Lue keskustelun säännöt.
Anoppi ei hyväksy erityislasta.
04.12.2009 |
Lapsella on diagnosoitu adhd. Ensin anoppi vastusti kauheasti tutkimuksiin viemistä, sitten diagnoosia. "Ei siinä mitään vikaa ole" ja "tekemällä tekevät lapsesta vammaisen". Nyt on tajunnut, että on oikeasti häikkää... ja syyttää siitä sitten minua. Mikä on sinänsä huvittavaa, kun neurologin ja mieheni kanssa ollaan sukuhistorioita käyty läpi, niin se oikea syyllinen näyttää olevan miehen puolen geeneissä. Miehelläkin on ollut samanlaisia oireita (on vieläkin) ja häntä ollaan oltu siirtämässä jopa erityisluokalle keskittymisongelmien ja impulssikontrollin heukkouden takia.
Nyt anoppi ei hyväksy lasta. Viimeksi kylässä lapsi kiukutteli syömisen kanssa (neurologisiin ongelmiin liittyy usein yliherkkyyksiä, lapsellani ne ovat vielä todella pieniä tyyliin tomaatti on hänestä vastenmielistä kypsänä, mutta sellaisenaan menee, narskuvat sipulinpalat kakotuttavat jne, mutta pääsääntöisesti syö kaikkea) ja anoppi ilmoitti, ettei lapsi ole enää tervetullut kun on niin hankala. Kuka täysjärkinen LOUKKAANTUU erityislapselle?
Sapettaa...
Kommentit (38)
Olen lievästi sanottuna kiihtyneessä mielentilassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä ketjussa oli parikin juttua, jotta erityislapsen - nyt jo kokeneelle ja oppineelle - äidille - särähtivät korvaan.
Olen ihan liian monen erityislapsen vanhemman nähnyt kerkittyvän lapsensa vammaan tavalla, joka korostaa vammaa lapsen kannalta tarpeettomalla tavalla. Jotenkin moni erityislapsen vanhempi pyrkii suojelemaan lastaan ja sillä tavalla korostaa niitä "puutteita" ja "erityisyyksiä", joita lapsessa on. Lapsen kannalta olisi kuitenkin useimmiten pitkällä tähtäimellä parempi keskittyäå niihin vahvuuksiin ja antaa lapsen kasvaa ja itsenäistyä - ROHKAISTA ja TUKEA kasvua ja itsenäistymistä sen ylisuojelun sijasta. Miettikää, missä määrin esim se, että lapsen antaa kiukutella ruoasta, on ylisuojelemista ja missä määrin se on lapselle hyväksi. En tarkoita, että aistiyliherkän lapsen pitäisi syödä ruokaa, joka oksettaa, mutta ei meidänkään asitiyliherkälle assille ole ylivoimaista uskoa, että sitä yököttelyä nyt vaan ei sanota ääneen vaan syömättä jätetään vähin äänin ja mielellään niin ettei edes lautaselle oteta ruokaa, joka jää syömättä. Sen lusikankärjellisen pystyy maistamaan, millä mummo tulee tyytyväiseksi kun lautanen näyttä "syödyltä".
Toinen asia on, että ihmisillä on oikeus "loukkaantua" vaikka heitä loukkaisi erityislapsikin. Varsinkin assit ja adhd:t jotka OIKEASTI eivät ole tyhmiä. Kyllä meidänki assi ymmärtää, mikä loukkaa muita, kun se ensin selitetään hänelle. Teidän tehtävänne vanhempina on selittää ja vääntää sellaisesta rautalangasta, että logiikka pätee myös assille tai adsille.
Kolmas asia on se, että vaikka monen ongelmat korostuvat jossain ikäkaudessa, myös assi- ja ashs-lapset kasvavat ja kehittyvät ja oikealla kuntoutuksella ja hoidolla ja kasvatuksella heidän ongelmansa myös vähenevät ja muuttuvat huomaamattomammiksi, sellaisiksi, jotka häiritsevät sekä heitä itseään että ympäristöä vähemmän. Siksi anoppi, joka sanoo että "parin vuoden päästä tätä ei huomaakaan" saattaa olla - ja toivottavasti on - oikeassa. Ja teidän pitäisi tehdä kaikkenne uskoaksenne siihen itse, koska se auttaa lastakin. Sen ohella, että teette kaikkenne sen eteen.
Se vaihe, jossa lapsen ongelmia korostetaan liittyy ensisijaisesti diagnoosin hyväksymisvaiheeseen. Sen jälkeen teidän on aika siirtyä sen ohi ja alkaa etsiä niitä tekijöitä, jotka tekevät teidän lapsestanne tulevaisuudessa onnellisen ja hyödyllisen ja estävät hänen syrjäytymistään. Miettikää, missä kohdassa on oikeasti kyse siitä, että mummot ja muut sukulaiset "eivät hyväksy diagnoosia" ja missä kohdassa onkin kyse siitä, että he yhden ja toisen ongelman jo nähneinä siirtyvät seuraavaan vaiheeseen teitä nopeammin.
Ja siis sanon tämän kaiken asperger-lapsen äitinä, jolla on omaakin kokemusta.
Tässä ketjussa oli parikin juttua, jotta erityislapsen - nyt jo kokeneelle ja oppineelle - äidille - särähtivät korvaan.
Olen ihan liian monen erityislapsen vanhemman nähnyt kerkittyvän lapsensa vammaan tavalla, joka korostaa vammaa lapsen kannalta tarpeettomalla tavalla. Jotenkin moni erityislapsen vanhempi pyrkii suojelemaan lastaan ja sillä tavalla korostaa niitä "puutteita" ja "erityisyyksiä", joita lapsessa on. Lapsen kannalta olisi kuitenkin useimmiten pitkällä tähtäimellä parempi keskittyäå niihin vahvuuksiin ja antaa lapsen kasvaa ja itsenäistyä - ROHKAISTA ja TUKEA kasvua ja itsenäistymistä sen ylisuojelun sijasta. Miettikää, missä määrin esim se, että lapsen antaa kiukutella ruoasta, on ylisuojelemista ja missä määrin se on lapselle hyväksi. En tarkoita, että aistiyliherkän lapsen pitäisi syödä ruokaa, joka oksettaa, mutta ei meidänkään asitiyliherkälle assille ole ylivoimaista uskoa, että sitä yököttelyä nyt vaan ei sanota ääneen vaan syömättä jätetään vähin äänin ja mielellään niin ettei edes lautaselle oteta ruokaa, joka jää syömättä. Sen lusikankärjellisen pystyy maistamaan, millä mummo tulee tyytyväiseksi kun lautanen näyttä "syödyltä".
Toinen asia on, että ihmisillä on oikeus "loukkaantua" vaikka heitä loukkaisi erityislapsikin. Varsinkin assit ja adhd:t jotka OIKEASTI eivät ole tyhmiä. Kyllä meidänki assi ymmärtää, mikä loukkaa muita, kun se ensin selitetään hänelle. Teidän tehtävänne vanhempina on selittää ja vääntää sellaisesta rautalangasta, että logiikka pätee myös assille tai adsille.
Kolmas asia on se, että vaikka monen ongelmat korostuvat jossain ikäkaudessa, myös assi- ja ashs-lapset kasvavat ja kehittyvät ja oikealla kuntoutuksella ja hoidolla ja kasvatuksella heidän ongelmansa myös vähenevät ja muuttuvat huomaamattomammiksi, sellaisiksi, jotka häiritsevät sekä heitä itseään että ympäristöä vähemmän. Siksi anoppi, joka sanoo että "parin vuoden päästä tätä ei huomaakaan" saattaa olla - ja toivottavasti on - oikeassa. Ja teidän pitäisi tehdä kaikkenne uskoaksenne siihen itse, koska se auttaa lastakin. Sen ohella, että teette kaikkenne sen eteen.
Se vaihe, jossa lapsen ongelmia korostetaan liittyy ensisijaisesti diagnoosin hyväksymisvaiheeseen. Sen jälkeen teidän on aika siirtyä sen ohi ja alkaa etsiä niitä tekijöitä, jotka tekevät teidän lapsestanne tulevaisuudessa onnellisen ja hyödyllisen ja estävät hänen syrjäytymistään. Miettikää, missä kohdassa on oikeasti kyse siitä, että mummot ja muut sukulaiset "eivät hyväksy diagnoosia" ja missä kohdassa onkin kyse siitä, että he yhden ja toisen ongelman jo nähneinä siirtyvät seuraavaan vaiheeseen teitä nopeammin.
Ja siis sanon tämän kaiken asperger-lapsen äitinä, jolla on omaakin kokemusta.
ERITTÄIN älykäs kirjoitus, kiitos tästä!
mummi kieltäytyy tapaamasta lasta, koska tämä ei käyttäydy oppikirjan mukaan? Ok... ja lapselle loukkaantuminen nyt on ihan turhaa oli sitten kyseessä e-lapsi tai tavislapsi. Tuollaiset tilanteet tulisi ottaa kasvatusmahdollisuuksina, eikä tilaisuuksina vetää herne nenään ja lyödä hanskat tiskiin. Ei minustakaan lapsen erityisyyttä ole tarvetta korostaa ja on hyvin tärkeää huomata hänen vahvuutensa. Mutta se erityisyys on kuitenkin huomioitava ja on aivan tura odottaa, että adhd käyttäytyy samoin kuin tavis. Siihen pyritään, koko ajan, mutta turha sen lapsen itsetuntoa on murentaa kun se ei onnistu!
Omaa lastani harmittaa itseään aina aivan vietävästi kun tilanne on ohi ja huomaa käyttäytyneensä "addisti".
ap
en olisi enää IKINÄ missään yhteydessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sanoo etten osaa kasvattaa-
...eli minun syyttä diagnoosit- onpa todella minulla valtaa ja voimaa- en tiennytkään
sinä ohjaistaisit häntä noissa tilanteissa edes vähän toisin. Kuulostaa siltä, että sinä puolustelet lapsen käytöstä diagnoosilla, etkä opasta häntä oikeampaan.
mummi kieltäytyy tapaamasta lasta, koska tämä ei käyttäydy oppikirjan mukaan?[/i)
Eli kun lapsesi kakoo sipulinpalasia niin sinä sanot melkein mitä tahansa muuta kuin että voivoi kun se mummin on laittanut sun ruokaasi sipulia. Ei mummi varmasti odota edes tavislapsen syövän kaikkia, mutta hän odottaa, että lapsen vanhemmat pitävät tilanteesta huolen niin ettei hän ja hänensipulinpalasensa jää tilanteeseen syyllisiksi. Tähän pystyt varmasti adhd:kin kanssa.Ei minunkaan anoppini eräässä vaiheessa halunnut meidän assia YKSIN kylään mummolaan. Vanhempien kanssa lapsi oli tervetullut, koska sillon vanhemmat pitivät huolen hankalista tilanteista. Teidän tilanne kuulostaa siltä, että te ette ehkä ole pitäneet. On myös sanottava, että samainen anoppi kieltäytyi ottamasta kahta "mummon suosiosta keskenään kilpailevaa (tavis)lasta" yhtäaikaa yökylään ilman vanhempia, mutta ottaa kyllä molemmat erikseen tai vanhempien kanssa. MUISTA AINA, että lapsesi käytös ON sinun vastuullasi kunnes hän oppii itse. Diagnoosi ei ole mikään vastuunpakoiluselitys (ja tiedän, että assin tai adhd:n kanssa lkäytöstä sei aina voi taata, mutta meni miten meni, vanhempi ON siitä aina vastuussa, syteen tai saveen. Siitä ei pääse mihinkään.)
Ok... ja lapselle loukkaantuminen nyt on ihan turhaa oli sitten kyseessä e-lapsi tai tavislapsi. Tuollaiset tilanteet tulisi ottaa kasvatusmahdollisuuksina
Ei ole. Lapsen on koko ikänsä kasvettava siihen tietoisuuteen, että sillä miten hän kohtelee muita on väliä. Pienestä asti. Pienempänä suvaitaan isompia erehdyksiä, vanhempana pienempiä, mutta on se silti tosiasia, että loukkaukset loukkaavat aina. Ja kasvatustilanteita ne tosiaan ovatkin - mutta hei, ne ovat sitä ensisijaisesti SINULLE, ei anopille. Hän on hommansa jo hoitanut, kaikki mitä hän tämän jälkeen tekee, on pelkkää hyväntahtoisuutta ja kiltteyttä. Etkä sinä voi muuta kuin oman jaksamisesi takia toivoa, että hän olisi hyväntahtoinen ja kiltti - vaatia sinä et voi mitään.
Edelleen se assin äiti, joka edellä muistutteli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jos lapsesi käyttäytyy kuin helvetinriivaamakusiperkele,niin ei sellaista kukaan halua toivottaa tervetulleeksi kotiinsa...
NIIN SE VAAN ON, AP.
Kuten aikaisemminkin sanoin lapsi oli isänsä kanssa kylässä. Mies oli paikalla ja puuttui lapsen tekemisiin.
En olisi tahtonut katkoa välejä, mutta ehkäpä se sitten on pakko... surullista. Voisin kyläkin vannoa, että siinä suurin häviäjä on anoppi. Lapsellani on paljon ihania piirteitä ja hän on aina mummistaan kovasti tykännyt. Nyt oli tuon reissun jälkeen niin ahdistunut, että hoki olevansa huono ja hakkasi nyrkeillä päätään.
ap (ps: lapseni EI ole helvetinriivaamakusiperkele vaan vain lapsi)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ISOVANHEMPIEN KURSSI
Paikka: Mertiörannan kurssikeskus, Jämijärvi
Aika: 22.-24.1.2010
Kohderyhmä: Isovanhemmat, jotka osallistuvat ADHD-oireisten lastenlastensa hoitoon tai ovat muutoin tukena ADHD-perheen arjessa.
Kurssille valitaan 24 henkilöä. Hakuaika päättyy 7.1.2010
Kurssin henkilökunta: Kurssin työntekijät ovat sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia ja henkilöitä, joilla on kokemusta ADHD-asioista.
Kurssilaisen omavastuuosuus on 50€ / henkilö. Kurssi järjestetään RAY:n tuella.
Tiedustelut:
Mirja Heikkilä
Kuntoutuspäällikkö, ADHD-liitto ry
puh. (09) 4541 1141, arkisin klo 9-11
Tavoitteet:
- tiedon saaminen ADHD:sta ja sen liitännäisoireista
- käytännön keinojen saaminen ADHD- lapsen kanssa toimimiseen
- vertaisuuden kokemuksen saaminen
- isovanhempien voimavarojen tukeminen
Sisältö:
- lääkärinalustus ADHD:sta perhenäkökulmasta
- ADHD-lapsen ohjaamisen periaatteita käytännön näkökulmasta
- isovanhemman rooli perheen arjen tukijana
- omasta jaksamisesta huolehtiminen, rentoutusharjoitukset
- vertaisryhmäkeskustelut
http://www.adhd-liitto.fi/Lapsetjanuoret.htm
omat vanhempani kävivät vastavalla kurssilla ja saivat siitä todella paljon
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sehän vasta rakentavaa kanssakäymistä ympäristön ja oman suvun kanssa on pistää välit poikki aina jos menee vähän sukset ristiin. Se on varmasti sille lapsellekin todella palkitsevaa, hän ei osannut käyttäytyä, ja nyt ei saakaan enää nähdä mummia ikinä...
IHan oikeasti aikuiset naiset, yrittäkää nyt vähän tsempata. Miettikää omalle kohdallenne sitten joskus, voipi olla että oma miniänne on jostain asiasta aivan eri kannalla teidän kanssanne, ja jos toimitte "väärin", sitten ette enää näekään lapsenlapsia?
Ap:lle sitten taas, monet tuon ikäpolven ihmiset ovat tuollaisia kuin anoppisi, myös oma äitini aikanaan aina loukkaantui lapsilleni (jotka ovat ihan terveitä ja kilttejä) vähän joka asiasta, joka ei sujunut hänen mielensä mukaan. Mä aina kerroin lapsille miksi äitini käyttäytyi kuten käyttäytyi, ja selvitin asiat lapsen tasoisesti, samoin niin, että äitini kuuli, ja sai tilaisuuden vähän katsoa peiliin.
Sinullekin suosittelisin sitä, että sen sijaan että opettaisit lapsesi olemaan loputtomasti toisten ymmärtämisen kohde, opettaisit myös lapsesi ymmärtämään muita ja muiden tunteita. Kertoisit lapselle miksi mummi käyttäytyi kuten käyttäytyi, ja miltä mummista (kenties) tuntui. Ei tietenkään niin, että syyllistät lasta, vaan objektiivisesti kerrot asian molempien näkökulmasta. Se auttaa aina kummasti, kun ei heti lähde sotajalalle, ja tuomitse vastapuolen reaktioita ja tunteita vääriksi, vaan antaa niillekin tilaa ja tunnustusta, ja lähtee hakemaan ratkaisua tilanteisiin, ei syyllisiä.
Pystyisitkö siihen ap? Ihan jo lapsesi takia.
Sehän vasta rakentavaa kanssakäymistä ympäristön ja oman suvun kanssa on pistää välit poikki aina jos menee vähän sukset ristiin. Se on varmasti sille lapsellekin todella palkitsevaa, hän ei osannut käyttäytyä, ja nyt ei saakaan enää nähdä mummia ikinä...
IHan oikeasti aikuiset naiset, yrittäkää nyt vähän tsempata. Miettikää omalle kohdallenne sitten joskus, voipi olla että oma miniänne on jostain asiasta aivan eri kannalla teidän kanssanne, ja jos toimitte "väärin", sitten ette enää näekään lapsenlapsia?
Ap:lle sitten taas, monet tuon ikäpolven ihmiset ovat tuollaisia kuin anoppisi, myös oma äitini aikanaan aina loukkaantui lapsilleni (jotka ovat ihan terveitä ja kilttejä) vähän joka asiasta, joka ei sujunut hänen mielensä mukaan. Mä aina kerroin lapsille miksi äitini käyttäytyi kuten käyttäytyi, ja selvitin asiat lapsen tasoisesti, samoin niin, että äitini kuuli, ja sai tilaisuuden vähän katsoa peiliin.
Sinullekin suosittelisin sitä, että sen sijaan että opettaisit lapsesi olemaan loputtomasti toisten ymmärtämisen kohde, opettaisit myös lapsesi ymmärtämään muita ja muiden tunteita. Kertoisit lapselle miksi mummi käyttäytyi kuten käyttäytyi, ja miltä mummista (kenties) tuntui. Ei tietenkään niin, että syyllistät lasta, vaan objektiivisesti kerrot asian molempien näkökulmasta. Se auttaa aina kummasti, kun ei heti lähde sotajalalle, ja tuomitse vastapuolen reaktioita ja tunteita vääriksi, vaan antaa niillekin tilaa ja tunnustusta, ja lähtee hakemaan ratkaisua tilanteisiin, ei syyllisiä.
Pystyisitkö siihen ap? Ihan jo lapsesi takia.
Tekstissäsi on muuten jännä paradoksi: peräänkuulutat sitä (aivan oikein), että toisten tunteita ja reaktioita on opittava ymmärtämään (mikä ei tarkoita sitä, että kaikki reaktiot olisivat yhtä oikeita). Mutta samaan hengenvetoon kieltäydyt ymmärtämästä minun tunteitani, kun lastani "sorsitaan". ;)
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuin jos sanoisi kuurolle lapselle, että sorry nyt vaan mummi on vähän vihainen, kun et kuule mitä hän sanoo. Selittää tosiaan voi, mutta...
Sehän vasta rakentavaa kanssakäymistä ympäristön ja oman suvun kanssa on pistää välit poikki aina jos menee vähän sukset ristiin. Se on varmasti sille lapsellekin todella palkitsevaa, hän ei osannut käyttäytyä, ja nyt ei saakaan enää nähdä mummia ikinä...
IHan oikeasti aikuiset naiset, yrittäkää nyt vähän tsempata. Miettikää omalle kohdallenne sitten joskus, voipi olla että oma miniänne on jostain asiasta aivan eri kannalla teidän kanssanne, ja jos toimitte "väärin", sitten ette enää näekään lapsenlapsia?
Ap:lle sitten taas, monet tuon ikäpolven ihmiset ovat tuollaisia kuin anoppisi, myös oma äitini aikanaan aina loukkaantui lapsilleni (jotka ovat ihan terveitä ja kilttejä) vähän joka asiasta, joka ei sujunut hänen mielensä mukaan. Mä aina kerroin lapsille miksi äitini käyttäytyi kuten käyttäytyi, ja selvitin asiat lapsen tasoisesti, samoin niin, että äitini kuuli, ja sai tilaisuuden vähän katsoa peiliin.
Sinullekin suosittelisin sitä, että sen sijaan että opettaisit lapsesi olemaan loputtomasti toisten ymmärtämisen kohde, opettaisit myös lapsesi ymmärtämään muita ja muiden tunteita. Kertoisit lapselle miksi mummi käyttäytyi kuten käyttäytyi, ja miltä mummista (kenties) tuntui. Ei tietenkään niin, että syyllistät lasta, vaan objektiivisesti kerrot asian molempien näkökulmasta. Se auttaa aina kummasti, kun ei heti lähde sotajalalle, ja tuomitse vastapuolen reaktioita ja tunteita vääriksi, vaan antaa niillekin tilaa ja tunnustusta, ja lähtee hakemaan ratkaisua tilanteisiin, ei syyllisiä.
Pystyisitkö siihen ap? Ihan jo lapsesi takia.
Kannattaako tuosta mitään meteliä pitää. Lapsi vain oppii, että on jotain oikein erikoista ja saa sillä huomiota, eikä edes viitsi yrittää oppia normaaleille tavoille kun huomaa saavansa sillä sekä äitinsä että mummunsa mielenkiinnon.
tuo on se suurin syy, miksi adhd-lapsilla (kuten myös SI-lapsilla, asbergerlapsilla jne) on surkea itsetunto!On pakko riittää, että yrittä parhaansa. Jos et pysty siihen mitä sinulta vaaditaan (tässä tapauksessa vaikkpa lapsen mielessä suussa mahdottomalta tuntuvien ruoka-aineiden syömiseen ja itsehillintään, kun siihen pakotetaan) niin mitä pitäisi tehdä? Syödä väkisin ja oksentaa ja istua hiljaa paikallaan vaikka ainoa asia mikä vähän helpottaa on liike?
ap
...tyyppejä, jotka vain eivät voi syödä sekasalaattia, jossa tomaatti ja kurkku koskettavat toisiaan, koko ikänsä?
Kannattaako tuosta mitään meteliä pitää. Lapsi vain oppii, että on jotain oikein erikoista ja saa sillä huomiota, eikä edes viitsi yrittää oppia normaaleille tavoille kun huomaa saavansa sillä sekä äitinsä että mummunsa mielenkiinnon.
tuo on se suurin syy, miksi adhd-lapsilla (kuten myös SI-lapsilla, asbergerlapsilla jne) on surkea itsetunto!On pakko riittää, että yrittä parhaansa. Jos et pysty siihen mitä sinulta vaaditaan (tässä tapauksessa vaikkpa lapsen mielessä suussa mahdottomalta tuntuvien ruoka-aineiden syömiseen ja itsehillintään, kun siihen pakotetaan) niin mitä pitäisi tehdä? Syödä väkisin ja oksentaa ja istua hiljaa paikallaan vaikka ainoa asia mikä vähän helpottaa on liike?
ap
...tyyppejä, jotka vain eivät voi syödä sekasalaattia, jossa tomaatti ja kurkku koskettavat toisiaan, koko ikänsä?
Ja onko se nyt niin kamalaa, jos lapsi ei syö kypsennettyä tomaattia tai sipulinpaloja?
että meidän perheestä kukaan ei menisi mummolaan jos yksi ei ole tervetullut, se anoppi on aikuinen ihminen eikä sitä tarvi pumpulissa pyöritellä, sanoisin kantani ihan suoraan.