Lue keskustelun säännöt.
Hirveän hyvä kirjoitus Keltikangas-Järvisellä Lääkärilehdessä:
21.12.2009 |
http://www.laakarilehti.fi/kommentti/index.html?opcode=show/news_id=827…
Syntynyt selviytyjäksi
Julkaistu 17.12.2009 12.53
Pienen pojan syntymäpäivillä 3-vuotias vieras potki 1-vuotiaan vieraan nurkkaan, löi 2-vuo tiasta päivänsankaria, ja istui muun ajan keräämässä talon lelut itselleen omiin leikkeihinsä. Tämä ei ole ennen kuulumatonta, 3-vuo tiaalle voi sattua huono päivä. Huomiota he rätti äidin käytös. Hän ei eleelläkään hillinnyt poikaansa. ”Syntynyt selviytyjäksi” kertoi hänen pieni hymynsä, kun hän katseli pojan mellastusta.
Hän ei varmaankaan ollut huono kasvattaja. Nykyaika vain on hukannut tajun siitä, miten käyttäytyy selviytyjä, ja milloin puhutaan aggressiosta. Kun aloitin luennoijan urani 30-vuotta sitten, koski suurin osa luentopyynnöistä aggressiivisuutta. Kouluissa, päiväkodeissa ja vanhempien illoissa haluttiin kuulla, miten suitsia lapsen aggressiivisuutta ja ohjata hänet sosiaalisen käytöksen poluille. 20 vuoteen en ole enää saanut yhtään tällaista pyyntöä. Ilmeisesti ongelma saatiin silloin hoidettua pois päiväjärjestyksestä ja aggressio hävitettyä.
Ensimmäisistä puistoleikeistä saakka vanhemmilla on huoli lapsen sosiaalisesta kehityksestä. Varsinaisesti ei kuitenkaan kanneta huolta sosiaalisuudesta, vaan siitä, miten lapsi selviää muista lapsista, ettei vain jää alakynteen. Pieni aggressio ei kasvattajia niinkään huoleta, mutta oikea sosiaalinen käytös, toisin sanoen lapsi, joka myöntyy, jättää tilaa toiselle, luovuttaa tälle lelunsa, sen sijaan huolettaa. Merkithän viittaavat luuseriin!
Huoli ei ole vain vanhempien. Pyysin jokin aika sitten opettajiksi ja lastentarhanopettajiksi valmistuvia opiskelijoita lopputentissä kertoman, mikä heidän mielestään on vaikein ja haasteellisin kasvatustehtävä heidän tulevassa työssään. Kukaan ei sanonut, että se olisi aggressiivisuuden, häiriköinnin ja kiusaamisen poiskitkemisen. Lähes poikkeuksetta he kirjoittivat ujojen, hiljaisten ja varautuneiden lasten muodostavan heidän vaikeimman kasvatustehtävänsä. Siis ne lapset, jotka eivät koskaan häiritse muiden oppimisrauhaa, eivät käy käsiksi muihin lapsiin, eivät riko koulun sääntöjä ovat nykykoulun suurin haaste? ”Haasteellisimpia ovat liian empaattiset lapset, koska heillä tulee olemaan myöhemmin vaikeuksia”, kirjoitti eräs opiskelija. Kilpailuyhteiskunnan arvomaailma oli mennyt hyvin perille.
Kun tämä kasvatus sitten tuottaa hedelmää, istumme me aikuiset joukolla alas paheksumaan ja päivittelemään. Huudamme yhteisöllisyyttä apuun ja ihmettelemme, mihin se on kadonnut. Se ei ole kadonnut, vaan se ei ole syntynyt. Yhteisöllisyys tulee kasvattaa ihmiseen, eikä se ole kaikkein yksinkertaisin kasvatustehtävä. Ihminen kun ei ole luonnostaan toisen huomioonottava ja hänen oikeuksiaan kunnioittava. Jos näin olisi, ei heikompien puolustamiseksi tarvittaisi lainsäädäntöä, vaan se hoituisi itsestään. Jos ihminen saa elää ”luontonsa mukaisesti”, tulee käyttöön viidakon laki ja omien oikeuksien valvominen ja puolustaminen hoituvat yhä aggressiivisemmin keinoin. Näin osoittaa tutkimus.
Jokainen vanhempi haluaisi, että hänen lapsensa olisi pärjääjä, ja ellei nyt menestyjä, niin ainakin selviytyjä. Samaan aikaan hän kuitenkin toivoo, että hänen lapsellaan olisi turvanaan yhteisö, jossa ketään ei sorreta, jossa ei jatkuvasti kilpailla, ja joka tukee silloin, kun kilpailussa jääkin rannalle. Hänen lapsensa on se menestyjä, muut saavat muodostaa sen yhteisön. Tämä on kuitenkin mahdoton yhtälö. Ei ihme, jos kaikki ovat lopulta hämmentyneitä ja hukassa.
Liisa Keltikangas-Järvinen
psykologian professori
Helsingin yliopisto
Kommentit (88)
Onhan niitä äitejä, jotka ei ohjaa lapsiaan, mutta hehän ovat todella pieni vähemmistö, ja takana voi olla masennusta tai pelkkä vinksahtanut ajatusmaailma. Mä en okein jaksa kuvitella tilannetta, jossa toi kolmevuotias riehuu, ja kun muut äidit puolustavat lapsiaan, niin tämä yksi äiti vaan istuis hymyillen, tuntematta lainkaan häpeää tai reagoimatta painostukseen. Jos näin on käynyt, ja toi äiti todella on vähän yksinkertainen, niin ei hänen käytöksensä perusteella voi tosiaankaan tuomita muita äitejä.
Mä alan olla jo vähän väsynyt näihin rajusti yksinkertaistettuihin esimerkkeihin, vaikka asiaa tässäkin on puhuttu. En mä ainakaan tarvitse mitään shokkiuutista artikkelin alussa, jotta jatkaisin kiinnostavan aiheen lukemista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ilman sinua he olisivat aivan hukassa systeemin vuoksi!!!!! Voisiko olla, ettei asia ole ihan noin mustavalkoinen. Että siellä yhden vauvan äiti kirjoittaa yksinkertaistettua esimerkkiänsä =DD
ja on tosissaan saanut pitää tiukat ohjakset hänen kanssaan. On edetty niin, että kun on luottamuksen arvoinen, kuminauhaa löysennetään. Jos ei niin heti kiristys. Päiväkoti oli aivan haltioissaan tämän tytön kanssa kun on niin sosiaalinen ja mahtava. Pomotti ja sekoitti toisten leikit. Valkkasi parhaimmat kaverit ja oli kiusaamistakin. Päiväkoti ei puuttunut kiusaamiseen. Kuulin sen vasta kaverin äidiltä ja en kyllä yhtään epäillyt häntä. Kiusaaminen loppui kun pistin tytön pyytämään anteeksi kiusatulta ja hänen äidiltään. Vastikkeeksi meillä on kiltti poika, jota päiväkoti vainosi koko ajan. Ei tule pärjäämään, ei selviämään, tulee koulukiusattu, tulee jäämään luokalle, ei selviä elämässä jne....Positiivista palautetta en saanut kertaakaan. Oikein lietsoivat pojalle sen, että on pojan oma syy kun muut hakkaavat. Tilanne on tällä hetkellä se, että kumpikin murrosiässä. Kummallakin menee hyvin. Tytöllä on kavereita ja on oppinut empaattisuutta ja jakamista ja on suosittu kaveriporukassa. Pojalla menee hyvin, en edelleen empaattinen ja suosittu kaveriporukassa ja koulu menee hyvin. Jos olisin uskonut ammattikasvattajia ja antanut tytön pomottaa ja hajottaa toisten leikit ja kiusata, uskoisin hänen olevan melkoinen murkkuhirviö. Ja poika olisi huonoitsetuntoinen luuseri ja alisuoriutuja.
Kiitos siitä. Uskoisin kyllä että muutosta on tapahtunut yhteiskunnan asenteissa. Huomaan sen itsekin kaksikymppisten korkeakouluopiskelijoiden opettajana. He ovat todella itsetietoisia ja dominoivia verrattuna vielä kymmenen vuotta sitten opiskelleisiin.
Menestyjää voi pohtia myös toiselta kantilta. Olen huomannut että ihminen, joka ei toiminnassaan huomioi muita vaan ajaa yksinomaan omaa etuaan ja näkemystään, on lopulta työelämän menestyksen puolella usein aika yksinäinen. Onko ihminen silloin tosiaan menestynyt? Mitataanko menestys vain työelämän meriittien mukaan? Vai onko menestystä hyvä parisuhde, hyvät suhteet lapsiin, perheeseen, muihin ystäviin ja läheisiin. Näiden ylläpitämiseksi tarvitaan empaattisuutta ja toisesta ihmisestä välittämistä.
Meidän päiväkodissa taas on tehty selväksi, että 2-vuotias poikamme on vilkkaan luonteensa takia kuin kasa paskaa :(. Kaikki muut saivat joulujuhlassakin kunnon roolit paitsi tämä meidän yksi, joka istui kaivamassa nenää lähes koko juhlan ajan. Raskaita huokauksia tulee hoitajilta, samoin "eivät ole paikalla" jos joku lapsista mottaisee meidän muksua. Olen puhunut palaverissa sen puolesta että opettaisivat pojalle niitä oikeita käytösmalleja, niitähän mekin harjoittelemme kotona- mutta ei.
...mutta en neljän lapsen äitinä ja mll-toiminnan aktiivina tunnista tuota ilmiötä omasta arkielämästä ja ympäristöstä.
Kyllä minun tuttavani ja näkemäni vanhemmat pyrkivät kasvattamaan lapsesta myös muita huomioon ottavan, ja ovat enemmän huolissaan jos lapsi vaikkapa tönii toisia kuin jos lapsi on varautunut ja ujo.
Missä nämä kilpailijoita ja voittajia kasvattavat vanhemmat luuraavat?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
6-vuotias, ja tämä oli myös meidän eskarinopelle jotain aivan uutta ja outoa... Vaikka ollut alalla jo yli 10 vuotta.
koulu ei puutu useiden kokemuksieni mukaan koulukiusaamiseen ellei kiusatun lapsen vanhenpi puutu
- kuten Keltinkangas-Järvisen casessa- kiusaamisesta vastuutta oleva taho ei lopeta kiusaamista
Minua hirvittää, kun poikani menee aikanaan päiväkotiin ja kouluun. Hän on rauhallinen, kiltti ja ujo lapsi.