vedetä itseämme liian tiukille. Ollaan esimerkiksi tingitty elintasosta, että aikaa jää perhe-elämälle, ja lasta hoidetaan tasapuolisesti. Meillä on nimittäin niin pieni suku, et jotenkin se suku- ja perheyhteyden arvo korostuu, ja oman perheen kanssa haluaa viettää mahdollisimman paljon aikaa. Mä kokisin jotenkin loukkaavanakin, jos meille tulisi äitini "auttamaan" ja nimenomaan miestäni kohtaan. Mä voin aivan hyvin käydä huoletta omilla reissuillani, tiedän et mun miehet voi silläaikaa hyvin kaksistaan. :)

ainoa, meillä 1- ja 2-vuotiaat lapset ja isovanhemmat eivät koskaan tee elettäkään lasten hoitamiseksi. Eivät edes silloin kun käymme heillä pyytelyjen jälkeen kylässä, hetkeäkään eivät leikitä tms. Meillä ei kyllä ole ongelmaa jaksaa hoitaa lapset itse, ärsyttää vain se asenne että ensin pyydetään käymään ja sitten olemmekin tyhjää ilmaa kun saavumme.

kyllä sitä kahdestaankin pärjää, mutta ihan hyvähän se on olla jonkinlainen tukiverkko ympärillä, jotta ei väsytä itseään liikaa. kunhan muistaa olla väsyttämättä sitä tukiverkkoakaan kovin paljon.

En voi sanoa ettei meillä koskaan olisi isovanhemmista apua. Meillä molempien isovanhemmat asuvat usean sadan kilometrin päässä ja toki käyvät meillä kyläilemässä pari kertaa vuodessa ja jos on ollut ihan paniikkitilanne päällekkäin osuvien työmatkojen takia, on jompikumpi mummeista tullut välillä apuun. Samoin kesällä ja lomilla isovanhemmat ovat omasta toiveestaan ottaneet lapsia esim. viikoksi mökille. Ovat vaan tätä aktiivista suurten ikäluokkien edustajistoa, joilla on molemmilla jos jonkinlaista harrastusta ja menoa ja kun meille ei ihan päiväseltään kannata lähteä käymään, niin aika hankalaa on ollut näitä sovitella - noista lomailuista on meille suoraan sanottuna monesti enemmän vaivaa kuin apua (oikeastaan koskaan kaikki kolme eivät ole yhtäaikaa mummolassa), mutta koska niissä on se ihana puoli, että sekä isovanhemmille että lapsille se on win-win tilanne, niin olemme ihan mielellämme ajelleet edestakaisin viemään ja hakemaan jne.



Meillä siis vähän eri tilanne kuin ap:lla, mutta sikäli sama, että arjessa meillä ei ole ketään auttamassa ja mieheni matkustaa aivan järjettömän paljon. Meillä on kolme alle kouluiäistä lasta ja sanoisin ettei jaksamisen suhteen ole oikeastaan koskaan ollut ongelmia. Jotenkin uskon, että tähän pätee sellainen, että kun alusta asti tottuu siihen ettei sitä apua ole, vaan esim. kaikki kolme on raahattava mukaan vaikka nuorimmaisen neuvolaan tai jopa keskellä yötä sairaalaan, niin sitä oppii selviytymään erilaisista asioista, eivätkä ne sitten edes pidemmän päälle tunnu työläiltä. Useamman lapsen kanssa sitä vaan jotenkin tottuu, että niitä kaikkia on vaikkapa pakko kuljettaa mukana.



Ja tämä ei ole nyt todellakaan mitään kruunun kiillotusta, varmasti käyttäisin apuja jos niitä olisi saatavilla. Ei ole minulta pois, että esim. siskoni ei ikinä voisi kuulemma ajatellakaan ottavansa isosiskon pikkuveljen neuvolaan mukaan vaan on pakko saada joko mies tai äitini sinne hoitamaan isosiskoa neuvolan ajaksi, koska "siitä ei vaan tuu yhtään mitään". Kyllä siitä tulee kun on pakko tulla :)

Meillä 2 lasta ja isovanhmmat eivät ole auttaneet yhtään. Kaksistaan on miehen kanssa vaan jaksettu joten kuten. Kolmatta lasta ei tule koska en jaksaisi enää enempää.

Ei meilläkään ollut. Kun lapset oli pieniä lähin sukulainen asui 300 km päässä, ja koska oltiin juuri muutettu ei muutakaan turvaverkkoa ollut. Kahdestaan miehen kanssa pärjättiin. Olihan se välillä rankkaa, meilläkin esikoinen oli vasta 2v kun saimme kaksoset, joten töitä riitti. Mutta kummasti siitä vain selvittiin.

Meillä on viisi lasta ja koskaan eivät ole isovanhemmat heitä hoitaneet tms. Ihan hyvin olemme itse pärjänneet. Toki se vaatii suunnittelua sekä välillä luopumista jostain, mutta oma valinta.



Mutta jokaisen on hyvä miettiä, että missä se jaksamisen raja menee... meillä se on nyt tässä;)

Mutta aika vähäistä on apu isovanhemmilta: ehkä kolme kertaa vuodessa yhden yön vierailulla piipahtavat. Joskus sain anopin tänne pariksi päiväksi kun olin itse todella kipeänä eikä puolisoni voinut olla töistä pois.



Meiltä on pitkä matka sekä minun että puolisoni vanhempien luo: en voi olettaa, että he ihan helposti tänne pääsisivät tulemaan.



Niin ja meillä on viisi lasta. Välillä on rankkaa, mutta silloin auttaa kun ajattelee, että tästä kyllä selvitään ja kohta taas helpottaa. Ei meillä täällä paikkakunnalla ole muitakaan sukulaisia; jos apua tarvitaan, siitä maksetaan esim MLL.

Ihanasti todettu nro 17 kirjoittajalta, että hyvä miettiä jaksamisen rajoja. Minustakin tuntuu, että mulla on raja tässä viidessä lapsessa. Mies haluaisi vielä lisää lapsia, mutta minä koen että en jaksa ... ehkä sitten myöhemmin, kun saadaan kuopus esim 3-vuotiaaksi :-)

miehen edellisestä liitosta pääsee kyllä anopin luo, mutta pienempia eivät ole koskaan pyytäneet kylään. Ovta nyt 8v ja 7v. Omat vanhemmat asuvat 900km päässä, he kyllä auttaisivat ja haluaisivat muutenkin olla mukana lastenlasten elämässä. Anoppi tuli juuri Karibian-risteilyltä ja ainoa mitä osasi sanoa reissusta, niin olipa rankkaa...Että kai silä on elämä niin rankkaa ettei se jaksa lapsenlapsiaan nähdä.

kolmen alle kouluikäisen lapsen totaali-yh, eikä minuakaan isovanhemmat auta. En kyllä oletakaan. Itse hoidan lapseni. Enkä koe mitenkään erityisesti mitään apua tarvitsevanikaan.



Tänään juuri yksi kysyi, että saanko koskaan mitään lastenhoitoapua, että pääsisin itse välillä pois tästä hulabaloosta. Ihan siinä itsekin äimistelin, että mitä ihmiset tätä aina jankkaa. En mä koe tarvitsevani lomaa lapsistani, ei minulla ole mitään tarvetta päästä varsinaisesti yksin minnekään. Jos jonnekin menen, lapset tulevat luonnollisesti mukaan. Ei minulle se ainakaan mikään onglema ole.