Miksi toiset löytää sielunkumppanin, toiset ei koskaan?

"Siinä saattavat osapuolet tunnistaa toisissaan jonkin sellaisen ominaisuuden, tai välillään sellaisen dynamiikan, joka on kylläkin tuttu mutta myös epäterve, vahingollinen, tuhoisa." Tuossa on totuutta. Ihmiset valitsevat tuttuja kuvioita itselleen. Klassinen esimerkki on se, kun tytär valitsee alkoholin suurkuluttajan miehekseen, kun isäkin on sellainen.



Hyvän kumppanivalinnan takana on usein paljon onnellisia asioita. Ihminen on saanut elää hyvän lapsuuden ja nuoruuden rakastavien vanhempien kanssa. Itsetunto ja -tuntemus ovat terveesti kehittyneet. Tällainen ihminen etsii itselleen hyvää elämää myös aikuisena, eikä suostu huonoon kohteluun. Asia ei toki ole näin yksioikoinen, mutta jotensakin näin monesti käy.

lapsiakin saatu tähän hässäkkään 4kpl. Ero ei ole onnen tae. Ja tällä hetkellä se olisi lähinnä tie karmeaan elämään elintason ja lasten kannalta.

joten käytä aika täällä viisaasti! Sulla on oikeus olla onnellinen. Sinuna lähtisin menemään suhteesta.

Ja sen vuoksi ei haluta erota, kun ei sitä parempaa kuitenkaan löydä. Vai mitä? Ja muutenkin jos on lapsia, niin pitääkin taistella, mutta mutta... Jaan kuitenkin tuon tunteen kanssasi. Ja sitten ihmettelen vielä sitä, että itse olen hyvin toisia huomioonottava ihminen niin miten tämän yhden ihmisen on niin vaikea elää minun kanssani.

Siinä tyynessä ja tasapainoisessa olotilassa on sitäpaitsi aika hyvät mahdollisuudet kohdata sieluntoverinsa ;).

Siinä tyynessä ja tasapainoisessa olotilassa on sitäpaitsi aika hyvät mahdollisuudet kohdata sieluntoverinsa ;).

miksi sanotte, että no tuleeko kuitenkaan parempaa vastaan, ja eron jälkeen sitten vaan odotellaan loppuelämä..jos miestenne kanssa oleminen on niin kurjaa, niin eikö yksinoleminenkin ole parempi vaihtoehto? Onko pakko olla aina joku mies, että voi olla onnellinen?

jos on sielu.

SIinä vaiheessa kun ei enää etsimällä etsi jotain tietynlaista ihmistä, esim. todella usein ihmiset hakevat kumppanikseen ihmistä, joka sopisi kumppaniksi omalle ihanneminälle.



Eli ei sille tyypille, jollainen todellisuudessa itse on, vaan sille, jollainen haluaisi olla.



Myös heikko itsetunto ajaa huonoihin kumppaninvalintoihin.

on annettu YKSI rakkaus!

sinä et vain ole vielä sitä löytänyt!!!!!!

Samoin kuin yksi ainoa oikea. Oikeastiko te aikuiset ihmiset uskotte niihin?



Kannattaisi haaveiden sijasta ottaa lusikka kauniiseen käteen ja analysoida miksi teillä elämä on sellaista kuin on, sekä mitä voisi itse tehdä muuttaakseen elämän erilaiseksi. Samalla kannattaa muistaa että toista ei voi muuttaa, mutta itseään voi. Lähinnä jo käyttäytymistään muuttamalla voi saada paljon aikaan. Syyllistämisen ja huutamisen sijaan voi opetella muita toimivampia konsteja.



Suhteissa myös osapuolet saattavat muuttua ja suhteissa tulla erilaisia aikoja. Ei kai kukaan usko että esim. 30v liiton aikana kaikki on samanlaista ja aina yhtä ihanaa sen ainoan oikean sielunkumppanin kanssa?



Itse olen tyytyväinen parisuhteeseemme, kuten miehenikin. Rakastamme toisiamme, mutta ei se tee meidän elämästämme täydellistä. Kummallakin on omat vähemmän täydelliset ominaisuutemme, mutta olemme tietoisia niistä ja hyväksyneet ne. Aina ei yhteinen tekeminen innosta yhtä paljon, mutta osaamme kuitenkin joustaa ja huomioida toisiamme, mutta myös lapsia. Lisäksi ajan myötä mielenkiinnon kohteemme mieheni kanssa ovat lähentyneet ja nyt voi sanoa että nautimme riittävästi samoista asioista, joita olemme yhdessä opetelleet tekemään.



Suhteen alun onnen huuman jälkeen oli kausi kun riideltiin ja paljon. Minulla se oli enemmänkin purkausta jonka uskalsin päästää irti ja tiedostamattani varmaan testasin kuinka paljon toinen rakastaa ja jaksaa. Samalla hiottiin yhteen erilaisia käytännön asioita yhteiselämässä. Samoin minulla on ollut epäilyksen aikamme suhtessaamme mihin suuntaan olemme menossa ja haluammeko samoja asioita. Aina ne on selvitetty ja suhde kehittynyt eteenpäin. Arvostan miestäni kaiken tämän väännön jälkeen paljon enemmän. Välissä on aina ollut paljon enemmän niitä hyviä jaksoja. Se mitä ilman minä en osaisi olla suhteessa on seksi, tämä on toiminut.



Itse en haluaisi olla yksin odottamassa loppuelämää, vaan elää tätä päivää. Yrittää tehdä asioiden eteen jotain, eikä vaan syyttää toista.

SIinä vaiheessa kun ei enää etsimällä etsi jotain tietynlaista ihmistä, esim. todella usein ihmiset hakevat kumppanikseen ihmistä, joka sopisi kumppaniksi omalle ihanneminälle. Eli ei sille tyypille, jollainen todellisuudessa itse on, vaan sille, jollainen haluaisi olla. Myös heikko itsetunto ajaa huonoihin kumppaninvalintoihin.

Ei sielunkumppanin kanssa täydellistä ole, mutta sielunkumppanin kanssa on "kotonaan", henkisesti. Ihan kuin olisi "helpompi hengittää", jotenkin... :) Saa olla oma itsensä ja tulee arvostetuksi omana itsenään.

Ja sen vuoksi ei haluta erota, kun ei sitä parempaa kuitenkaan löydä. Vai mitä? Ja muutenkin jos on lapsia, niin pitääkin taistella, mutta mutta... Jaan kuitenkin tuon tunteen kanssasi. Ja sitten ihmettelen vielä sitä, että itse olen hyvin toisia huomioonottava ihminen niin miten tämän yhden ihmisen on niin vaikea elää minun kanssani.

Miksi MINUN kanssa on vaikeaa kun tulen hyvin muiden kanssa toimeen ja otan huomioon.... joopa joo. Just. Aivan niin. Vikahan on vain siinä toisessa. Voin vakuuttaa näille ihmisille, ettette tule olemaan onnellisia kenenkään kanssa. Odotukset realistisiksi ja helvetin paljon peiliin katsomista!

Osa ei huomaa sielunkumppanuutta yhdellä silmäyksellä ja saattaa sen sijaan kiinnittää huomiota johonkin ihan turhaan ja ulkoiseen kuten että se ei ole tarpeeksi pitkä ja se olikin sitten siinä - treffejä ei sovita.

Samoin kuin yksi ainoa oikea. Oikeastiko te aikuiset ihmiset uskotte niihin?

Lisäksi se "tuttuus" ja sielunkumppani -fiilis tulee usein siitä, että elämä loksahtaa samoihin (usein ei-toimiviin) kaavoihin kuin lapsuudenkodissa. Lapsuuden traumat siinä kohtaavat, eivät mitkään sielunkumppanit. Joku psykologi kommentoikin asiaa jotenkin niin hälytyskellot soivat mutta pari luulee niitä hääkelloiksi.

mä kanssa tyydyin olemaan lopun ikääni epätyydyttävässä parisuhteessa. Miespä sitten halusi eron ja se tuli...



Kyynisenä en ole koskaan oikein uskonut Rakkauteen, tai jos vaikka sitä onkin, etten minä ainakaan sitä kohtaan.Exää luulin alkuun rakastaneeni, mutta se tunne meni ohi melko nopeasti suhteen alussa.



tuon liiton loppuvaiheissa aloin löytää itseäni, olla sinut itseni kanssa ja nyttemmin yksin asuessani olen huomannut olevani onnellinen. Ja viiime viikolla...huomasin myös rakastavani.Kohde on puolituttu, mutta silti tunnen häntä kohtaan enemmän kuin tuota exää kohtaan milloinkaan. Että minäkin sain tuntea rakkauden!



*ska juttu tässä on se, että tuo kohde on varattu (ja tuskin edes tuntee samoin kuin minä). nyt sitten olen analysoinut tätä asiaa, ja päätynyt juuri tuohon, että kaikki lähtee siitä, että jos kykenee olemaan sinut itsensä kanssa, pystyy tuntemaan jotain syvempää myös toisia kohtaan.Toisekseen, ei voi olla kyse siitä että olisi vain yksi sielunkumppani, vaan niitä on useita jotka loksahtelevat kohdalleen eri elämänvaiheissa.koska vaikka olisin tavannut tämän nimenomaisen kohteen aikaisemmin, en olisi silloin välttämättä rakastunut.



Tällä hetkellä ajattelin jäädä märehtimään omia tunteitani, ja antaa ajan kulua. Vaikka asun pienessä asunnossa ja olen tunteineni jumissa tuohon yhteen kohteeseen, olen silti onnellinen omaan elämääni. ja nyt ainakin tiedän, ettei ikinä tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan tällä saralla.

(Tosin myönnän, että mun onneni yksi edellytys on, ettei biologinen kello huuda enää niin täysillä, kun olen lapsia jo saanut, ja he ovat suuri osa onneani.)

Olen seurustellut/elänyt parin kolmen sellaisen ihmisen kanssa, joidean kanssa yhteensopivuutta oli aika paljon. Puolisoksi valitsin sen, jonka kanssa sitä on eniten. Ovatko nämä kaikki sielunkumppaneitani?



Olen herännyt epäilemään sitä, että jos jonkun kanssa tulee se tunne että "olemme tunteneet aina" tai on aivan erityinen yhteys, siinä pitäisikin olla varuillaan (kuten yllä joku muukin kirjoitti). Siinä saattavat osapuolet tunnistaa toisissaan jonkin sellaisen ominaisuuden, tai välillään sellaisen dynamiikan, joka on kylläkin tuttu mutta myös epäterve, vahingollinen, tuhoisa.

keskustelemaan ja tapaamaan muita. Eiköhän se siinä sitten hahmotu, että haluaako kokeilla muita vai ei, ja ainakin se tuo piristystä arkeen. Pettäminenkään ei ole lailla kielletty, vaikka niin uskotaan. Eri asia on tehdä se niin, ettei jää kiinni. Mutta haetaanhan eri töihinkin suoraan toista töistä, voi se onnnistua niinkin. :/

Täälläkin kun viestejä lukee, niin monelle tuntuu olevan tärkeintä, että on vaan joku, ei se, että löytäisi "sen oikean". En tiedä, onko ap:lla näin, vai onko sielunkumppanuus muuttunut ajan myötä.



Luulen, että sielunkumppaneita on maailmassa moniakin yhdelle ihmiselle, muuten olisi liian mahdotonta heitä löytää. Mutta ehdottomasti uskon, että "niitä oikeita" on olemassa, ja sen huomaa, kun tällaiseen törmää. Itselleni ainakin on näin käynyt.

Samoin kuin yksi ainoa oikea. Oikeastiko te aikuiset ihmiset uskotte niihin?

Toisten kanssa nyt vaan tulee paremmin toimeen ja on samalla aaltopituudella, mutta sielunkumppani-käsite on peräisin imelistä rakkausromaaneista :) Sopii muutenkin romanttisissa päiväunissa liiteleville.