Miksi toiset löytää sielunkumppanin, toiset ei koskaan?

Mutta ei se parisuhde ole sen kummempaa, yhdessä asumisesta ja lasten kasvatuksesta jatkuvasti jotain pientä kinaa. Perustana tietty parempi kuin sellainen kun en muutakaan saa suhde. Todellakaan ei takaa mitään satumaailmaa.

Ysi on melko naiivi, jos tosiaan kuvittelee, että kullekin meistä on 6 miljardin ihmisen joukossa tasan yksi.

Kuten joku jo sanoikin, se edellyttää, että on sielu. Kaikilla se on, mutta kaikki eivät anna sille sananvaltaa. Sieluun saa yhteyden esimerkiksi meditoinnilla ja rukouksella. Yhteydenpito sieluun johtaa eheytymiseen siten, että kumppania ei enää valita lapsuuden traumojen perusteella vaan siten, että sielun kehitystehtävä täytyy parhaiten.

Se tapaako potentiaalista sielunkumppania on sinällään sattumaa. Se millaisen kumppanin valitsee ei ole, toiset ottaa "no, kai se on ihan ok, katsotaan nyt"-tyypin, toiset ei ala parisuhteeseen elleivät ole tosi varmoja yhteensopivuudesta - ja joillekin ei kelpaa mikään...

Kuten joku jo sanoikin, se edellyttää, että on sielu. Kaikilla se on, mutta kaikki eivät anna sille sananvaltaa. Sieluun saa yhteyden esimerkiksi meditoinnilla ja rukouksella. Yhteydenpito sieluun johtaa eheytymiseen siten, että kumppania ei enää valita lapsuuden traumojen perusteella vaan siten, että sielun kehitystehtävä täytyy parhaiten.

täyttäisi "kehitystehtävää" parhaiten? Minä siis kirjoitin tuolla ylhäällä lapsuuden traumoista. Tarkoitan siis sitä että tällaisessa "sielunkumppanuudessa" jossa on todellisuudessa löydetty takaisin lapsuudenkodin tunneilmastoon, voisi olla hyvät mahdollisuudet kehittyä ja päästä niistä asioista yli. Mutta "sielunkumppani"-käsitteen yliromantisoitu sisältö taitaa johtaa siihen, että kun sukset rupeaa menemään ristiin parin vuoden kuherruskauden jälkeen, todetaan että juu ei ollutkaan sielunkumppani, ja lähdetään etsimään uutta täydellistä suhdetta.

Ihan sen takia, että ihmiset nyt tulee eri tavoin toimeen keskenään. Joidenkin kanssa ei tule toimeen ollenkaan, toiset on yhdentekeviä ja kolmansien kanssa löytyy yhteinen sävel heti. Ja välimuotoja näistä kaikista tietysti kanssa ;)

Minusta sielunkumppani on vaan ihminen jonka kanssa synkkaa tosi hyvin. Eikä sielunkumppaniin tarvitse rakastua, voihan se olla se paras ystäväkin.

Sielunkumppanuus on musta prinsessasatu

silloin kun siihen liittyy ajatuksia ennaltamääräämisestä ja kohtalosta ja siitä oikeasta, joita on vain yksi koko maapallolla ja hänet nyt sitten pitäisi onnistua löytämään.



Harva yli 35-vuotias nainen enää käyttää sanoja se oikea ja sielunkumppani.

Jos suhde ottaa enemmän kuin antaa eli kuormittaa ihmisen arkea, elämää ja tunnepuolta enemmän kuin rikastuttaa ja tukee, on aika erota. - Sillä silloin on parempi olla yksinkin.



Ei ihmisen ole mikään pakko olla parisuhteessa. Parisuhde on mielekäs silloin, kun se - vaikeista ajoista ja tilanteista huolimatta - nimenomaan RIKASTUTTAA elämää. Tekee siitä jotenkin parempaa kuin mitä se olisi ilman suhdetta.



Ja mitä taas ap:n väitteisiin tulee sen suhteen, kannattaako erota, kun se "parempi" voisi ihan yhtä hyvin tulla vastaan vaikka on varattukin, niin HEI C'MOON, ET VOI OLLA TOSISSASI! Väitäkö todellakin, että omillaan asuvalla, virallisesti parisuhteettomalla ja itsensä kanssa ihan sinkkunakin tasapainossa olevalla ihmisellä ei muka ole suurempi todennäköisyys ja mahdollisuudet tavata ja kehittää toimiva parisuhde kuin perheellisellä ja liitossa elävällä. Luuletko että pettäminen ja salailu, suhteen alku, joka vähintään kiilaa toisen suhteen loppumetrien päälle ja alkaa jonkun perheen rikkoutusmisprosessin kanssa päällekäin, on se kaikkein paras lähtökohta uuden suhteen tasapainoiselle alulle ja kehitykselle?

- Ja muuten, moni parisuhteeseen oikeasti vakavasti suhtautuva, eli potentiaalisesti hyvä, rehti, omistautuva ja suoraselkäinen kumppani, ei todellakaan ensisijaisesti kiinnostu VARATUSTA ja liitossa asuvasta perheellisestä ihmisestä, vaan suuntaa sen parinhakuenergiansa ihan sinne vapaille markkinoille.

Jos suhde ottaa enemmän kuin antaa eli kuormittaa ihmisen arkea, elämää ja tunnepuolta enemmän kuin rikastuttaa ja tukee, on aika erota. - Sillä silloin on parempi olla yksinkin.

Ei ihmisen ole mikään pakko olla parisuhteessa. Parisuhde on mielekäs silloin, kun se - vaikeista ajoista ja tilanteista huolimatta - nimenomaan RIKASTUTTAA elämää. Tekee siitä jotenkin parempaa kuin mitä se olisi ilman suhdetta.

Olisi voinut olla minun kirjoittamaani :D

enkä ollut neljään vuoteen edes seurustellut (tapaillut vain) ketään miestä. Mieheni osui siihen saumaan, vaikka alusta saakka tiesin, ettei tässä mitään sielunkumppaneita olla.



Yksinjääminen kuitenkin pelottaa koska nuo neljä vuotta ennen miestäni olivat elämäni raastavampia. Yksinelo ei vaan sopinut mulle. Nyt on tietysti lapset, että enhän mä nyt yksin olisi mutta silti...