Anoppi ei hyväksy erityislasta.
Lapsella on diagnosoitu adhd. Ensin anoppi vastusti kauheasti tutkimuksiin viemistä, sitten diagnoosia. "Ei siinä mitään vikaa ole" ja "tekemällä tekevät lapsesta vammaisen". Nyt on tajunnut, että on oikeasti häikkää... ja syyttää siitä sitten minua. Mikä on sinänsä huvittavaa, kun neurologin ja mieheni kanssa ollaan sukuhistorioita käyty läpi, niin se oikea syyllinen näyttää olevan miehen puolen geeneissä. Miehelläkin on ollut samanlaisia oireita (on vieläkin) ja häntä ollaan oltu siirtämässä jopa erityisluokalle keskittymisongelmien ja impulssikontrollin heukkouden takia.
Nyt anoppi ei hyväksy lasta. Viimeksi kylässä lapsi kiukutteli syömisen kanssa (neurologisiin ongelmiin liittyy usein yliherkkyyksiä, lapsellani ne ovat vielä todella pieniä tyyliin tomaatti on hänestä vastenmielistä kypsänä, mutta sellaisenaan menee, narskuvat sipulinpalat kakotuttavat jne, mutta pääsääntöisesti syö kaikkea) ja anoppi ilmoitti, ettei lapsi ole enää tervetullut kun on niin hankala. Kuka täysjärkinen LOUKKAANTUU erityislapselle?
Sapettaa...
Kommentit (38)
Sapettaa sun puolestas kun on tommonen anoppi. Mun anoppi ei hyväksy mun lapsia koska ovat "puoliksi" tummaihosia. Minä olen siis valkoinen. No, my point is, että jos ei kelpaa sellaisena kun on niin sitten ei tarvii kelvata ollenkaan. Jos jätät vaan käymättä ja menemättä niin aivan varmasti tulee häntä koipien välissä vinkumaan kun ei lasta tuoda näytille. Näin kävi meilläkin, tosin eipä ole anoppia näkynyt siitäkään huolimatta. Minä en sinne mene, eikä mene lapseni. Jos hän haluaa nähdä niin tervetuloa vaan meille.
Eli tsemppiä! :)
Mitäs jos anoppi tarvitsee vain vähän aikaa sopeutuakseen asiaan? Sain sellaisen käsityksen, että asia olisi melko tuore, ehkä se siitä ajan kanssa, kun aina aika ajoin muistuttaa, että kyseessä on sairaus.
terapioihin ym. juttuihih jos vain suostuu tulemaan mukaan.
Vanhaa aasia on kyllä vaikea opettaa, mutta voihan sitä yrittää, joskus voi onnistua. Sama jutta adhd kanssa, ei sekään helppoa ole.
terapioihin ym. juttuihih jos vain suostuu tulemaan mukaan.
Vanhaa aasia on kyllä vaikea opettaa, mutta voihan sitä yrittää, joskus voi onnistua. Sama jutta adhd kanssa, ei sekään helppoa ole.
Sitä olen tässä naureskellut, että alan tajuta mistä se impulssikontrollin heikkous ja oikutteluherkkyys kumpuaa... en ihmettelisi vaikka anopilla olisi itsellään ollut ongelmia lapsena ja siksi leimattu "huonoksi". Ja ei ole sinut asian kanssa vieläkään, viettänyt koko ikänsä tiettyjä ongelmia peitellen, ja sitten tulee miniä joka tonkii ja nostaa hänen ja hänen lastansa ja lastenlapsensa piirteet joita on aina häivytetty valokeilaan... jotenkin näin olen pähkäillyt puolitosissani.
ap
Lapsella diagnostisoitu asperger ja anoppi vaan sitkeästi toteaa joka kerta, että "olen varma että pari vuoden kuluttua sitä ei huomaa enää ollenkaan".
Me puolestamme pelätään, että menee hankalammaksi iän myötä kun kaikkea käytöstä ei pysty enää laittamaan nuoruuden piikkiin.
Anoppi ei selvästikään hyväksy tällaista erikoisuutta lapsessa. juuri nuo syömisvaikeudet sapettavat häntä erityisesti, pitää niitä meidän lepsun kasvatuksen syynä. Vaikka meillä toinenkin lapsi, joka syö kaikkea - ja onkin anopin selvä suosikki.
No ei ole anoppikaan asperger-poikamme suosiossa. Viimeksi meni piiloon kun anoppi tuli synttäreille eikä edes lahjalla houkuttelu meinannut auttaa.
Voit olla sitä paitsi ihan oikeassa siinä, että olet tullut kaivelleeksi suvun luurangon esille. Siis sellaisen asian, josta anoppi on salaa itse kärsinyt, eikä kehtaa vieläkään tietoisesti asiaa käsitellä.
Mutta itse veikkaan silti enemmänkin sitä, että ap kärsii yhä siitä shokista, että oma rakas pojanlapsi ei olekaan täydellinen.
Erityisongelmat koetaan varsinkin vanhemmassa sukupolvessa häpeällisiksi ja leimaaviksi, eikä tajuta miten yleisiä ne ovat ja miten diagnoosi helpottaa kaikenlaista tuenhakemista.
Oletko selittänyt miksi te olette hakeneet diagnoosin lapsellenne? Että sen avulla lapsesi saa apua ja tukea esim. koulussa aikanaan.
Itse en varmaan olisi vähään aikaan missään tekemisissä anopin kanssa. Tuo lapsen syömisistä hermostuminen on ihan uskomatonta! Normaalitkin lapset ronklaavat ruokansa kanssa, saati sitten aistiyliherkkä lapsi.
-as-lapsen surullinen äiti-
Meillä on ihan ns. normaalit lapset. On ihania muksuja mutta osaavat tietty kiukutellakin. Kerran mun anoppi oli 3-vuotiasta napannut korvasti kiinni kun se väsyneenä kiukutteli kivan uimarantapäivän jälkeen. Toisen kerran se sai kauhean draaman aikaan siitä kun lapsi ei halunnut syödä isolla lusikalla, vaan olisi halunnut pienen lusikan millä on tottunut syömään.
Oishan noita juttuja vaikka mitä kertoa. Mulla on lapsellinen anoppi joka ottaa nokkiinsa lapsen tekosista jopa niin paljon että voi ruveta itkemään. Ei uskois että on aikuinen nainen kyseessä.
se auttoi meillä anoppia hyväksymään dysfaatikko lapsenlapsen
välittämistään muuten kuin tuputtamalla ruokaa- ehkä anopille on ylitsepääsemätön asia, että lapsesi näin ikäänkuin torjuu anopin "rakkauden".
Oikeasti, jotkut ihmiset ovat näin lapsellisia ja alkeellisia tunnetaidoiltaan - omasta suvusta tässä on ainakin kertynyt kokemusta asian tiimoilta.
Jotenkin tuo syöminen on niin kamalan tärkeää joillekin mummeille. Kait se jotenkin paikkaa sitä tunne-elämän ongelmallisuutta?
Jaksamista ap, toivottavasti anoppi järkiintyy...
se auttoi meillä anoppia hyväksymään dysfaatikko lapsenlapsen
vanhemmille on sopeutumisvalmennuskursseja, mutta olisikohan isovanhemmille? sEHÄN OLISI HIENO JUTTU... jos vain anoppi suostuisi (mitä epäilen kyllä hieman, pelkäisi, että ne oudot lapset tartuttaa hänet).
ap
välittämistään muuten kuin tuputtamalla ruokaa- ehkä anopille on ylitsepääsemätön asia, että lapsesi näin ikäänkuin torjuu anopin "rakkauden".
Oikeasti, jotkut ihmiset ovat näin lapsellisia ja alkeellisia tunnetaidoiltaan - omasta suvusta tässä on ainakin kertynyt kokemusta asian tiimoilta.Jotenkin tuo syöminen on niin kamalan tärkeää joillekin mummeille. Kait se jotenkin paikkaa sitä tunne-elämän ongelmallisuutta?
Jaksamista ap, toivottavasti anoppi järkiintyy...
Käsittääkseni anoppi oli varta vasten tehnyt lapselle "jotain hyvää..." eikä toinen saanut sitä sitten nieltyä. En ollut paikalla, koska mies oli lapsen kanssa kahdestaan mummilla kylässä.
mukisematta eikä lapsella saanut olla yhtään omaa tahtoa. SIksi nuo vanhan polven naiset eivät osaa tuoda omia tarpeita esiin eivätkä myöskään pysty sietämään lapsenlapsiansakaan, jotka tuovat tarpeitaan esiin liian äänekkäästi. Luulisin, että niillä on keinot hallita itseään ja tunteitaan hukassa.
puolen tunnin välein ja oli koko ajan huolissaan, olenko nyt syönyt tarpeeksi ja olisiko vielä jotain, mitä hän voisi antaa. Todella väsyttävää ja teki vierailut raskaiksi. Mummi parka oli niin huolissaan omasta kelpaavuudestaan, itsetunto kun oli nolla - olihan hän ollut vain "tyttö" ja siten arvottomampi kuin lapsuudenperheensä pojat.
Oma äitinikin pettyy kovin, jos hänen tekemänsä ruoka ei maistu - ehkä hänkin tuntee arvonsa mitätöidyn, jos ruoka ei maistu - eli hän tuntee itsensä huonoksi, kun ei osaa edes tehdä maistuvaa ruokaa, sitä ainoaa asiaa, mistä on yleensä saanut kiitosta ja missä on voinut päteä.
Voisiko olla syyllisyys? Hän tajuaa jollain tasolla, että oma lapsikin olisi saattanut tarvita jotain apua, jota ei osattu silloin hakea tai tarjota. Nyt sitten miniällä sama tilanne ja hän osaa hoitaa sen paremmin kuin anoppi aikanaan.
Meiltä on kuollut lapsi, joka on tietenkin aivan toinen tilanne. Se on kuitenkin tuonut ihmisissä aivan käsittämättömiä tunteita esiin. Olen psykiatrini kanssa niistä puhunut ja hän on ehdottanut, että monesti ihmiset käsittelevät vaikeassa tilanteessa jotain aiemmin piilotettua tunnetta ja surua.
Siis anopin reaktio ei kohdistu oikeasti lapseen, vaikka siltä näyttääkin. Sinänsä ikävää, koska ei se lapsi tietenkään sitä ymmärrä.
ei sun. Älä ole tekemisissä mokoman kanssa.
Kannattaako tuosta mitään meteliä pitää. Lapsi vain oppii, että on jotain oikein erikoista ja saa sillä huomiota, eikä edes viitsi yrittää oppia normaaleille tavoille kun huomaa saavansa sillä sekä äitinsä että mummunsa mielenkiinnon.
minut on teilattu, kun povasin kehitysvamma diagnoosia. Lapsi sai diagnoosin ollessaan 5v. ja nyt on 8v. ja kaikki on jo unohtaneet, että lapsi on kehitysvammainen.
Hän on nykyään aivan tavallinen lapsi.
Erityislapseen reagoivat kaikki isovanhemmat jollain tapaan, mutta aikaa myöten kaikki on sinut sen kanssa. Toivoin ainakin niin.
Kannattaako tuosta mitään meteliä pitää. Lapsi vain oppii, että on jotain oikein erikoista ja saa sillä huomiota, eikä edes viitsi yrittää oppia normaaleille tavoille kun huomaa saavansa sillä sekä äitinsä että mummunsa mielenkiinnon.
tuo on se suurin syy, miksi adhd-lapsilla (kuten myös SI-lapsilla, asbergerlapsilla jne) on surkea itsetunto!
On pakko riittää, että yrittä parhaansa. Jos et pysty siihen mitä sinulta vaaditaan (tässä tapauksessa vaikkpa lapsen mielessä suussa mahdottomalta tuntuvien ruoka-aineiden syömiseen ja itsehillintään, kun siihen pakotetaan) niin mitä pitäisi tehdä? Syödä väkisin ja oksentaa ja istua hiljaa paikallaan vaikka ainoa asia mikä vähän helpottaa on liike?
ap
jätä anoppi omaan arvoonsa. Mikä ei kyllä päätä huimaa.