Äidit, kadehditteko lapsettomia naisia?

Olen elänyt ennen sitä railakkaan elämän ja en olisi ollut valmis äidiksi aikaisemmin,lapsettomana vihasin kaikkia niitä joilla oli lapsia ja raskausmahoja,koska olin viis vuotta toivonnut lasta,mut ei tärpännyt vaikka miehet vaihtui,joten sain elää elämän ja keskittyä uraani ja pääsin bilettelemään.



Jos joku on lapseton mikäs siinä,ei se mun elämästä ole pois,nykyään mulla on parivuotias lapsi ja se kyl muutti elämän uuteen suuntaan oikeastaan positiivisesti.



Vaikka mulla on lapsi olen edelleen kaunis ja huolehdin ukonäöstä,äitiys ei olee syy repsahtaa.

Olen kuitenkin vielä vaimokin,niin haluan olla edustava,enkä mikään katuojasta noussut kuten suurin osa äideistä on.

Ennemminkin muistelen mukavia hetkiä omasta lapsettomasta ajastani. Meno on nyt erilaista, (välillä mukavaa, välillä raskaampaa, kuten lapsettomanakin) se kuuluu tähän elämänvaiheeseen ja se on hyväksyttävä.

Aika monen vastaajan näppikseltä on tullut väite, että lapsettomilla naisilla on kehitys jäänyt kesken, jonka vuoksi heidän maailmankuvansa on suppea ja he narisevat murheista, joita lapselliset pitävät, noh, lapsellisina. Esimerkkinä annettiin mm. flunssa.



Minä tunnen kymmeniä äitejä - oma äitini mukaan luettuna -jotka valittavat kaikille kuuloetäisyydelle eksyneille sivullisille ollessaan vaikkapa juurikin flunssassa. Se että tulee äidiksi ei automaattisesti laajenna maailmankuvaa ja asennoitumista niin, ettei pienistä hetkahda. Kyse on pikemminkin luonteesta kuin äitiydestä. Toiset valittavat jatkuvasti ja joka asiasta, toiset kärsivät hiljaa jopa liiankin pitkään.



Toki elämäntilanne vaikuttaa siihen, kuinka paljon energiaa jää ns. pikkuasioissa vatvomiseen. Itse menetin isäni äkilliseen sairauskohtaukseen teini-ikäisenä ja voin kyllä todeta, että sinä vuonna ei todellakaan ollut voimia russuttaa mistään triviaalista nuhasta, vaan koko eläminen ja oleminen keskittyi siihen että selviän surussani seuraavaan päivään. Vasta surutyön tehtyäni kykenin palaamaan ns. tavalliseen elämään, tosin täysin muuttuneena ihmisenä.



En lähtisi niputtamaan kaikkia lapsettomia naisia (Huom, miksi ei miehiä?) ryhmään "keskenkasvuiset" vain sen vuoksi, ettei heillä ole lapsia. Heidän elämässään on voinut tapahtua vaikka millaisia traagisia asioita, jotka ovat aivan varmasti "kasvattaneet" heitä ja muokanneet heidän maailmankuvaansa. Monille toki se ensimmäinen kriisi ja kasvunpaikka on äidiksi tuleminen, mutta se ei todellakaan ole ainoa tapa kasvaa. Vai sanoisitteko, että Äiti Teresa oli keskenkasvuinen nainen, koska hänellä ei ollut lapsia?

Myöntäkää vaan. Totuus on se, että äidit surevat menetettyä elämäänsä mutta eivät kehtaa sitä myöntää. Toisten äitien takia on pakko pitää kulissit pystyssä.



Miehet ovat myös kaikki samanlaisia. Saatuaan vaimon ja perheen heitä ei paljon kotona enää näy. Työ ja kaverit ovat heille tärkeämpiä.



Eli oli nainen yh tai ei, yksi hän silti lasten kanssa on.

Myöntäkää vaan. Totuus on se, että äidit surevat menetettyä elämäänsä mutta eivät kehtaa sitä myöntää. Toisten äitien takia on pakko pitää kulissit pystyssä.

Miehet ovat myös kaikki samanlaisia. Saatuaan vaimon ja perheen heitä ei paljon kotona enää näy. Työ ja kaverit ovat heille tärkeämpiä.

Eli oli nainen yh tai ei, yksi hän silti lasten kanssa on.

On ihan käsittämätöntä, miten (jotkut) äidit nostavat itsensä lapsen saatuaan itsensä arvoasteikossa jonnekin aivan toisiin sfääreihin verrattuna lapsettomiin (mistään mitään tietämättömiin kavereihinsa)

Olen kärsinyt lapsettomuudesta monta vuotta ja lapseni ovat elämäni valo!

Se mikä ärsyttää, on omahyväiset äidit, jotka luulevat, että vain lapsettomilla naisilla on suppea maailma. On niin paljon idiootteja äitejä että oksat pois. Tälläkin palstalla muutama ;). Lapsien myötä ei tule automaattisesti mitään supervaltavaa käsityskykyä koko universumista. Esim seuraava kommentoija vähän saa niskakarvat pystyyn:

En kadehdi,lähinnä naurattaa useimman lapsettoman naisen suppea maailma ja mitä nuorempi lapseton niin sitä mustavalkoisemmassa maailmassa elävät...ja se ehdottomuus kaikkea kohtaan.....

nyt äidit miten maailmankuvanne on laajentunut ja tullut vähemmän mustavalkoiseksi? Vai johtuisiko se siitä, että ennen lapsia olitte harvinaisen suvaitsemattomia ja itsekkäitä ja tarvitsitte lapsen saamaan teidät normaali-ihmiseksi?

On ihan käsittämätöntä, miten (jotkut) äidit nostavat itsensä lapsen saatuaan itsensä arvoasteikossa jonnekin aivan toisiin sfääreihin verrattuna lapsettomiin (mistään mitään tietämättömiin kavereihinsa)

Olen kärsinyt lapsettomuudesta monta vuotta ja lapseni ovat elämäni valo!

Se mikä ärsyttää, on omahyväiset äidit, jotka luulevat, että vain lapsettomilla naisilla on suppea maailma. On niin paljon idiootteja äitejä että oksat pois. Tälläkin palstalla muutama ;). Lapsien myötä ei tule automaattisesti mitään supervaltavaa käsityskykyä koko universumista. Esim seuraava kommentoija vähän saa niskakarvat pystyyn:

En kadehdi,lähinnä naurattaa useimman lapsettoman naisen suppea maailma ja mitä nuorempi lapseton niin sitä mustavalkoisemmassa maailmassa elävät...ja se ehdottomuus kaikkea kohtaan.....

Mutta täytyy myöntää, että on kyllä hetkiä jolloin kadehdin lapsettomia. Esimerkiksi tänään töitten jälkeen voisin painella torille kahville ja rauhassa uimaan... Sen sijaan painelen pää hiessä päiväkodille etten myöhästy ja sitten kuuntelen sitä kitinää tuntikausia, vaikka infernaalinen päänsärky tämän painostavan helteen takia takoo päässä.

Ja turha nyt sanoa että "onko ne kahvit muka tärkeämpiä kuin ne omat rakkaat lapset". Ei tietenkään ole. Kyllä te tiedätte mitä minä tarkoitan.

nyt äidit miten maailmankuvanne on laajentunut ja tullut vähemmän mustavalkoiseksi? Vai johtuisiko se siitä, että ennen lapsia olitte harvinaisen suvaitsemattomia ja itsekkäitä ja tarvitsitte lapsen saamaan teidät normaali-ihmiseksi?

jotka aiheesta paasaatte, jotkuthan äidit täällä eivät koe valaistuneensa vasta lapsen myötä siihen, että maailmassa on muitakin ihmisiä.

nyt äidit miten maailmankuvanne on laajentunut ja tullut vähemmän mustavalkoiseksi? Vai johtuisiko se siitä, että ennen lapsia olitte harvinaisen suvaitsemattomia ja itsekkäitä ja tarvitsitte lapsen saamaan teidät normaali-ihmiseksi?

saman verran kuin vastaavassa ajassa lapsettomalla. Ehkä jopa vähemmän, koska lapsiperheen elämä on yksitoikkoista ja rasittavaa ja hidastaa ihmisen henkistä kehitystä.

olen joutunut takaisin siihen olotilaan mikä mulla oli joskus 20 vuotta sitten että lapset on riiviöitä, en halua niitä lähelleni. Luonto teki kepposet ja kolme lasta tuli.

Sen sijaan mä en kadehdi niitä ei-tahallaan-lapsettomia ihan vaan heidän asenteensa takia; heillä kun tuntuu olevan joku mieletön katkeruus (jopa viha?) minua kohtaan siitä että minulla on kolme lasta ("vahingossa") ja heillä ei. Mun mielestä se on todella ahdistavaa. Siitä tunneskaalaa en siis todellakaan kadehdi, enkä täten itse asiassa heidän lapsettomuuttaankaan. Vapaaehtoisesti lapsettomien lapsettomuutta kyllä.

Kannattaisi miettiä hieman, ennen kuin tuomitsee lapsettomia "keskenkasvuisiksi". On vapaaehtoisesti lapsettomia, joilla on niin rankkoja elämänkokemuksia takanaan, ettei monikaan usko/ymmärrä - esim. että on joutunut alkoholistiperheessä kasvattamaan omat sisaruksensa ja itsensä aikuiseksi. Eikö se riitä "kasvattamaan" ihmistä, pitääkö todella tuon taakan jälkeen hankkia lapsia, jotta ei ole jonkun ventovieraan mielestä keskenkasvuinen ja epäonnistunut?



Vielä tärkeämpi kysymys on, miksi toisia pitää aina haukkua ja arvostella? Terve, tasapainoinen ihminen on tyytyväinen omiin valintoihinsa, eivätkä muiden erilaiset elämänvalinnat ja polut ole häneltä millään tavalla pois - päinvastoin. Tähän maailmaan tarvitaan enemmän ymmärrystä ja rakkautta, eikä vihaa ja ennakkoluuloja - eikö Norjan tapaus juuri sitä meille opettanut?

Mulle on ihan se ja sama. Itse olen lapsia halunnut ja niitä on kolme, olen erittäin tyytyväinen ja onnellinen äiti.

Tosin muutenkin kadehdin erittäin harvoin toisia.



Odotusaikanani vähän mietin että mihinköhän sitä on tullut ryhdytttyä. Emme tehneet lasta tarkoituksella, vaan ehkäisy petti. Mieheni halusi lasta enemmän kuin minä. Ja minä murehdin ainoataan vartalon menetystä, enkä tuntenut juuri mitään muuta, kovin voimakkaasti ainakaan.



MUTTA, se fiilis kun sain lapsen ensi kertaa syliini, sitä ei voi kertakaikkiaan edes sanoin kuvailla. Jos nyt jotenkin yrittäisin niin: Se on suurinta rakkautta, jota olen koskaan tuntenut ketään kohtaan! Se on aivan mahtavaa! Ja tuntuu siltä että siitä ensi hetkestä lähtien se on vaan kasvanut päivä päivältä...



Toisinaan tunnen jopa pienen pientä sääliä ihmisiä kohtaan, jotka eivät saa tai halua kokea jotain tälläistä. Toisaalta ymmärrän hyvin että se ei vain ole kaikkien haaveena. Ja jos ei jotain ole kokenut, ei sitä ehkä osaa kaivatakkaan. Mutta molemmat kokeneena, tätä lapsen saamista en vaihtaisi yhtään mihinkään. Tämä on rikastuutanut elämäämme ja lähentänyt meitä vanhempia toisiimme.

MUTTA, se fiilis kun sain lapsen ensi kertaa syliini, sitä ei voi kertakaikkiaan edes sanoin kuvailla. Jos nyt jotenkin yrittäisin niin: Se on suurinta rakkautta, jota olen koskaan tuntenut ketään kohtaan! Se on aivan mahtavaa! Ja tuntuu siltä että siitä ensi hetkestä lähtien se on vaan kasvanut päivä päivältä...

Toisinaan tunnen jopa pienen pientä sääliä ihmisiä kohtaan, jotka eivät saa tai halua kokea jotain tälläistä. Toisaalta ymmärrän hyvin että se ei vain ole kaikkien haaveena. Ja jos ei jotain ole kokenut, ei sitä ehkä osaa kaivatakkaan. Mutta molemmat kokeneena, tätä lapsen saamista en vaihtaisi yhtään mihinkään. Tämä on rikastuutanut elämäämme ja lähentänyt meitä vanhempia toisiimme.

No ihmisellä on kuitenkin mielikuvitus, ja voin kuvitella, miltä sellainen rakkaus tuntuu, mutta en edes tällä hetkellä haluaisi tuntea sellaista. Samoin kuin en halua kokea sitä, millaiseksi kuvittelen lasten kanssa olemisen pahimmillaan olevan. Siis uskon tietäväni, miltä ne lapsen saannin hyvät puolet tuntuvat, mutta toistaiseksi ne huonot puolet vievät voiton eikä minulla myöskään ole tarvetta tuntea äärimmäistä rakkautta ketään kohtan- tuleehan siinä sitten mukana myös äärimmäinen menettämisen pelko. Se on minusta vähän huolestuttavaa, jos joku kokee lapsettoman elämänsä olleen tyhjää, koska silloin lapsi on tehty vain täyttämään sellainen tyhjiö, jonka omien vanhempien olisi aikoinaan pitänyt täyttää ja silloin tulee helposti ripustauduttua lapseen ja unohdettua oma itse ja elämä kokonaan, mikä ei ole tervettä.

Ymmärrän, että ihmiset alkavat kaivata lasta elämäänsä, mutta jos se aiempi elämä on ollut täysin turhaa ja merkityksetöntä niin silloin lapselta odotetaan vähän liikoja, enkä usko että se elämä todellisuudessa tulee sen merkityksellisemmäksi, kunhan vaan siirretään kaikki omat odotukset siihen lapseen ja aletaan elää lasten kautta. Parempi niin päin, että on nauttinut elämästä aikansa lapsettomana ja sitten saa lapsia, ja nauttii elämästä niiden kanssa.

mistään muustakaan asiasta sanota toiselle, että et tiedä aiheesta mitään kun et ole kokenut, siis jos vaikka itse muuttaa maalle niin ei toivon mukaan ala paasata kaupunkilaisille, että ette tiedä mistä jäätte paitsi. Eihän maailmassa voi kaikkia asioita kokeilla ennen kuin tietää mitä haluaa, sitä varten on se mielikuvitus. Siis vaikka mulla olisi ravihevonen ja saisin siitä itselleni älyttömästi (kuten epäilemättä ravihevosten omistajat saavat) niin varmaan ihmiset itse tietävät, kokevatko he tarpeelliseksi hommata ravihevosen, koska minäkin siitä niin pidän. Onhan ihmisellä myös vaisto ja intuitio, muuten kaikki toimisivat kuin päättömät kanat ja tekisivät kaiken, mitä sattuu mieleen juolahtamaan. Eikä tarvitse kokea rekan alle jäämistä tietääkseen, että se sattuu, vaikka ei konkreettisesti tietäisikään, missä kaikkialla se ekaksi tuntuu jne.

Tosin muutenkin kadehdin erittäin harvoin toisia.

että mä taas olen harmikseni aika "kateellinen" ihminen, eli ajattelen usein, että toisilla on asiat jotenkin paremmin ja jos vain minullakin olisi sitä sun tätä jne. mutta juuri lapsettomille en ole koskaan ollut kateellinen tästä ikävästä luonteenpiirteestäni huolimatta. Äidiksi tuleminen oli minulle oikea valinta. Varmasti se ei ole sitä kaikille.

Ja maailmankuvasta en tiedä, mutta itse olen kasvanut ihmisenä, siis kypsynyt luonteeltani lasten myötä, tullut tasapainoisemmaksi ja vähemmän neuroottiseksi. En voi toki olla varma, etteikö sama kehitys olisi tapahtunut pelkän iänkin myötä, mutta huomasin itsessäni selkeän muutoksen jo esikoisen taaperoaikana, joten yhdistän kyllä tämän kypsymisen lasten hankkimiseen. Mutta tämä koskee tietenkin vain itseäni.

lasten aiheuttama kypsyminen tapahtuu silloin, jos huomaa selviävänsä niiden lasten ja kaiken sen stressin kanssa. Jos taas lapset ovat liian stressaava tekijä, jotka ottavat enemmän kuin antavat, niin ihmisestä tulee vain katkera ja vittuuntunut (kuten monet tällä palstalla ovat). Sama pätee myös työpaikkaan, ihmissuhteisiin ja mihin tahansa, missä pitää mennä oman mukavuusrajan yli.

Eikä se jälkeenpäin ajateltunakaan tyhjää ollut.

Mutta nyt kun meillä on lapsi, en vaihtaisi sitä mihinkään. Niin paljon se on rikastuttanut elämää.

Ei meidän lapsi meille siis ole ollut mikään tyhjiön täyte. Vai puhutko sinulle rakkaista ihmisistä tyhjiön täytteenä? Aika loukkavasti sanottu...

Itse en voinut mitenkään kuvitella millaista elämämme tulisi oikeasti olemaan lapsen saannin jälkeen, edes silloin, kun mulla oli maha pystyssä.

Me ei olla mitenkään ripustauduttu meidän lapseen tai unohdettu itseämme. Meidän aiempi elämä ei ollut merkityksetöntä. Aika väärin ymmärsit tekstini, tai halusit ymmärtää.

Kerroin ainoastaan omasta VALTAVASTA rakkaudesta lastamme kohtaan JOTA EN VAIHTAISI MIHINKÄÄN. En mitenkään tällä ajanut takaa että kaikkien tulisi haluta lapsia tai puolustautua miksi eivät halua.

MUTTA, se fiilis kun sain lapsen ensi kertaa syliini, sitä ei voi kertakaikkiaan edes sanoin kuvailla. Jos nyt jotenkin yrittäisin niin: Se on suurinta rakkautta, jota olen koskaan tuntenut ketään kohtaan! Se on aivan mahtavaa! Ja tuntuu siltä että siitä ensi hetkestä lähtien se on vaan kasvanut päivä päivältä...

Toisinaan tunnen jopa pienen pientä sääliä ihmisiä kohtaan, jotka eivät saa tai halua kokea jotain tälläistä. Toisaalta ymmärrän hyvin että se ei vain ole kaikkien haaveena. Ja jos ei jotain ole kokenut, ei sitä ehkä osaa kaivatakkaan. Mutta molemmat kokeneena, tätä lapsen saamista en vaihtaisi yhtään mihinkään. Tämä on rikastuutanut elämäämme ja lähentänyt meitä vanhempia toisiimme.

No ihmisellä on kuitenkin mielikuvitus, ja voin kuvitella, miltä sellainen rakkaus tuntuu, mutta en edes tällä hetkellä haluaisi tuntea sellaista. Samoin kuin en halua kokea sitä, millaiseksi kuvittelen lasten kanssa olemisen pahimmillaan olevan. Siis uskon tietäväni, miltä ne lapsen saannin hyvät puolet tuntuvat, mutta toistaiseksi ne huonot puolet vievät voiton eikä minulla myöskään ole tarvetta tuntea äärimmäistä rakkautta ketään kohtan- tuleehan siinä sitten mukana myös äärimmäinen menettämisen pelko. Se on minusta vähän huolestuttavaa, jos joku kokee lapsettoman elämänsä olleen tyhjää, koska silloin lapsi on tehty vain täyttämään sellainen tyhjiö, jonka omien vanhempien olisi aikoinaan pitänyt täyttää ja silloin tulee helposti ripustauduttua lapseen ja unohdettua oma itse ja elämä kokonaan, mikä ei ole tervettä.

Ymmärrän, että ihmiset alkavat kaivata lasta elämäänsä, mutta jos se aiempi elämä on ollut täysin turhaa ja merkityksetöntä niin silloin lapselta odotetaan vähän liikoja, enkä usko että se elämä todellisuudessa tulee sen merkityksellisemmäksi, kunhan vaan siirretään kaikki omat odotukset siihen lapseen ja aletaan elää lasten kautta. Parempi niin päin, että on nauttinut elämästä aikansa lapsettomana ja sitten saa lapsia, ja nauttii elämästä niiden kanssa.

En tiedä, tajuatteko te tähänkin keskusteluun kommentoineet ollenkaan, kuinka paljon osaatte loukata lapsettomia. Itku on tullut, kun olen tätä ketjua lukenut. Kiva kuulla, että lapsettomana olen keskenkasvuinen jne.



Toivon koko sydämestäni, että avartaisitte vähän näkemyksiänne: emme me lapsettomat kaikki ole keskenkasvuisia, itsekkäitä, luusereita, naiiveja, uraansa keskittyviä jne. Emme me kaikki kuluta iltojamme bilettäen vip-yökerhoissa vaan elämme ihan tavallista kotielämää kuten tekin. Ehkä kaikkein loukkaavin kuitenkin on tuo käsitys, ettei lapsettoman elämässä ole mitään "oikeaa" sisältöä. Millainen ihminen sanoo tuollaista toiselle?



Ette te tiedä, mitä kaikkea lapsettomat ovat saattaneet joutua elämänsä aikana kokemaan. Elämänkokemusta voi olla paljonkin, vaikka sitä ei omista lapsista olisikaan.



Miettikää siis, ennen kuin alatte tuomita lapsettomia: te olette niitä pumpulissa kasvaneita, onnekkaita ja ennen kaikkea etuoikeutettuja, kun olette pystyneet saamaan lapsia.