Vauvan nk. huudatusunikoulu: miten olette toteuttaneet?

Kuten sanottu maalaisjärki kyllä kertoo ja oman lapseni parhaana asiantuntijana tiedän koska kyseessä hätäitku ja koska äidin pallotteluitku.

että pieni lapsi ei "pallottele" vanhempiaan. Lasta ei tule jättää itkemään yksin, toki pienen kitinän tullen ei tartte luokse välittömästi sännätä mutta kun lapsi oikeasti itkee, itkuun on vastattava. Ja itkuun vastaamiseen on muitakin keinoja kuin "hyysääminen".



MLL:n unikouluohjeet kannattaa lukea sekä googlettaa pehmeä unikoulu.

Kiinnittymissysteemin vakiintuminen 6–10 kk:n iässä on vaihe, jossa olisi erityisen tärkeätä välttää lapsen turvallisuudentunnetta horjuttavia kiinnittymistraumoja. Monet vanhemmat oivaltavat tämän vaistomaisesti ja tuntevat epäluuloa yleisesti toistettua ohjetta kohtaan antaa lapsen huutaa huutonsa yksinäisyydessä. Huudattaminen toki johtaa usein siihen, että lapsi on oppinut nukkumaan yksin – ihminen on nopeasti ehdollistuva olento. Hän on kuitenkin samalla oppinut karvaan läksyn siitä, ettei hänen kokemustaan hädästä aiotakaan kuulla.



Tämän ikäinen lapsi ei pysty manipuloimaan toisia, vaan hän ilmaisee oman kokemuksensa tilanteesta ja odottaa siihen vastattavan. Vastauksen laatu vaikuttaa hänen sisäistyvään perusoletusmalliinsa siitä, kuinka aikuiset ja nimenomaan hänelle tärkeimmät aikuiset suhtautuvat häneen. Lapsen hädän ilmausten sivuuttaminen vahvistaa välttelevää, avun tarpeet tukahduttavaa kiinnittymismallia, joka rajoittaa lapsen tunne-elämän myöhempää kehitystä.



Tässä erityisen vaikeassa vaiheessa vauvat tarvitsevat paljon apua omien tunteiden säätelyssä. He tarvitsevat läsnäoloa, mutta omien unensäätelymekanismien vahvistamiseksi yön ja päivän pitämistä selkeästi erillään, selvästi toisistaan erottuvina. Keskeistä on välttää stimulaatiota öisin (ja tarjota vuorovaikutuksellista stimulaatiota paljon päivisin). Puolen vuoden ikäinen lapsi ei normaalitilanteessa tarvitse lisäruokaa yöllä, mutta hän tarvitsee kiinnittymisen kohteittensa tuomaa turvallisuuden tunnetta. Siksi lapsen luo meneminen, rauhallinen puhe (”nyt on yö, nyt nukutaan”) ja tasainen kosketus, selän ja takamuksen rauhallinen painaminen tyynnyttää lasta.

Minulla on kolme lasta ja ekalle jopa tarjottiin neuvolasta unikoulua kun nukkui niin huonosti. Heräili alle kahden tunnin välein jatkuvasti, joka yö, vuoden ikäiseksi asti. Pidin neuvolan kaavakkeella ohjeen mukaan kirjaa heräämisistä, eikä ne kyllä kauniilta näytä. Olin aivan piipussa.

Toka lapsi olisi varmaan ollut samanlainen heräilijä, mutta otin hänet heti alusta alkaen viereeni nukkumaan. Eka oli aina pinnasängyssä. Toka heräili ehkä yhtälailla, mutta siitä ei ollut haittaa niin paljon, koska imetin häntä välillä jopa heräämättä. Oli tosi ihanaa nukkua vauva vieressä. 2-vuotiaana hän omasta halustaan muutti omaan huoneeseen nukkumaan.

Kolmas huusi öisin vastasyntyneenä ja oli muutenkin vaativanlainen, mutta hänkin nukkui kainalossani eivätkä hänen heräilynsä haitanneet siksi niin paljon. Sukulaiset ja kaverit kyllä kauhistelivat kun kerroin, kuinka paljon hän heräilee. Minulle on kuitenkin ollut aina tärkeää, että vastaan vauvan itkuun, eivätkä sukulaisenikaan olisi huudatusunikoulua onneksi ymmärtäneet saati hyväksyneet.

Eka lapsi nukkuu sikeästi, mutta välillä ei saa illalla unta, on jo koululainen. Perhepetiläiset sen sijaan nukahtavat helposti ja tykkäävät mennä illalla nukkumaan. Olisiko perhepedillä ollut vaikutusta, ainakin niin väitetään, että perhepedissä nukkuneet kärsivät vähemmän uniongelmista?

Joka tapauksessa olen tyytyväinen, etten ole ketään lastani huudattanut ja siksi toivon samaa muillekin. Päiväkodissa on kehuttu lapsiamme, että he ovat harvinaisen luottavaisia ja empaattisia lapsia. Kun nyt otit puheeksi, niin aivoiltaan kaikki ovat kehittyneet erittäin hyvin ja esikoinen on jopa opettajan mukaan poikkeuksellisen älykäs lapsi.

Millainen lapsi sinulla on? Nukkuuko hyvin?

Veikkaan että on aina nukkunut. Ja lapsetkin kasvavat aikuisiksi. Yksi unikouluilta kuusikuukautisena, jossa äiti hyssyttelee lasta pinnarissa sen sijaan että ottaisi olohuoneeseen keskellä yötä katsomaan telkkaria ja ilta venyisi venymistään, ei varmaan aikuisena enää vaikuta, vai mitä olet mieltä? Ehkä lapsi jopa on kehittynyt hyvin, koska energiaa ei ole mennyt hämmentyneeseen hereilläoloon (saa olla hereillä, kun kerran ei nukuteta) vaan nukkuessa aivot ovat saaneet levätä. Lentovertausta en näe pätevänä analogiana tässä yhteydessä.

Et voi ottaa tähän keskusteluun jotain tosi järkyttävää lapsen heitteillejättöä ja vedota siihen, että tämä on pienempi paha.

Lisäksi vauvaan aivan päivänselvästi vaikuttaa unikoulu, miksi muuten vauva "oppisi" olemaan enää huutamatta kun tarvitsee yöllä huolenpitoa.

Sitäpaitsi jo lyhytaikainen vauvan kokema katastrofi (koska sitähän yksin huutamaan jättäminen vauvalle on) vaikuttaa vauvaan.

Ihan samalla tavalla kuin jos olisit järkyttävässä lento-onnettomuudessa yhden kerran. Se kestää vain vähän aikaa, mutta sanoisitko siitäkin, että koska on vain yksittäinen, lyhyt tapahtuma se ei vaikuta suhtautumiseesi lentämiseen sen jälkeen? Että kun seuraavan kerran menet lentokoneella ja sitä seuraavan, ja jos mitään ei tapahdukaan, tunnet itsesi taas täysin turvalliseksi lentokoneissa siitä lähtien, eikä tapahtuma vaikuttanut sinuun mitenkään! Noinko sekin mielestäsi menee?

Aikuinen sitäpaitsi voi järkeillä asioita, toisin kuin vauva.

Nukkumaanmenosta ei jää vauvalle kovinkaan mukavaa mielikuvaa, jos joutuu itkuunsa joka ilta nukahtamaan. Etsi vaikka netistä tieto tassuttelusta. Vaatii aikaa sekin, mutta on PALJON miellyttävämpi tapa kuin tuo järkyttävä huudattaminen. Itse en kyllä pystyisi 3min kuuntelemaan vauvani itkua. Vauva itkee hätäänsä, tuon ikäinen haluaa tarkistaa, että häntä ei ole jätetty yksin. Ei ole mitenkään nukkumaan opettelulle eduksi nukuttaa lapsi itkuunsa.

Jätettiin vaan yksin nukkumaan, kun ei enää jaksettu tuntia viettää silittelemässä. Ekana iltana, kun ei annettu periksi, huusi reilun puoli tuntia, toisena alle puoli tuntia, kolmantena vähän kokeili ja sitten onkin suosiolla mennyt nukkumaan ilman silittelyjä.

Jätettiin ovi auki, että kuuli meidät, ettei tarvinnut pelätä tulleensa hylätyksi. Eikä menty välillä silitteleen ja rauhoittaan. Sitäkin kokeiltiin ensin, mutta siitä alkoi aina uusi huuto sen reilun puolituntia..

yleensä pärjää näiden nukutus-asioidenkin kanssa. Jos vanhemmat hyssyttelevät ja paijailevat lasta yökaudet ja sitten hoippuvat väsyneinä itse päivät pitkät, niin kyllä on menty jossain metsään. Tietenkään vauvaa ei saa jättää pitkäksi aikaa karjumaan, mutta tuskin se vauva siitä vahingoittuu jos hiukan kitisee omassa turvallisessa pedissään. Ja juu, kyllä se oma sänky voi olla ihan turvallinen paikka vauvalle ilman ihmislämpöpatteria siinä vieressä.

Mistäköhän vauva tietää, että "sänky on turvallinen paikka"? Et taida ymmärtää mitään vauvan kokemusmaailmasta.

Meillä taitaa olla kasvamassa sukupolvi, joka on tottunut siihen, että kun vähänkin inahtaa niin joku on paikalla kyynelsilmin voivottelemassa että et kai nyt saanut traumoja, eihän ole paha mieli.

Sinä puhut siis nyt puolen vuoden ikäisestä vauvasta. Uskomatonta!

Veikkaan että on aina nukkunut. Ja lapsetkin kasvavat aikuisiksi. Yksi unikouluilta kuusikuukautisena, jossa äiti hyssyttelee lasta pinnarissa sen sijaan että ottaisi olohuoneeseen keskellä yötä katsomaan telkkaria ja ilta venyisi venymistään, ei varmaan aikuisena enää vaikuta, vai mitä olet mieltä? Ehkä lapsi jopa on kehittynyt hyvin, koska energiaa ei ole mennyt hämmentyneeseen hereilläoloon (saa olla hereillä, kun kerran ei nukuteta) vaan nukkuessa aivot ovat saaneet levätä. Lentovertausta en näe pätevänä analogiana tässä yhteydessä.

Ensinnäkin se, että äiti hyssyttelee lasta pinnarissa, ei ole huudatusunikouluttamista, josta tässä keskustelussa on kyse, joten sä puhut nyt jo aidanseipäästä.

Meillä lasta ei ole missään vaiheessa unikoulutettu, yöt ovat olleet välillä helpompia ja välillä vaikeampia ihan kehitysvaiheesta, mahdollisesta hampaiden tulosta, flunssailusta jne. riippuen. Koskaan lapsen ei ole annettu huutaa sängyssä yksin, mutta ei se ole myöskään sitä tarkoittanut, että lapsi olisi haettu makkarista katsomaan olohuoneeseen telkkaria, vaan jompi kumpi vanhemmista on mennyt lapsen luo makuuhuoneeseen ja auttanut takaisin uneen.

Mikä hemmetti siinä on niin vaikeaa ymmärtää, että huudattaminen on tutkitusti vahingollista vauvalle? Jos unikoulua pidetään, niin silloin vanhempi on lohduttamassa lasta (tilanteen mukaan sänkyyn tai syliin) eikä kuuntelemassa vauvan huutoa oven takana ja laskemassa minuutteja siihen, kun vauvan luokse "saa" mennä.

Tämä nyt on todettu täällä aiemminkin, mutta huudatuksen tuloksena lapsi oppii sen, että hänen hätäänsä ei vastata ja alkaa siksi nukkua yönsä hyvin. Tavoite on näennäisesti saavutettu, mutta hinta on aika kova. Hyvien yöunien löytämiseksi ei kuitenkaan ole tarpeen järkyttää lapsen perusturvallisuuden tunnetta, vaan lempeämpiäkin keinoja on olemassa.

Ja näistä hyysätyistä, yökaudet sylitellyistä lapsista kasvaa aikuisia jotka eivät kestä minkäänlaista pettymystä tai pahaa mieltä.

Lapsen perusturvallisuus kehittyy vauvana. Vasta sen päälle voi lapsi rakentaa sen kaiken muun, mikä hänen toimintaansa ohjaa. Ei voi ajatella niin, että karaiset vauvasi jo nyt pienenä, niin kyllä hän varmasti aikuisena kestää pettymyksiä sitten hyvin. Siinä käy itse asiassa päin vastoin. Mikäli perusturvallisuus ei ole aikanaan päässyt syntymää, seuraa siitä kehitykseen ongelmia myöhemmin. Eli vauvan tarpeisiin on syytä vastata ajallaan. Nämä kaikki asiat löytyvät kehityspsykologiaan perehtymällä ja ennen kaikkea sillä kuuluisalla maalaisjärjellä ajateltuna.

Ei ainakaan mitään positiivista, jos se kehoittaa jättämään vauvan itkemään yksistään. Turha vedota mihinkään järkeen kun vetoaa omaan tunteeseen ja kuvitelmiin, ei tietoon. Aina moni äiti on tunne-elämältään vaurioitunut, eikä tajua, mitä vauva tarvitsee, ei osaa vastata lapsensa tunnetarpeisiin.

että missä asiassa ja missä vaiheessa tämä "perusturvallisuuden puute" (joka nyt muka syntyy 1-3 yön unikoululla, vaikka lapsi saa päivällä jatkuvaa huolenpitoa ja hellyyttä) näkyy? En ole moista puutetta vielä huomannut yhdessäkään kolmesta lapsestani. Ja esim. 1v lapsi on jo sen verran iso, että tietää äidin olevan paikalla (varsinkin kun käy välillä kippaamassa ja toivottamassa lempeästi hyvät yöt), vaikkei äiti olekaan 100% vieressä koko ajan.



Eikä tuo 6v muksukaan taida muistaa, jos kysyn että "muistatko, kun 6,5kk iässä itkit yksin uni-itkusi?". Ja hänellä siis kyse oli tosiaan siirtymävaiheen uni-itkusta, johon ei saanut puuttua. Ei itkenyt hätäänsä.

että missä asiassa ja missä vaiheessa tämä "perusturvallisuuden puute" (joka nyt muka syntyy 1-3 yön unikoululla, vaikka lapsi saa päivällä jatkuvaa huolenpitoa ja hellyyttä) näkyy? En ole moista puutetta vielä huomannut yhdessäkään kolmesta lapsestani. Ja esim. 1v lapsi on jo sen verran iso, että tietää äidin olevan paikalla (varsinkin kun käy välillä kippaamassa ja toivottamassa lempeästi hyvät yöt), vaikkei äiti olekaan 100% vieressä koko ajan.

Eikä tuo 6v muksukaan taida muistaa, jos kysyn että "muistatko, kun 6,5kk iässä itkit yksin uni-itkusi?". Ja hänellä siis kyse oli tosiaan siirtymävaiheen uni-itkusta, johon ei saanut puuttua. Ei itkenyt hätäänsä.

että tuo uni-itku on eri asia kuin se, että vauva itkee hätäänsä.

Vauva ei pysty sanallisesti käsittelemään kokemuksiaan eikä hänellä ole mitään keinoa käsitellä kokemiaan kauhun tunteita.Hän saa vanhempien hoivasta kokemuksen siitä, että hänen hätäänsä vastataan, hän on arvokas. Se muovaa pohjan koko hänen myöhemmälle tunne-elämän kehittymiselle. Mitä varhaisempi hylkäämisen kokemus, sitä syvemmät ovat jäljet.



Lukekaa nyt ihmiset nuo HUSin unijutut tai MLL:n sivut ennen kuin tulette tänne viisastelemaan.

no ei silloin AINA unikoulu ole haitallista. Ihan reilusti itki, mutta katkonaisesti ja sen kuuli, ettei ole hätäinen.



Ja nuo toiset taas huusi niin lujaa kuin keuhkoista lähti, mutta ikää olin sen 1v ja tiesivät, ettei äiti katoa mihinkään. Enemmänkin protestoivat sitä, ettei äiti enää tee niin kuin ennen (eli kanna ja kärryttele aamunkoittoon asti). Ja ihan virallisen unikouluttajan ohjeiden mukaan toimittiin.

ja siellä oli juurikin hyvää tekstiä noista siirtymävaiheiden itkuista.



Mutta onko missään selvästi kerrottu ja eritelty tapauskohtaisesti, miten nuo oletetut ongelmat ilmenevät ja missä ikävaiheessa? Sellaista tekstiä en ole vielä löytänyt.

ja siellä oli juurikin hyvää tekstiä noista siirtymävaiheiden itkuista.

Mutta onko missään selvästi kerrottu ja eritelty tapauskohtaisesti, miten nuo oletetut ongelmat ilmenevät ja missä ikävaiheessa? Sellaista tekstiä en ole vielä löytänyt.

mutta ei varmasti missään HUSin tai MLL:n unihäiriösivuilla referoida tutkimuksia. Ne pitää kaivaa ihan muualta.

ja niitä aiheuttavista tekijöistä on kirjoitettu pilvin pimein. Vauvan huudattaminen ja hätään vastaamattomuus on suuri riskitekijä. Englanniksi löytyy ainakin valtavasti tietoa.



Kenties suomeksi sellainen teksti kuin Varhaiset ihmissuhteet ja niiden häiriintyminen. Muistaakseni Jari Sinkkosen toimittama.

Meillä poika 1,3v huusi ja raivosi 2h putkeen, ennekun nukahti lopulta.

Meillä on siis sama ongelma, tarttis saada yksikseen nukahtamaan, mutta pahalta näyttää.

Ensin luin lapselle kirjoja (huusi kokoajan), silittelin, laulelin... Ei mikään auttanut.

Lopulta annoin periksi ja otin viereeni ja nukahti heti. Väärin tein, mutta siinä vaiheessa kun isäntäkin tuli iltavuoron jälkeen kotiin alkoi omakin hermo olemaan koetuksella.

on myös paksu teos Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus (tms.), jossa on mm. uniongelmista artikkeli, taitaa olla juuri tuon Jukka Mäkelän artikkeli. Suosittelen kirjaa kaikille, joita vauvan ja lapsen hyvinvointi kiinnostaa. Kirjaa saa ainakin Helsingissä kaupunginkirjastoista lainaan.

kuten sanottu, omissa lapsissani en ole huomannut (eikä kukkaan muukaan) mitään ongelmia missään kiintymyssuhteissa. Se on toki varmaan eri asia, jos lapsen itkut ja tarpeet jätetään jatkuvasti huomiotta.